Pienet – Maaliskuu 2006
Eradication: Long Lost, Finally Found
Perinteistä melodista englanninkielistä hevanderia soittava kotkalainen
Eradication julkaisi keväällä 2005 edellisen
demonsa. Tuon jälkeen”virheitään pelkäämätön” nelikko on kutistunut trioksi ja tyylillisessä suuntauksessa on havaittavissa pientä modernisointia. Soittoon ja yleiseen asenteeseen on samalla hiipinyt kaivattua suoruutta ja rivakkuutta, joka onkin tehnyt ryhmälle hyvää. Uudella kiekolla
Iron Maiden ja
Judas Priest eivät kuulu enää niin vahvasti lävitse, vaikka brittein saarille jäljet johtavat vieläkin selvästi. Soundipuoli on edelleen melko suttuinen ja siihen soisi kiinnitettävän huomiota seuraavalla kiekolla. Demon neljästä kappaleesta ei löydy ainuttakaan ässää, jos nyt ne puhtaat rimanalituksetkin jäävät puuttumaan. Parhaiten kipaleista iskee nimiraita, jonka rakenne tekee kunniaa vanhojen päivien mestareille ja jossa kuullaan vieläpä lyhyesti koskettimiakin. Olisiko tuossa se uusi suuntaus jota yhtye tuntuu hakevan?
Mika Roth
Hittegods: Free Rider
Maaliskuusta 2003 kasassa ollut rock´n´roll trio
Hittegods uskoo uuden demonsa saatteen mukaan perusasioiden voimaan. Vahvat melodiat ja timmi soitto ovatkin kolmikon englanninkielistä rockia voimakkaasti määritteleviä tekjöitä, ja erityisesti yhteissoitto tuntuu rullaavaan tältä ryhmältä todella mallikkaasti. Kiekon kolme kappaletta liikkuvat jokainen siis perusasioiden äärellä ja kiitos kitaristi/vokalisti
Mikko Lähdeojan juuri sopivan rouhean äänen, mielleyhtymät 70- ja 80-luvun
Neil Youngin suuntaan ovat väistämättömät. Ensimmäisenä soiva nimibiisi saa reippaalla temmollaan jalan naputtamaan nopeasti lattiaa, kun taas ankkuriosuudelle jätetty lyhyen ytimekäs
Out There on kipaleista pidemmän päälle koukukkain. Hittegods etsii aktiivisesti itselleen levy-yhtiötä ja yhteistyökumppaneita, eikä moisen luulisi olevan vaikeaa näin vahvalla näytöllä. Oikein tasokasta ja sopivan rosoisesti soitettua rehtiä rockia.
Mika Roth
Iconofear: The Unbreathing
Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva
Iconofear julkaisi noin vuosi sitten edellisen
omakustanteensa, jolla tämä kuusihenkinen orkesteri tarjosi kuulijoilleen neljän raidan mittaisen annoksen englanninkielistä tummempaa melodista metallia. Vuosi on kulunut ja Iconofear on täällä taas, uuden neljän biisin annoksen kera. Uutukaista hallitsevat ne samat elementit jotka määrittelivät edellistäkin tuotosta, eli paketista löytyy päällimäisenä melodinen, vahva ja luonteikas”perinteinen” mieslaulu. Runsaita kitaroita ja koskettimia osataan käyttää taiten ja ne kutovatkin jatkuvasti tiheitä verkkojaan, joihin kuulija tahtoo tarttua väistämättä. Kaiken takana leijuu usein vielä eteerinen naistaustalaulu, joka tukee oudolla tavalla seesteistä mutta samanaikaisesti uhkaavaa maisemaa. Sanalla sanoen Iconofear osaa luoda hypnoottisen tunnelman. Kultamitalikoroke jää kuitenkin valloittamatta, sillä laadukkaista biiseistä huolimatta kokonaisuus on viimekertaista epätasaisempi. Hyvä tämä on silti näinkin, jokohan Iconofearin olisi seuraavaksi aika kokeilla hieman pitempää kiekon mallia?
