EMI

10 biisiä, kesto alle 39 minuuttia ja huippunopeutta koko matka. Näin heti alkuun on sanottava, että Between Force And Fate ei ole ollut helppo levy lähestyä, mutta pitkässä juoksussa uutukainen on osoittautunut sitäkin palkitsevammaksi. Velcra soundaa yhä erehtymättömästi Velcralle, mutta nyt biisejä kasatessa työkalupakista on sattunut osumaan kouraan tavallistakin isompi leka, ja sitä onkin käytetty sitten koko rahan edestä. Debyyttialbumillahan oli löydettävissä vielä joitain pop-elementtejä, mutta nyt ne on karkoitettu metallisemman, raskaamman ja aggressiivisemman mäiskeen tieltä.

Levyn ensimmäisillä kuuntelukerroilla syntyi alkuun sellainen vaikutelma, että Velcra on tällä kertaa keskittynyt liiaksi uuden raskaamman soundinsa hiomiseen, unohtaen samalla säveltää tarpeeksi hyviä biisejä. Jo muutaman soittokerran jälkeen helmet alkoivat kuitenkin löytyä, ne olivatkin tällä kertaa vain aiempaa paremmin peitelty. Esimerkiksi kolkosti kalahteleva For My Loneliness I Pay, avauksena kuultava raivonpurkaus War Is Peace tai levyn päättävä Wonderland Sunrise, eivät aluksi kuulostaneet mitenkään turhan erikoisilta taidonnäytteiltä. Aikaa myöten myös nämä alkuun heikommilta kuulostaneet siivut kuitenkin kasvoivat, eikä Between Force And Fate olisi nyt ilman niitä näin ehyt kokonaisuus.

Between Force And Faten nopeimmin kolahtavaa osastoa edustavat puolestaan ensisinkkuna tarjottu Water Is Getting High, joka näin luonnollisessa ympäristössään kuulostaa aivan käsittämättömän kovalle vedolle, sekä Our Will Against Their Will. Myös jälkipuoliskolla kuultava kaksikko Corruption - Hotel Alcatraz, joka vakuutti jo livenäkin, ei ole ainakaan menettänyt tehojaan studiossa. Jotta koko matka ei olisi pelkkää turpaan vetämistä levyn puolenvälin jälkeet kuultavat I Can’t Tell The Sun From The Moon ja The Bong Song rauhoittavat hetkeksi paahtoa, mikä kasvattaa kokonaisuuden painoa juuri oikealla tavoin. Kunnon kurituksenhan tekevät ne tauot, kuten sanotaan.

Tiedän että tämä levy tulee jakamaan mielipiteitä todella raskaasti, eikä ”ihan kiva, seiskaplus” kommentteja varmasti irtoa montaakaan. Omasta mielestäni Velcra on löytänyt itsestään sen kaikkein olennaisimman astuen samalla ison askeleen eteenpäin kehityksensä tiellä. Samassa prosessissa on syntynyt pitkäsoitto, joka nostaa niin yhtyeen kuin sen edustaman genrenkin aivan uudelle tasolle kotimaassamme. Vihaa? Toki tällä levyllä riittää vihaa, mutta kuinka tyytyväinen nykyisessä maailmassa sitten pitäisi olla?