Provinssirockin sunnuntai

Aurinkoisen ja upean sunnuntaiaamun vaihtuessa iltapäiväksi Martti Servo & Napander järjesti kunnon sunnuntaitanssit Saarilavalla, ja yllättävän runsaslukuisesti väkeä oli paikalle saapunutkin tansseja pitämään. Servo on onnistunut vuosien varrella murtamaan lukuisia musiikillisia raja-aitoja ja genre-muureja vastustamattoman päivänpaisteisella musiikillaan. Tuo mistään lannistumaton hyväntuulisuus yhdistettynä tanssimusiikkiin, ja sanalla sanoen persoonallisiin sanoituksiin, on luonut oudon koskemattomuuden limbon jossa Servo Napandereineen viihtyy. Niinpä yleisön joukossa näkyi kaikkien eri tyylien edustajia. Voikin perustellusti sanoa, että Servon kuulijakunnan läpileikkaus voisi toimia kattava katsauksena meistä suomalaisista.

Maailman sinisin taivas, Vahva näyttö, Mikä on kun ei taidot riitä ja viimeisimmän pitkäsoiton nimikappale Sydämen amiraali irroittivat jokainen kunnon aplodit kansasta – ja kiemurtelipa paikalla vielä maisemaan luonnollisesti kuuluva tanssiletka. Martti-sedän välispiikit olivat taas lähinnä legendaarisia, sillä mies on aasinsiltojen todellinen suurmestari.

Sunnuntai puolenpäivän aikaan ei ehkä ole aivan paras paikka esiintyä. Lapko todisti täysin, että myös aamuvarhaisella voi rockata ja kerätä teltallisen jengiä mukaansa. Pienoisessa sekavuustilassa (krapulassa) soittaneet Malja, Heikkonen ja Nordberg tuntuivat itsekin olevan hämmentyneitä suuresta suosiosta, jonka vauhdikas keikka sai aikaan. Täytyy myöntää, että Rytmi-teltan tykitys taisi olla parasta Lapkoa ikinä. Vaikka laulaja Maljan pitikin ottaa muutama hetki henkeä ja jossain vaiheessa soidinhuudot korvasivat puuttuvat sanat, oli meno yksinkertaisen loistavaa, jengi täysillä mukana ja kaikki biisit terässään. Kolmeen varttiin saatiin mahtumaan kattavasti The Arms -levyn kipaleita sekä muutama uudempi veto. Uusi materiaali vaikutti jonkun verran rankemmalta sisältäen silti perinteiset Lapko-maneerit. Järjettömistä aploideista huolimatta yhtään encorea ei päästy kuulemaan. Silti tässä oli mitä mahtavin aloitus sunnuntain auringonpaisteelle.

Jos Lapko oli vetänyt porukkaa, oli ison teltan tungos Disco Ensemblen aikana käsittämätön. Bändi osoitti lyöneensä itsensä toden teolla läpi saamalla monituhatpäiset massat riehumaan kanssaan samaan aikaan, kun päälavalla tapahtui. Jengi tuntui omineen bändin, tuntevan biisit ja jaksavan pogoilla sekä punkimpien, rockimpien että melodisempien biisien tahtiin. ”This Is My Head Exploding”, taisi miettiä muutama muukin kuin laulaja Miikka Koivisto.

Bändi soitti jengin todelliseen energisyyden tilaan, eikä edes encoressä säästetty ketään. Kolmeen lisäbiisiin mahtui tuttuja kipaleita kuten suurhitti We Might Fall Apart. Huomattavaa sekä Disco Ensembleltä että Lapkolta oli, ettei kertaakaan moitittu aikaista soittoajankohtaa. Yleisöä ja esiintymistä Provinssirockissa arvostettiin sen verran paljon, että olisi ollut aivan turhaa valittaa tai edes huomioida kellonaikaa. Sen sijaan kummatkin muistivat kehua toisiaan ja jengin järjetöntä menoa.

Zanzibar-lavalla sunnuntain ensimmäinen esiintyjä oli The Insult That Made A Man Out Of Mac, jolta oli ilmestynyt vain pari päivää aikaisemmin uusi pitkäsoitto II. Samaan aikaan esiintyneet Kauko Röyhkä ja Disco Ensemble varmasti verottivat väkimäärää, mutta Zanzibarin edusta täyttyi silti vaivatta kuulijoista.

