Pienet

Pienet II – Heinäkuu 2005

15.07.2005


Access Beyond: The Window

Tunnelmallisen melodista ja tumman vahvaa metallia, tarjottuna synkän tenhoavalla ja sydänsurua sekä murhetta tihkuvalla englanninkielisellä laululla. Access Beyond ei todellakaan liiku yksin näillä kentillä, mutta tämä reilu kahden vuoden ikäinen poppoo onnistuu silti vakuuttamaan kovalla yrityksellään. Demon kaikki kolme kappaletta ovat vahvoja osoituksia yhtyeen biisintekotaidosta, jos nyt vaikutteet välillä läpi kuuluvatkin. Bändi liikkuukin vaivattomasti siellä HIMin, Sentencedin ja Charonin välimaastossa, kulkematta kuitenkaan liian läheltä yhtäkään. Kappaletrion jokainen siivu on nopsasti tarttuva ja kuuntelua kestävä. Biisejä viedään eteenpäin hyvällä temmolla, ilman minkäänlaista väkinäisyyden tunnetta – mikä on hyvä saavutus tässä genressä. Myös sovituksellista silmää riittää yllin kyllin, ja sounditkin ovat kaiken kruunuksi hiottu aivan viimeisen päälle. Access Beyond on siis erittäin lupaava tuttavuus, jonka edesottamuksia aion tulevaisuudessa seurata tarkemmin.

Mika Roth


Aortaorta: Schematic

Desibelissä aiemminkin huomioitu tamperelaisyhtye Aortaorta on ainakin tilapäisesti kutistunut kolmimiehiseksi. Musiikillisesti luotetaan edelleen kitaran meluvalliin, vahvoihin riffeihin ja metelöivään hooceehen. Neljän biisin työnäytteellä huomaa heti alusta alkaen, että ”laulu” ei ole mikään iloinen elementti. Muutenkin raskassoutuinen junnaus on aika synkeätä, tukka heilunee hypnoottisesti. Sanoituksissa pureudutaan epäkohtiin melko arkisesti. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että ilman kansipaperissa olevia lyriikoita jäisi kyllä perimmäinen idea hämärän peittoon, sen verran epäselvää mikkityöskentelyä Aortat harrastavat. Vielä tälläkään näytteellä yhtye ei oikein loista. Kaipaisin yleiseen synkkyyteen kaikkine rämistelyineen ja melko jumittavine kitarajyrineen jotain vastakohtaakin. Nyt juna menee aika tasaisesti tunnelissa, eikä sellainen matkanteko pidemmän päälle jaksa viehättää. Tiedä sitten kuinka paljon tässä on kyseessä makuasia...

Kymmenminuuttista piiloraitaa en edes jaksanut kuunnella kokonaan.

Ilkka Valpasvuo


Hyhmä: Suonsilmän satuja

Suomenkielellä raskaampaa rockia metallimaustein vääntävä Hyhmä rakentuu paljolti vokalistin komean tenhoavan ja vahvan äänen varaan. Jokin äänessä kuulostaa samanaikaisesti kovin tutulta ja täysin tuoreelta. Sävellykset noudattelevat rankemman suomirockin polkuja, joilta poiketaan vain harvoin sivureiteille. Ensimmäisenä kuultava Se on seinissä on biisikolmikon selvästi hittipotentiaalisin viisu, vaikka lopussa hieman toistoon lopahtaakin. Perusrockaavampi Olet liikaa oon on lopultava niin tavallinen perusralli, ettei biisi koskaan kasva sen suuremmaksi kokemukseksi. Ankkuriosuuden hoitava Kauniit sanat sijoittuu jonnekin kahden muun raidan välille. Demon soundit ovat hieman tunkkaiset, mutta riittävän selkeät. Kitara on se soitin joka johtaa ja kuuluu parhaiten. Hyviä riffejä ja ideoita piisaa, mutta kokonaisia biisejä bändi ei vielä oikein saa tehtyä, vaikka hetkittäin taitoaan väläytteleekin.

