25.07.2005 Pienet III – Heinäkuu 2005

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 37 vierasta ja 0 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

Pienet III – Heinäkuu 2005
25.07.2005

Heinäkuun puolelle osui vieläpä kolmas pienkustannejuttu, jossa käydään läpi taas musiikkikentän eri puolia – aivan äärilaitoja myöten. Kymmenen yhtyeen katras osoittaa, että suomalainen musiikkikenttä on kautta linjan aktiivinen, jopa näin kuumimman kesän aikana.

Autere: Lines & Fragments
Turun suunnalta kotoisin oleva Autere mätkii maisemaan mörinällä varustettua raskasta, kitaravoittoista melodista metallia, jossa on kuultavissa vaikutteita vähän sieltä ja täältä. Kaikkia raitoja yhdistävä voimakas melodisuus nousee yhdistäväksi tekijäksi joka vie yhtyettä kohti tutun turvallista Göteborgia. Kesitempoiset biisit yhdessä vokaalien kanssa saavat lopputuloksen kuulostamaan useimmiten melo-deathilta, vaikka sopasta löytyy muitakin mausteita. Viiden siivun seasta ei löydy yhtään hutia, harmi kyllä samalla ne kaikkein riemastuttavimmatkin hetket jäävät puuttumaan. Tietty hajanaisuus ja tasaisuus hallitseekin bändin toimia, ehkä vähän liiaksikin. Kaikki tehdään säntillisesti ohjekirjan mukaan, mutta omia lukuja ei teokseen lähdetä lisäämään. Näin se tuiki tarpeellinen persoonallisuus jää puuttumaan, vaikka teknisesti kaikki osa-alueet ovatkin jo hyvin hallussa, ja bändi katoaa lukuisten muiden yrittäjien sekaan. Potentiaalia löytyy mutta ainakaan tässä vaiheessa sitä ei osata vielä täysin hyödyntää.

Beaner: Plan B
Helsinkiläisen punkrockpoppoo Beanerin uuden demon aloitusraita Some People lupaa alkukiihdytyksensä aikana vielä paljon, mutta vokalistin avatessa suunsa vauhti jähmettyy ja epäselvä nasaalilaulu syö sanat miltei kuulemattomiin. Toisena soiva Evelyn, jolla saadaan hieman naispuolista vokalisointitukea, nousee selvästi biisikolmikon kirkkaimmaksi hetkeksi. Kappale oireilee selvää tarttuvuutta osoittaen samalla, että palikoiden loksahdellessa kohdalleen Beaner pystyy kyllä luomaan niitä tarvittavia maagisia hetkiä. Viimeisenä soiva One Of These Days poppailee tyylikkäästi, mutta kuulostaa samalla aivan eri yhtyeen tekeleeltä kuin avausraita. Namikoita studiolla väännellyt Janne Joutsenniemi on loihtinut demolle tukevat ja kirkkaat soundit. Ensiluokkaiset sounditkaan eivät kuitenkaan peitä kappalemateriaalin epätasaisuutta, soiton jäykkyyttä tai vokalistiongelmia. Ongelmat eivät lopulta tunnu olevan suuria, mutta ennen kuin suuremmasta menestyksestä voidaan edes haaveilla, täytyy ne ehdottomasti ratkaista.

Eyescream: 110 db
Kouvolalainen Eyescream on täällä taas, ja tällä kertaa annoksen määrä on viisi viisua vauhdikkaasti eteenpäin kulkevaa action rockia. Jo parin edellisen julkaisunsa tiimoilta desibelinkin sivuilla esillä ollut kombo tuntuu löytäneen rockiinsa annoksen lisää säröä, vaikka levyn soundit jättävätkin vielä reilusti toivomisen varaa. Voimaa kyllä löytyy enemmän kuin pienestä kylästä, mutta se vaaran ja vauhdin tuntu jää vielä puuttumaan. Lisää terää kitaroihin ja lauluun niin tuostakin ongelmasta päästäisiin.

Viiden biisin nivaskasta ei heikkoa lenkkiä löydy, vain vahvoja ja vielä vahvempia. There´s Nothing Heren väännössä vokalisti Juha Keinänen kuulostaa jo etäisesti vähän Danzigin ja Nicke Anderssonin sekoitukselta. Muutenkin mies saa revittyä itsestään mukavasti tunnetta irti, vaikka reserviinkin taitaa jäädä vielä käyttämättömiä paukkuja. 110 db on ihan kelpo kiekko, joka kuitenkin samalla jättää myös pari kysymystä avoimeksi. Eyescreamilla löytyy taitoa ja yritystä, mutta näkemyksen kanssa on välillä niin ja näin. Kaikki tarvittava on jo kasassa, joten nyt pitää enää hioa hieman kokonaisuutta ja odottaa sitä isoa biisiä.