Mika Roth
Kivimetsän Druidi: Mustan valtikan aika
Kovolalainen suomenkielistä fantasia- / Tolkien-metallia soittava
Kivimetsän Druidi julkaisi edellisen omakustanne
kiekkonsa yli vuosi sitten. Tuon jälkeen jäsenten maanpuolustukselliset velvollisuudet sekä opiskelukiireet ovat pitäneet bändiä enemmän tai vähemmän jäissä kunnes nyt, vihdoin viimein voisi sanoa, uusi omakustanne on valmis. Neljän raidan mittainen Mustan valtikan aika on selkeä askel kohti ”perinteisempää” metallia ja musiikilliseksi vertailukohdaksi on helppo ottaa niin
Battlelore kuin pienin varauksin
Moonsorrowkin. Suomenkieliset lyriikat nousevatkin bändin persoonallisimmaksi piirteeksi, mikä eksoottisuutensa ansiosta saattaa osoittautua joskus tulevaisuudessa vielä tärkeäksikin vientivaltiksi. Kappaleiden sanoitukset muodostavat löyhän tarinan perinteisestä hyvän ja pahan taistelusta, jossa paha saa lopulta huonompaa tuntiliksaa. Soundillisesti hieman tunkkaisen kuuloinen kiekko on muuten ulkoisilta puitteiltaan näyttävä ja bändi tuntuu muutenkin ymmärtävän visuaalisuuden päälle.
Mika Roth
Mahoney: And We Treated You So Bad
Alkujaan punk rock orkesterina syntynyt
Mahoney käänsi kelkkansa tyystin ennen tätä ensimmäistä tuotostaan. And We Treated You So Bad onkin kolmen mittavan raidan pituinen sukellus
Calliston,
Pelicanin ja
Cult Of Lunan tyyliseen musiikkiin. Elikkäs Mahoneyn metalli on mahdottoman raskasta ja hidasta post-doom / hardcore jyräystä, jossa käänteet tapahtuvat tuskaisan verkkaisasti, painotukset ovat vähintäänkin lyijynraskaita ja suora huuto muistuttaa enemmän yhtä instrumenttia kuin sanallista kommunikointia. Tällainen
Neurosistakin peesaava ilmaisu vaatii biiseiltä ja tekijöiltään paljon, eikä Mahoney ainakaan tällä ensimmäisellä tuotoksellaan nouse vielä kovinkaan korkealle. Huuodosta puuttuu pontta, biiseistä uhkaavuutta ja iskuista painoa, mutta kun kyse on aivan tuoreesta bändistä nuo puutteet voi vielä antaa anteeksi. Joka tapauksessa bändi on valinnut mielenkiintoisen ja persoonallisen polun, jota ei tässä maassa ole juurikaan tallattu.
Mika Roth
Phantom Pain: Under Surveillance
Kouvolalainen
Phantom Pain ottaa tällä kolmannella omakustanteellaan reilumman kokoisen askeleen eteenpäin, kun uutukaista vertaa viimekeväänä julkaistuun
First Blood... kiekkoon. Siinä missä edellistä julkaisua vaivasi paha epätasaisuus ja suoranainen sekavuus, on Under Surveillance tyylillisesti ehyempi ja musiikillisesti huomattavasti linjakkaampi kokonaisuus. Soundit eivät suoranaisesti hivele korvia, sillä diskanttiset kitarat tahtovat puuroutua ja laulukin on vähän niin ja näin. Mikä tärkeintä ryhmän sävellyskynä ja sovituksellinen näkemys on selvästi terävöitynyt, eikä uutukaiselta löydy enää aivan mahdottomia lapsuksia. Bändi mainostaa olevansa parhaimmillaan ”mielettömillä, aggressiivisilla ja tiukoilla keikoillaan”, mikä onkin aistittavissa paahdosta. Harmi kyllä kiekon vaatimaton tekninen taso vie parhaan terän ryhmän death metal / metal-core keitoksesta, joka tosin kaipaa edelleen omaperäisempää otetta. Suunta on jo oikea, nyt vaan lisää pökköä pesään.
Mika Roth
Rankkuri: Haavi auki
Jostain pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva
Rankkuri soittaa omien sanojensa mukaan musiikkia, joka poukkoilee punkin ja metallin välillä, ja tottahan tuo on joka sana. Suomenkieliset sanoitukset liikkuvat kaikessa tylyydessään ja hetkittäin jopa suoranaisessa mauttomuudessaan jossain roskan ja taiteen välissä, lieneekin paljon kuulijasta kiinni kumpaan looshiin ”värikkäitä ja vahvoja” sanoja vilisevät tarinat sitten lopulta kaatuvat. Niin tai näin, tarinaa tuntuu ainakin syntyvän reilummanpuoleisesti jokaisessa neljässä vetäisyssä. Punkahtava rosoinen kitara ja räkäinen laulu ovat määräävässä tekijässä jokaisessa neljässä biiissä, ja kun tyyliä ei varioida tippaakaan alkaa matkanteko maistua jo parin kuuntelukerran jälkeen puulta. Se mikä palvelee aluksi iskevänä tehokeinona, vie lopulta pohjan koko touhulta, eikä Rankkuri saa ainakaan tätä rakkia haaviinsa.
