Nummirockin lauantai – osa 1

Juhannuspäivä aukeni pilvisen harmaana, eikä juhlaväki näyttänyt juuri säätä paremmalta. Osa alueella raahustavista ihmispoloista vaikuttikin lähinnä Resident Evil –elokuvista karanneilta olennoilta. Silti monet juhlien uuvuttamat vaelsivat jo ennen puoltapäivää esiintymisalueelle, sillä isolla lavalla päivän aloituksesta vastasi Velcra.

Alkuvuodesta suorastaan timanttisen kovan kakkoslevynsä Between Force And Fate julkaissut yhtye ei kavahtanut vaikeaa soittoaikaansa, tai nuutuneen näköistä ja vähälukuista väkeä. Päinvastoin yhtye löi silmään kovimman menovaihteensa, ja kyllähän se kansa siitä hitaasti alkoikin heräilemään kun uutukaiselta tarjottiin alkupaloiksi tapporaidat Corruption ja Water Is Getting High.

Vokalisti Jessi ei säästellyt itseään tai yleisöään piiskatessaan Velcran konetta yhä kovempaan menoon, ja tuloksena syntyikin yksi festivaalien parhaimmista keikoista. Uusi albumi soitettiinkin lopulta melkein kokonaan, ja erityisesti Our Will Against Their Will, raivokas War Is Peace sekä hieman hitaampi For My Loneliness I Pay tärähtelivät oikein ponnekkaasti. Välispiikit olivat tällä kertaa moninaisia, ja Jessi pyrkikin selvästi herättelemään koomaista kansaa – onnistuen tässä useimmiten.

Keikan päätteeksi kitaristi O.D. hyppäsi alas lavalta yleisön eteen ja tervehti eturivin fanaatikkoja. Taputusten myötä bändi palasi vielä hetkeksi estradille, ja hyvän encoren sekä DJ Freakin tarjoaman näytöksen jälkeen homma oli paketissa.

Kun vokalisti tai joku muu näkyvä hahmo eroaa jo valmiiksi kuuluisasta yhtyeestä ja starttaa oman soolouransa/bändinsä, on epäilijöitä nopeasti joka nurkassa. Kun Pasi Koskinen, eli tuttavallisemmin sanottuna Ruoja, perusti Ajattaran 90-luvun puolenvälin jälkeen, oli mies parhaiten tunnettu Amorphis-vokalistina. Parin menestyksekkään Ajattara-levyn jälkeen hän päätti keskittyä uuteen yhtyeeseensä ja ero Amorphiksesta oli väistämätön.

Ajattara veti aikaisesta soittoajastaan huolimatta ison lavan edustalle jo reilusti väkeä, ja keikan edetessä yhä lisää ihmisiä saapui paikalle. Yhtyeen rujon säälimätön black metalli, josta on löydettävissä hyvä määrä myös dark/doom vaikutteita, iski melodiset mutta raskaat koukkunsa syvälle kuulijakuntaan. Ruoja ei juuri lauteilla liikkunut, mutta pisti liikkeelle kaiken mitä keuhkoista irti lähti. Tulos oli komeaa kuultavaa, ja paikalla olleet runsaslukuiset fanit saivat varmasti vastinetta rahoilleen/odotuksilleen.

Räminä-lavalla esiintyi seuraavaksi Iconofear, jonka tummaa metallia on kovin vaikea tunkea oikeastaan mihinkään valmiiseen looshiin. Bändin biiseissä on toki runsain mitoin klassisia heavy-elementtejä, mutta lähestymistapa on usein poikkeuksellinen. Samoin ennakkoluulottomat sovitukselliset ratkaisut tuovat väriä ja ennalta-arvaamattomuutta kuusikon soittoon. Iconofear julkaisi taannoin uuden The 13th Circle ep:n, ja muutenkin bändin kurssi näyttää osoittavan vakaasti ylöspäin. Pienimmän lavan edustalla ei ollut juurikaan väkeä keikan alkaessa, sillä Ajattara oli tuskin ehtinyt vielä poistua isolta lavalta. Nopeasti väki kuitenkin löysi paikalle, ja hyvähenkinen setti kulkikin tästä eteenpäin vakailla raiteilla. Tuttujen uusien biisien seassa oli vanhempaa (?) materiaalia, joka sekin kuulosti ihan asialliselle. Vokalisti Thomas Veen habitus ja laulutyyli olivat asteen rockimpia kuin levyllä, mikä ei välttämättä ole lainkaan huono asia – vaikka herra kyllä näyttikin aurinkolaseissaan hetkittäin ihan nuoremmalta Joe Cockerilta. Nähdyn perusteella Iconofear sai reilusti uusia ystäviä Nummirockin keikallaan, ja tuo kaikki oli ansaittua.



