Rauta, Wasara

On The Rocksin tiistai-ilta tarjosi jotain uutta hieman tukevamman musiikin ystäville. Illan teemana oli Firebox, sillä kummatkin yhtyeet, niin Wasara kuin Rauta, kuuluvat tämän kotimaisen levy-yhtiön Roihu-alamerkin alle. Fireboxhan on yhtiö, joka muutaman viimeisen vuoden aikana on kiinnittänyt listoilleen lukuisia pienempiä suomalaisia yhtyeitä, pääosin raskaamman musiikin saralta.

Illan avasi pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Rauta, jonka musiikissa folk- ja metalli-musiikki risteytyy sangen progehtavassa ilmapiirissä. Aluksi ensimmäisenä lavalle kavunneessa kokoonpanossa huomiota kiinnitti soitinarsenaali, jossa normaalia kitara-basso-rummut kolmiota oli kasvatettu hanurilla, viululla ja sekä mielenkiintoisen näköisellä ja vielä kummallisemman kuuloisella nyckelharpalla. Eihän tämä perinteisten kansansoitinten mukaanotto rankempaan hevanderi musiikkiin mikään aivan uniikki idea ole enää 2000-luvun suomessa, mutta Raudan kunniaksi on sanottava että yhtye osasi hyödyntää monipuolista arsenaaliaan - ja etenkin sen ääripäitä - suorastaan upeasti.

Vaikka väkeä oli saapunut paikalle melko kitsaanlaisesti polkaisi kuusikko, kellon viisareiden osoittaessa yhtätoista, settinsä ennakkoluulottoman rehvakkaasti käyntiin. Aiemmin ainoastaan kotisivujensa musiikkinäytteiden hätäisen katsastamisen kautta tutuksi tullut yhtye tarjosi nopeasti kasvavan ja iloisen yllätyksen. Yhtyeen folk-proge-metalli keitos toimi etenkin setin reippaammissa kappaleissa todella mallikkaasti. Tällöin Rauno Lahden vahva melodinen laulu pääsi toden teolla oikeuksiinsa ja kitaristi Aki Hauru kantoi oman kortensa vokalisointikekoon stemmoillaan, jotka tosin tahtoivat parissa kohdin jäädä liiaksi taakse. Hauru vastasi ryhmän ainoana kitaristina lukuisista soundillisista efekteistä, joita herra parin efektipurnukkalaudan avulla repikin ansiokkaasti ilmoille.

Kerttu Aholan haitari jäi etenkin alkukeikasta selvästi muiden soitinten varjoon, mikä oli vähintäänkin harmillista. Viulua ja nyckelharpaa vuorotellen soittavan Laura Airolan panos nousi sen sijaan monessa kappaleessa suureksi.Soitannollisen puolen lisäksi neito vastaa (kitaristi Haurun välispiikin mukaan) myös suurimmasta osasta yhtyeen sanoituksista, mikä ei tosiaan ole ihan vähäinen asia. Rytmiryhmä Jussi Miettola (rummut) ja Tuomo Kuure (basso) loivat puolestaan kappaleisiin hetkittäin todella nykivää ja groovea vetoa. Tahtilaji vaihtui ennakkoluulottoman taajaan, ilman että keitokseen tuli mitenkään kikkailusta kertovaa sivumakua. Iloittelua rytmittivät jotkin huomattavasti rauhallisemmat ja seesteisemmät viisut, joilla settiin tuotiin mukaan myös tiettyä vakavamielistyyttä, joka on niinikään kansanmusiikille ominaista. Näin voimakkailla tunnelmanvaihdoksilla itse kokonaisuus jäi hieman kaksijakoiseksi. Monipuolisuushan on rikkautta, mutta omaan makuuni ne kipaleet joissa jalkaa lyötiin lattiaan rehvakkaasti maistuivat huomattavasti paremmin.

Lyhyehkö setti lyötiin pakettiin vajaan kolmen vartin annoksen jälkeen ja kun vokalisti ei viitsinyt suorittaa bändiesittelyä tarttui kitaristi Hauru toimeen – mutta vasta sen jälkeen kun esittelyä oli pyydetty ihan huutamalla yleisön puolelta. Viimeinen biisi ilmoille ja sen jälkeen lauteet täyttyivätkin nopeasti roudaajista. Rauta oli esiintynyt ja ainakin allekirjoittaneeseen Rauta oli tehnyt vahvan vaikutuksen. Mikäli Pohjannaula, Lauri Tähkä & Elonkorjuu ja muut tämän lavean sekä värikkään genren bändit uppoavat, kannattaa Rautaankin tutustua.