Mika Roth
Serenity´s End: Another Day Of Misery
Viime kesänä ensimmäisen
demonsa julkaissut
Serenity´s End ei ole jäänyt turhaan lepäämään laakereilleen. Jo esikoisellaan vakuuttanut ryhmä onkin vienyt ilmaisuaan yhä pidemmälle melankoliaa uhkuvan ja surua tihkuvan
Opeth – Katatonia – Anathema kolmion sisälle, ja tällä kertaa lopputuloksesta voi olla ylpeä. Puhdasta laulua lantrataan parissa kohtaa hieman ärhäkämmällä ilmaisulla ja kitarat maalailevat yhdessä koskettimien kanssa sanalla sanoen upeita maisemia. Keskitempoisista sävellyksistä saadaan puristettua vielä lisää asteita napakoilla sovituksilla, jotka osaavat hyödyntää kahden kitaran, koskettimien ja rytmiryhmän tarjoamaa mittavaa arsenaalia. Tuttuja aineksia käyttäen bändin on onnistunut rakentaa aivan omannäköisensä metalliteos, jossa riittää tunteita, tarttuvuutta ja näkemystä. Another Day Of Misery onkin jokaiselta osa-alueeltaan todellinen muotovalio, joka nostaa kiekon tämän kertaisen satsin kärkeen.
Mika Roth
The Evolution: Extended Play
Kuopiosta päin metallimaailmanvalloitusta suunnitteleva
The Evolution on ollut kasassa jo vuodesta 2002, mutta vasta viimeisen vuoden aikana palaset ovat alkaneet loksahdella paikoilleen. Päivitetyllä kokoonpanolla työstetty ensimmäinen viiden raidan mittainen kiekko taivuttaa takorautaa sangen kasarihenkisissä tunnelmissa. Perusasioihin nojaava rutistus rakentuu vahvasti melodisen, puhtaan ja korkealle nousevan laulun, runsaiden melodioiden sekä rankemman riffittelyn varaan. Vertailukohtia etsittäessä ainakin tuoreempi
Judas Priest ja
Iron Maiden on hyvä mainita, eikä se samasta pitäjästä kotoisin oleva
Tarotkaan aivan mahdottoman kaukana ole. Yhtyeen onneksi sitä on kuitenkin hyvin vaikea verrata suoraan mihinkään muuhun bändiin, sillä vaikka The Evolution ei olekaan lähtenyt kehittämään metalliaan mitenkään turhan rohkeasti, on se pienillä painotuksilla ja persoonallisilla piirteillä saanut kehitettyä oman vahvan soundinsa. Kyseessä onkin todella vahva pelinavaus tältä savon koplalta, josta tullaan varmasti kuulemaan vielä tulevaisuudessakin.
Mika Roth
The Myth Of Autumn: Sinner/Saint
Viime kesänä edellisen
demonsa tiimoilta Desibelinkin sivuilla esillä ollut
The Myth Of Autumn avaa vuoden 2006 uudella kolmen biisin mittaisella kiekolla. Jyväskyläläis-Hankasalmelaisen kuusikon soittamaa melodista ja goottisävytteistä englanninkielistä dark metallia piisaa näinä päivinä yllin kyllin maailman musiikkimarkkinoilla, mutta yrittänyttä ei laiteta. Sinner/Saint onkin selvä askel eteenpäin sitten edellisen kiekon ja bändi tuntuu matkan varrella löytäneen sen omimman tyylinsäkin. Keskitempoiset biisit luottavat kosketinmattojen pehmentämiin kitaravalleihin, korkean tartunta-asteen omaaviin melodioihin sekä kappaleiden äänimaailman yleisen tummaan, miltei synkkyyttä enteilevään tunnelmaan. Orkesterin otteissa on havaittavissa selvää terävöitymistä, mutta suoraan sanoen vaatimattomat soundit syövät tällä kertaa parhaan terän kappaleiden koukuista. Erityisesti ensimmäisenä soiva nimibiisi, jossa riittää tavaraa vaikka kahteen raitaan, kärsii tästä ongelmasta.
Mika Roth
Lukukertoja: 8909