Viime vuonna vielä Räminä-lavalla soittanut Pain Confessor, on kuluneen vuoden aikana julkaissut debyyttipitkäsoittonsa ja on sitä pikkaisen päästy jo suosionkin maljasta maistamaan matkalla. Yhtye silminnähden nautti Nummirockissa soittamisesta, ja etenkin kitaristikaksikon toinen osapuoli Weslayer jaksoi yllyttää juhlakansaa yhä estottomampaan riehumiseen. Eivätkä muutkaan kuusikon jäsenet missään nimessä paikoillaan könöttäneet, vaan liikettä ja energiaa tuntui piisaavan jokaisella loputtomasti.

Debyyttilevy Turmoil soitettiin luonnollisesti suurimmaksi osaksi. Esikoisen raidoista ainakin aloituksena kuultava, pippurisen vahva Fiery Thorns sekä hieman rauhallisempi Poor Man’s Crown nousivat selvästi levytettyjen versioiden ylle. Vokalisti Markku Kivistö sai ärjyttyä kurkustaan ylimääräisiä desibelejä, ja koskettimet soivat monissa kohdin todella komeasti. Tuo koskettimien lisäys raskaaseen death/thrash metalliin kuulostaa kieltämättä hieman omituiselta, mutta yhtä kaikki – lopputulos oli vähintäänkin toimiva.

Festivaalien yksi positiivisimmista yllättäjistä oli ehdottomasti Irlannin tasavallasta kotoisin oleva Primordial, joka veti aluksi ison lavan eteen melko pienen mutta sitäkin fanaattisemman kuulijakunnan. Ensimmäistä kertaa suomessa käyneellä yhtyeellä on takanaan jo kymmenen vuoden levytysura, viiden pitkäsoiton ja muutaman pienemmän julkaisun voimin. Fani/fanaatikko –rivien takana riitti enemmän ihmettelijöitä, ja keikan edistyessä yleisön määrä selvästi kasvoikin, vaikka eteen ei kovin moni uskaltautunutkaan tunkeutua.

Esiintymisessään voimakkaasti karismaattiseen vokalistiinsa Alan Nemtheangan nojaava yhtye onnistui kuulostamaan samanaikaisesti äärettömän irlantilaiselle sekä synkän metalliselle. Metallimusiikkiahan ei yleensä yhdistetä Irlannin vihreisiin nummiin, mutta Primordial on tässä vahva poikkeus. Vähäeleisesti esiintyneet kitaristit Ciarán MacUiliam ja Michael O`Floinn loivat voimakkaita, monisyisiä kitara-aaltoja, jotka melankolisuudessaan kuulostivat juuri Primordialilta eivätkä miltään muulta. Rumpali Simon O´Laoghairen sekä basisti Pól MacAmlaighin keskitempoinen, ja useimmiten raskas työ, vain vahvisti yleisvaikutelmaa. Etenkin rumpalin soittoon sujautetut pienet yksityiskohdat toivat kokonaisuuteen vain entisestään lisää syvyyttä.

Kaiken kruunuksi nousi kuitenkin aitoa tunnetta pakahduttavan pullollaan oleva laulu, jossa menetetyt juuret, surua pullollaan oleva historia, sekä katkeruus löivät kättä. Nemtheangan laulutyyliä onkin kutsuttava oikeaksi metodi-laulamiseksi, sillä mies näytti aina piiskaavan itsensä kulloisenkin kappaleen tunnemaailmaan. Jos laulu käsitteli murheellista aihetta, kuten esimerkiksi upea The Coffin Ships, Nemtheanga yksinkertaisesti ajoi itsensä murskaavan surun partaalle ja lauloi sydänverellään. Mikäli kappaleessa taas laulettiin vihaisemmalla asenteella, kuten vaikkapa Sons Of The Morriganissa, Nemtheanga piiskasi itsensä raivon ja vihan valtaan. Näin kappaleet eivät olleet vain tyhjiä luentoja kauan sitten kirjoitetuista asioista, vaan jokainen biisi myös oikeasti merkitsi jotain. Tämä toi yhtyeen folk-, pagan- ja doom-metalliin runsaasti tiettyä teatraalisuutta ja suuruutta.

Jatka tästä lauantain toiseen osaan

Mika Roth