H.C. Homunculus: Promo 2005
Hieman oudohkosti nimetty naantalilainen H.C. Homunculus soittaa raskaampaa suomenkielistä rockia, josta on kuultavissa läpi pienehköä punk-meininkiäkin. Vuodesta 2001 toiminut yhtye on kuuleman mukaan tehnyt aiemmin pari ei-niin-onnistunutta äänityssessiota, muta ainakin tällä uusimmalla promolla kaikki kuulostaa ihan hyvälle. Laulu on ehkä vähän pinnassa ja rummut ovat jääneet alle, mutta nämä nyt ovat lähinnä pieniä painotuskysymyksiä.

Promon aloitusraita Siskolle kuulostaa ihan CMX:n ja Kauko Röyhkän yhteistyön hedelmälle, mikä on siis ehdottamasti hyvä asia. Kaksi muuta viisua eivät ole läheskään yhtä persoonallisia ralleja, ja bändi tuntuukin kärsivän pienestä Apulanta-kompleksista. Toivottavasti tila on ohimenevä, sillä eväitä olisi paljon muuhunkin. Erityisesti tukevat kitarat ansaitsevat kunniamaininnan, etenkin kun niitä käytetään vielä taiten. Kaiken kaikkiaan kyseessä on erittäin lupaava orkesteri, joka saattaa puhjeta kukkaan jo hyvinkin pian.

Morg: Return To The Soil
Toisen demonsa julkaissut Morg soittaaa asteen vanhakantaisempaa metallia, jossa death ja thrash ovat tyylisuunnista selkeimmin esillä. Demon kolme kipaletta muodostavat tasaisen kolmikon, vaikka tyylillisesti eroavatkin hieman toisistaan. Kotistudiossa väsätyn kiekon soundit ovat tunkkaiset ja epäselvät, mutta eri soittimista ja murinalaulusta saa sentään riittävästi selvää. Soitto- ja laulupuoli tuntuvatkin olevan jo hyvin hallussa, noin teknisesti.

Terävä – vaikkakin hieman ylipitkä – deathaloitus With Blinded Eyes ammentaa voimansa moderneista ajoista, kun napakampi kakkosraita Fear Of God kumartaa taas Slayerin ja kumppaneiden suuntaan, onnistuen työssään samalla pirun hyvin. Viimeisenä kuullaan todellinen pienoisteos Hermit, joka miltei 9 minuutin kestostaan huolimatta kantaa aivan loppuun asti. Biisi on reilusti thrashimpi, ja mielleyhtymät Metallicaan sekä vanhempiin svedu-orkestereihin ovat väistämättömiä. Taiteelliselta puolelta katsottuna yhtye tuntuu handlaavan thrash-eepostelun kaikkein parhaiten, mutta taloudellisesti se ei varmaankaan ole kaikkein tuottoisin suunta. Morgilla onkin demon perusteella ainakin kolme tietä edessään, mielenkiintoista nähdä minkä se niistä valitsee – vai otetaanko käyttöön kenties jokin aivan uusi suunta...

Oiva Väre: Demo 2005
Progressiivis-henkistä modernimpaa ja raskaampaa kitararockia soittava Oiva Väre kuulostaa aluksi suorastaan häiritsevissä määrin 90-luvun puolenvälin YUP:nja CMX:n ristisiitokselta. Kun vokaaleista vastaava Hannu Hailuoto kuulostaa vielä erehtymättömästi vuosikymmenen takaiselta Yrjänältä viimeistä piirtoa myöten, itse asiaan keskittyminen on välillä todella vaikeaa.

Demon neljä raitaa toimivat hyvänä näytteenä bändin monipuolisuudesta. Rauhaisampaa tunnelmointia, rankempaa rutistusta, progeilevampaa kikkailua, näitä kaikkia tarjotaan sopivassa suhteessa. Biisit kuulostavat erilaisuuksistaan huolimatta erehtymättömästi saman yhtyeen tuotoksilta, joten kokonaisuuskin on hyvin hallussa. Todellinen ja vakavin onglema lepääkin tällä kertaa siinä, että demon voi kuunnella puolen tusinaa kertaa läpi ilman että siitä jää oikein mitään mieleen. Se viisasten kivi joka tekee CMX:n ja YUP:n kaltaisista bändeistä esikuvia, tuntuu ainakin toistaiseksi pysyvän vielä salassa Oiva Väreen miehistöltä.

Sooz: Hiljaa Nainen
Oululaisen punkpumppu Soozin debyyttilätyltä löytyy yhteensä neljä raitaa, kolme kansiin kirjattua otosta sekä angstikas piilobiisi Kemiläiset on runkkareita, joka miltei varastaa koko shown. Avausbiisi Hiljaa nainen leikkii hyväksi havaitulla ja kovasti käytetyllä hiljaa-kovaa-hiljaa rakenteella, joka toimii jälleen kerran moitteetta. Samoilla kaavapapereilla rustattu kakkosraita Täydellistä onnistuu vielä edeltäjäänsä paremmin, kiitos anarkistisemman lähestymistapansa. Rauhallisempi päätösraita Olkaa hyvä ja poistukaa on selvästi kiekon turhin viisu, ja ilmassa onkin epämiellyttävää täytteen tuoksua.