Aluksi hieman epäilytti kuinka yhtyeen musiikki mahtaisi toimia kirkkaan aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä, mutta sangen nopeasti bändi onnistui kutomaan klubikeikoiltaan tutun, tiheän ja sähköisen tunnelman esiintymispaikan ympärille. Uunituore levy soitettiin lähes kokonaisuudessaan, ja biiseistä Can Can Heels, Head In The Box sekä Sorry tuntuivat potkivan tällä kertaa terävimmin. Teräsperkussionistin soitto tuntui harmillisesti jäävän aavistuksen verran taka-alalle, mutta kitarasta tunnuttiin saavan sitä vastoin normaalia enemmän irti. Keikan ainoat välispiikit kuultiin, kun yhtye tuli yllättäen heittämään vielä pari encorea.

Aikataulullisten päällekkäisyyksien takia Stam1nan keikasta ei ehtinyt kuulla kuin muutaman viimeisen biisin, mutta hyvin tuntui Lemin nelikko saavan Rytmi-teltalla yleisönsä ojennukseen. Tiukka rässäys oli muuttanut teltan sisätilat suurikokoiseksi subtrooppiseksi kasvihuoneeksi, jossa metallimiesten hiki valui Pohjanmaalaiseen tantereeseen litrojen minuuttivauhdilla. Aikamoinen hevisauna, voisi tuosta sanoa.

Yksi päivän kiinnostavimmista, mutta musiikillisesti tuntemattomimmista bändeistä sai vuoronsa isossa teltassa kolmen aikaan. Sueden keulakuvan Brett Anderssonin ja kitaristi Bernard Butlerin kokoama The Tears oli yksi harvoista festivaalin kevyemmistä paloista. Keikan alkupuolta kuvasi odottava fiilis. Festarikansa ei oikein tiennyt tulisiko kuulemaan yhtään Suede -biisiä ja onnistuisiko The Tears vakuuttamaan. Vähitellen Brett Andersson muistutti miksi Suede oli aikoinaan niin valloittava livebändi. Mies osaa ottaa yleisönsä maanläheisellä sympaattisella tavalla, vaikka tietääkin paikkansa bändin karismaattisena johtohahmona ja loistavana laulajana. Eikä Butlerin tai taustakolmikkona vaikuttavan Fosterin, Sakamoton ja Fisherin roolia tule yhtään väheksyä.

Andersson hyppi keikan aikana pitkin lavaa ja sen edustaa kuin kotonaan ja jutteli jengille kuin vanhoille frendeilleen. Eihän siinä voinut kuin sulaa ja antaa musiikin voittaa puolelleen. Kitaravoittoinen rock kuulosti keikan edetessä yhä vain paremmalta ja biiseissä oli jopa yhtä vaikuttavia hittiaineksia kuin Sueden ikivihreissä. Kolmessa vartissa saatiin ihmiset hyvälle ja kevyelle tuulelle sekä The Tearsille paljon uusia ystäviä. Monet totesivatkin päätyvänsä levykaupan jonoon toiveenaan kuulla Hear Come The Tears -levyn biisejä yhä uudestaan.

Eräs tämänvuotisen Provinssirockin suurimmista yllättäjistä oli eittämättä Norjalainen Gåte, joka räjäytti Rytmi-teltassa roppakaupalla tajuntoja. Yhtye on voittanut kotimaassaan arvostetun Spellemannprisenin, jota voi siis verrata Grammyyn, debyyttilevystään Jygri, joten aivan puskista tämä viisikko ei iskenyt. Yhtä kaikki, yllätys oli melkoinen ja ehdottoman positiivinen.