Mika Roth


Lucy Was Driving: Promo 2005

Helsinkiläisbändin positiivisesti kaartava rockailu viihdyttää etenkin muhevien taustariffien varassa. Menevä soitto yhdessä Otso Koskelon toimivan vokaalityöskentelyn kanssa voisi kuulostaa livenä vielä tätä kolmen biisin promo-lättyäkin paremmalta. Kuulosti tai ei, levyllä nelikko joka tapauksessa kuulostaa hyvältä. Vauhdikkaan juoksutuksen ja kevyen ripeyden tunnelmaa osataan välillä katkoa ja taas nostaa vauhtiin. Rauhallisempi kolmosraita Ready (Something´s About) kaartaa jo oikein amerikan malliin, mutta mitenkään etäiseksi tai mahtipontiseksi bändin maalailu ei missään vaiheessa käänny. Vaikka Lucy ajaakin raipakkaasti, tarkkailee hän samalla liikennettä ja pysähtelee hymyilemään ystäville ja kylänmiehille. Vaikka Lucy Was Drivingin kaava ei kaikkein omaperäisin ole, on toteutus oikein viihdyttävää ja hyvin viimeisteltyä.

Ilkka Valpasvuo


Mental Transformation: Demo 2005

Varsinais-Suomen suunnalta kotoisin oleva Mental Transformation täräyttää tiskiin kolmen raidan annoksen suomeksi laulettua/huudettua/karjuttua/muristua/rääyttyä blackia. Aiemmin enemmän esillä olleet folk- ja viikinkimetalli vaikutteet ovat väistyneet entistä äärimmäisemmän ja norjalaisemman tyylin tieltä. Ensimmäisenä kuultava Nimetön avaa hanan äärimmilleen, mikä jääkin pysyväksi asennoksi. Vinhasti laukkaavat kitarajuoksutukset painavat ylös ja alas, välillä rumpali saa epileptisiä kohtauksi ja lauluna kuullaan kaikkea mahdollista edellämainituista tyyleistä. Ei mitään kaikkein helpoimmin lähestyttävää blackia siis. Mieleni vanki jatkaa samoilla laduilla, tosin vokalistin aggressiokerroin tuntuu nousevan eksponentiaalisesti. Päätösraita Julistus jatkaa raivohullua riehumista, mutta nyt kaikesta räiskeestä ei synny oikein mitään mihin tarttua.

Mental Transformation on loikannut sitten viime demonsa monta astetta raskaampaan sarjaan, ja etenkin kakkosbiisissä tämä osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Sovituspuolella liika pikkunäppäryys uhkaa jo kaataa koko tornin, sillä pientä koukkua ja yksityiskohtaa löytyy vähän joka välistä. Ääriryhmänä yhtye on toimiva, vaikka jäinkin kaipaamaan edellisen demon ennakkoluulottomampaa maailmaa.

Mika Roth


Murmansk: Boarding Gate 1

Helsinkiläinen indierock-nelikko Murmansk kuulostaa nelibiisisen demonsa avausraidalla Seals ikään kuin naislaulu-vetoiselta versiolta tamperelaisesta Candy Canestä. Ja tämä on kehu. Elisabeth jopa kakkosraidalla suoltaa myös Marko Neumanin osaavasti käyttämiä laulumaneereita. Samoja esikuvia taitaa molemmilta löytyä? Joka tapauksessa, vaanivaa, tummaa ja eteenpäin junnaavasti rullaavaa säröistä indierockia tämä on, saatteessa mainituista esikuvista ainakin Joy Divisionia ja Alice In Chainsiä löytyy. Rauhallisempi Her Division onnistuu maalailuissaan vaikuttamaan jopa eteeriseltä, ikään kuin junnaavammalta versiolta Cranberriesistä. Ja tuokin oli kehu, vaikka saattaa muultakin vaikuttaa. Kotimaan serkuista Echo is Your Love on vielä synkempi ja kuulaampi, mutta hyvin nämä samoissa iltamissa toisiaan tukisivat. Nimiraidan hallittu purskahtelu vakuuttaa myös. Jos nyt jotain kehitettävää nopeasti keksii, niin ehkä kaavaa voisi repiä vielä hiukan todellisiin irtiottoihin. Mutta pohjatyö on kyllä erittäin hyvin tälläkin näytteellä hanskassa. Nimi meni samantein muistiin.