Kuten räkäisessä punkissa yleensä, niin nytkin laulu ja lyriikat nousevat tärkeään osaan. Diskanttisen metakan ylle kohoava Johanna Ruton vihainen huutolaulu selvityy tästä koettelemuksesta hyvin. Sanoitukset ovat puolestaan täynnänsä vitutusta tyyliin; ” Olin hiihtokilpailussa viimeinen, siks musta tuli vittu tämmönen. En edes halua olla mikään saatanan ykkönen.” Soozin kiekko on saatteen mukaan äänitetty ”täysin livenä ja meininki oli analogista”, mikä sitten kuuluukin rosoisen räkäisissä ja suttuisen epäselvissä soundeissa. Paskat sounditkaan eivät pysty kuitenkaan hautaamaan alleen kipaleiden koukkuja, tai sitä tosiasiaa että Soozissa on ideaa.

The Shadowsphere: Through The Field
The Shadowsphere on kahden veljeksen bändiprojekti, joka kuuleman mukaan alkoi jostain goottirockin tienoilta, ja vuosien 2003-2004 aikana kehittyi nykyiseen muotoonsa. Tällä hetkellä The Shadowspheren tunnelmallisen rauhaisa ja seesteisen kiireetön musiikki muistuttaakin enemmän Dead Can Dancea ja Elendiä kuin mitään perinteisiä goottirock yhtyeitä. Eteerisissä tunnelmissa on mukana on myös hieman folkahtavia keskiaikavaikutteita.

Through The Field on neljän teemallisesti toisiinsa löyhästi liittyvän kappaleen nippu, jossa jokainen raita toimii myös itsenäisesti. Soittopuolella luotetaan liiaksikin synista kiskottuihin muovimaisiin ääniin, ja laulussa – sekä erityisesti englanninkielen artikuloinnissa – olisi vielä parantamisen varaa. Itse sävellykset sekä sanoitukset ovat kuitenkin toimivia, ja kappaleiden rakenteet on maltettu pitää riittävän karsittuina. Kaunista, vaikkakin samalla vielä muotoaan hakevaa, musiikkia elämän rauhallisempiin ja hiljaisempiin hetkiin.

Too Sophisticated: The Sweet Kings Of Rock´n´ Roll
Too Sophisticated on tämän viiden biisin kiekon saatteen mukaan Seinäjokelainen superbändi, joka on perustettu joskus 90-luvun alkupuolella. Pitkästä historiasta ja yli 300 (!) keikan kokemuksesta huolimatta The Sweet Kings Of Rock´n´ Roll on vasta bändin kolmas ”kunnon” julkaisu. Jossain glam- ja hard-rockin välillä kitaravoittoisesti rellestävä yhtye kuulostaa yhdistelmältä takavuosien Aerosmithia ja Hanoi Rocksia, mikä on nähtävästi ollut ihan tavoitteenakin. Kiekon viisi biisiä käyvät rohkeiasti läpi tämän tyyppisen rockin sankimmat klisheiköt. Bändille on kuitenkin annettava propsit siitä, että lopputulos on paljon muutakin kuin vain kokoelma menneitä aikoja. Too Sophisticated on jäljessä – tai edellä – aikaansa noin vuosikymmenen verran, sillä juuri nyt tämäntyyppinen mäiske ei ole turhan suosittua. Niiden rokujen jotka pitävät 80-lukua yhä kunniassa kannattaa kuitenkin raapustaa yhtyeen nimi muistiin, sillä bändi hallitsee tonttinsa moitteetta.

Toyta Backseat: s/t
Varsinaissuomalainen Toyta Backseat jatkaa matkaansa brittihenkisen pop-rockin aurinkoisilla ja loputtoman tuntuisilla saloilla. Bändin kolmas tuotos pitää sisällään ainoastaan kolme raitaa, mutta mitäpäs tuosta kun laatu on jatkuvasti vain parantunut. Erot aiemmin tänä vuonna arvioituun Trouble ep:hen, ja etenkin yhtyeen itsensä mukaan nimettyyn debyyttiin ovat jo melkoisia.

Reippaasti eteenpäin kulkeva Haddington House avaa pelin tarttuvalla keinunnallaan. Kappale on oikeastaan aika rock, mutta lievästä rosoisuudestaan huolimatta – tai ehkäpä juuri sen takia – myös äärimmäisen tarttuva. Samat sanat voi sanoa toisena soivasta Autopilot siivusta, joka lähtee kertsissään jo suorastaan lentoon. Helkkyvät kitarat yhdessä groovaavan pohjan kanssa lisäävät biisin imua vain entisestään. Ankkuriosuudesta vastaa akustisen kitaran ja laulun varaan rakennettu fiilistely Harbor Tonight, joka päättyy hienosti sataman ääniin, eli aaltojen liplatukseen ja lokkien huutoihin. Kaunis päätös vajaan 12 minuutin monipuoliselle matkalle.

Mika Roth

Lukukertoja: 4470

Uusimmat levyarviot