Roudaustauon päätteeksi lauteille kapusi Lohjalainen Wasara, joka miehitti estradin aikaisemman orkesterin tavoin ilman mitään sen kummempia alkunauhoja tai seremonioita. Viimeksi juhannuksena 2003 Nummirockissa livenä näkemäni yhtye julkaisi pian kyseisten festivaalien jälkeen esikoisalbuminsa Kaiken kauniin loppu, joka joistain vahvoista hetkistään huolimatta jätti vielä reilusti parantamisen varaa. Viime vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Maa on meistä täysi jalosti bändin suomenkielistä alakulometallia edelleen, nousten jo selvästi esikoisen yläpuolelle. Syystä tai toisesta en kuitenkaan onnistunut näkemään bändiä missään keikalla ja niinpä odotukset tätä tiistai-illan esiintymistä kohtaan olivat jo ennakkoon melkoiset...

... enkä joutunut todellakaan pettymään, sillä vaikka yleisöä oli paikalla edelleen harvanlaisesti pisti bändi itsensä täysillä tuleen. Erityisesti laulaja/kitaristi Antti ja kitaristi/huutaja Spanky osoittivat, että lauteilla voi heiluttaa päätään vaikka villinä vellova kansa ei riehuisikaan muutaman metrin päässä mellakka-aidan takana. Asteen hillitymmin esiintynyt basisti Ipi huusi Spankyn ohella ilmoille stemmoja, joista iso osa tuli ämyreistä ulos aivan liian vaimeasti. Tästä ja tilaan nähden hieman liian kovasta äänenpaineesta miinukset äänimiehelle. Myös rumpali Harrin paukutus tahtoi tulpista huolimatta ottaa korville, sillä mies kohteli settiään kuten lyömäsoittimia pitääkin, mutta rumpujen mikitystä ei oltu taidettu muuttaa juuri rahtuakaan sitten ensimmäisenä soittaneen bändin. Näin jokainen tomin pamautus oli tapahtuma ja basarikin kirjaimellisesti potki tahtia rakenteista.

Reilusti uuteen levyyn keskittynyt setti oli suurimmaksi osaksi silkkaa juhlaa ja etenkin Tulen tuoja, Otteita hullun päiväkirjasta sekä levyn nimibiisi Meistä on maa täysi, upposivat todella hienosti. Levyn julkaisua edeltänyt nettisinkkubiisi Manan maille taittui niinikään mallikkaasti, ehkäpä jopa levytettyä versiota paremmin. Debyyttialbumin eliittiä edustivat vuorostaan ansiokkaasti Paha virsi sekä Osa minua raidat, jotka kumpainenkin tarjosivat yhtyeen musiikista aavistuksen verran uusia puolia. Parissa biisissä hyvin rakentuva tunnelma ei päässyt kehittymään huippuunsa jo edellä mainitun ääniongelman takia, sillä ihan jokainen retkueen viisuista ei ollut parhaimmillaan volume yhdellätoista soitettuna. Viisimiehinen tuhoryhmä tarjosi myös yhden ihkauuden kappaleen, joka kuulosti jollain oudon vinolla tavalla Veljeskunta levyn aikaiselta CMX:ltä – mikä on siis erittäin hyvä asia ainakin allekirjoittaneen kirjoissa.

Mitäpä Wasaran keikasta voisi vielä sanoa? Yhtye edustaa jatkuvasti laajenevassa suomi-metalli genressä lajin selvästi terävämpää ja iskevämpää päätä. Rankkaa huutoa ja melodista, hetkittäin jopa herkkää, laulua yhdistelevä vokalisointi tuo yhtyeen soittoon aivan omanlaisensa vivahteen. Kolmen kitaran komeaa arsenaalia osataan käyttää taiten, ilman että joka hetki on täynnänsä raskainta mahdollista kurmuutusta. Yhtyeen soitto ja esiintyminen oli rennon vapautunutta kautta linjan, eivätkä välispiikitkään olleet niitä normaaleja klisheilyjä, vaan improvisaatiolle annettiin reilusti tilaa. Eli lyhyemmin sanottuna; Wasaran keikka oli aivan hemmetin kova.

Teksti ja kuvat: Mika Roth