Ilkka Valpasvuo


Refrain: Psychosis

Melodista perinteistä heavy metallia soittava Refrain nojaa reilusti 80-luvun suurimpien brittiyhtyeiden työhön, vaikka mukana on hieman uudempiakin sävyjä. Niinpä ei ole mikään yllätys, että tämän kahden biisin demon jatkeeksi on täräytetty vielä oma versio Deep Purple klassikosta Perfect Strangers. Koverointi kuulostaa ihan mukiinmenevältä, etenkin kun siivu on kuuleman mukaan äänitetty ”juhlatunnelmissa”. Demon ykkösbiisi Fly To The Dark, joka on muuten tämän vuoden alussa kasatun bändin ensimmäinen oma tuotos, ottaa voimaa Stratovariuksen edustaman power-koulukunnan suunnasta. Vokalisti Eckre omaa upean ja vahvan äänen, mistä sitten revitäänkin tehoja irti oikein urakalla. Toinen siivu Psychedelic Flight on taasen bändin aiemman inkarnaation tuotos, joka on sovitettu ja sorvattu nykyistä kokooonpanoa palvelevaksi. Hyvin on muokkaus onnistunut kaikin puolin. Refrainin powerointia olisikin kuunnellut mieluusti vaikka isommankin annoksen.

Mika Roth


Sad Days Indeed: Demo 2005

Tamperelaisnelikon kolmen biisin demo esittelee kevyttä punk-veivausta paahtavan nuoren ja nälkäisen yhtyeen. Vuoden verran Leatherfacen ja kumppaneiden jalanjäljillä astellut yhtye aloittaa ihan mukavasti kaartavalla Instructionsilla, laulaja-kitaristi Jarkko Haapalan laulussa toki on vielä parantamisen varaa. Muuten haikean juokseva veivaus miellyttää kyllä. Hivenen positiivisempi Modern Surf Queen tasapainoilee aalloilla rennosti arskat naamalla. When You Can´t Even Polewalk meuhkaa poukkoillen, jälleen hiukan filosofisemmissa tunnelmissa. Soundien puolesta tulevaa pitkäsoittoa promoava demo on vielä aika tukkoinen eikä bändi oikein millään osa-alueella pääse nousemaan täyteen mittaan. Ikään kuin jostain syystä pidättelisivät. Eli hiukan takakireää on. Tiedä mistä sitten sen tarvittavan rentouden saisi, mutta lupsakamman toteutuksen avulla Ikävistä päivistä voisi innostua enemmänkin.

Ilkka Valpasvuo


Serenity´s End: Transparent

Onko Serenity´s End Suomen ikioma Anathema ja Queensrÿche samassa paketissa? Tämä kysymys nousi mieleeni, kun kuuntelin demon ensimmäisen biisin alkua. Eikä tuo vaikutelma päässyt juuri haipumaan muidenkaan kipaleiden aikana, sen verran selvästi vaikutteet kuuluvat taustalta. Oululainen syksyllä 2003 kasattu Serenity´s End on kuitenkin paljon muutakin, kuin vain pelkkä hiilikopio muiden aikaansaannoksista. Laulaja Juha Simola omaa kantavan ja kauniin äänen, jota osataan vielä hyödyntää reilusti. Kitaristi Miika Pesonen ja kosketinsoittaja Matti Pouke osaavat niinikään löytää soittimistaan tutunkuuloisia, mutta silti aivan omanlaisiaan puolia. Myös rytmiryhmä Antti Meriläinen – Ari Hautasaari saa laadukkaasta työstään kiitokset.

Neljästä sävellyksestä jokainen on selvää A-luokkaa ja kun vielä englanninkieliset sanoitukset, idearikkaat sovitukset sekä jopa soundit on ruuvattu kohdilleen, ei paketista löydä juuri valittamisen aihetta. Ehkä hieman rohkeampi oman tyylin tavoittelu voisi olla suotavaa, mutta siitäkin huolimatta tämänkertaisen arviopinoni voittaja on löytynyt.

Mika Roth





Lukukertoja: 6952
Facebook
Artistihaku
Pieniss mys