Gåten musiikissa folk kohtasi post-rockin omalla uniikilla tavallaan, josta on vaikea vetää yhtäsuuruusmerkkejä mihinkään suuntaan. Kaikki lyriikat olivat norjaa, mutta upean äänen omaava laulajatar Gunnhild Sundli pystyi madaltamaan kielimuuria vahvalla ja paljon kertovalla esiintymisellään. Viimeisessä kappaleessa neito esitti myös kykyjään laulamalla osia kappaleesta ilman mikrofonia. Laulajattaren veli Sveinung Sundli soitti niin koskettimia kuin viuluakin, ja etenkin viulu kädessä soitto oli persoonallista. Lievästi sekopäisen tuntuinen kitaristi Magnus Robot Bormark repi soittimestaan ulos mitä uskomattomampia ääniä kokeellisin keinoin, ja herran hardcore/noise tausta paistoi läpi täydellisenä ennakkoluulottomuutena. Kitaran keskeinen asema, ja sen mielikuvituksellinen käyttö toivatkin yhtyeen soittoon väriä runsain mitoin. Rytmiryhmä tyytyi huomattavasti vähäisempään rooliin, mutta setin loppupuolella kuullussa pitkässä ja monivivahteisessa proge/folk/avantgarde/art-rock odysseisassa tuokin osasto pääsi osoittamaan taitonsa. Väkeä olisi telttaan mahtunut reilusti enemmänkin, mutta paikalla olleistakin lähti sen verran meteliä, että yhtye näytti olevan selvästi tyytyväinen ensimmäiseen Suomen keikkaansa.

Provinssiviikonloppu alkoi kääntyä jo loppusuoralleen kun Saarilavalle asteli ruotsalainen Moneybrother. Epämääräisiä huhuja bändin kovasta livemeiningistä oli toki kuulunut, mutta tulevan tunnin kaltaiseen ilotulitukseen ei monikaan ollut varmasti varautunut. Moneybrother osoittautui pesunkestäväksi show-bändiksi, jonka hyppysissä sekä soul, rock, ska kuin kevyempi poppikin kulkevat todelliseen kierrätysmyllyn lävitse. Lisäksi yhtyeen lavapreensensissä on kiistämätöntä karismaa ja hyväntuulisuutta, joka tämänvuotisen synkistelylinjan jaloissa uhkasi jäädä täydelliseen paitsioon.

Setti alkoi tehokkaasti keväällä ilmestyneen To Die Alone-levyn ilmiselvimmällä hittibiisillä They Are Building Walls Around Us. Biisin huikeaa puhallinkuviota käytettiin kekseliäästi introna, jonka tahdeissa keulakuva Anders Wendin, alias Moneybrother säntäsi lavalla. Miehen ulkonäössä on viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut melkoinen muutos – vielä Blood Panic-levyn (2003) aikoihin siilitukkainen Wendin näytti nyt puolittaisine afroineen lähinnä Huuma-ohjelman Lorenz Backmanilta. Ja sekös tottakai tyttölapsia miellytti. Alun pienen suvantovaiheen jälkeen Moneybrother alkoi selvästi tiivistää vauhtia. Hitaat biisit jäivät taka-alalle ja komppi kiihtyi biisi biisin jälkeen. Homma pysyi kuitenkin loistavasti koplan käsissä, eikä musiikillisiin ylilyönteihin sorruttu. Lavatouhuilussa sen sijaan järki sai välillä kyytiä - auringon paahtaessa Wendin jopa yllytti järkkärin ruiskuttamaan itsensä letkulla läpimäräksi. Onneksi Wendin muisti kesken kylpyleikkiensä jättää kitaran kaulastaan pois, siitä olisi nimittäin hetkessä pamahtanut aika mukava määrä voltteja miehen kehoon. Parin encoren jälkeen (mm. upea Reconsider Me) Wendin oli selvästi liikuttuneessa tilassa, osoittaen yleisölle esimerkiksi toiveensa tulla maahamme mahdollisimman pian uudestaan. Toivottavasti tuo toive täyttyykin jo lähiaikoina.

Nine Inch Nails on bändi, jota on pitkään ja hartaasti odotettu Suomeen. Nyt bändi vihdoin saapui Provinssirockkiin ja se kokosi ison teltan alle niin nuorempaa kuin vanhempaakin metallimusiikin ystävää. Vaikka sunnuntai-iltapäivä on vähän hankala tällaista keikkaa ajatellen, niin ei se menoa haitannut. Hikipäissään riehunut yleisö sai juuri niin hyvän keikan, kuin Nine Inch Nails pystyy tänä päivänä tarjoamaan. Jos joku Woodstockin veroista vetoa odotti, niin luonnollisesti pettyi. Uudet jäsenet hoitivat hommansa kuitenkin kunnialla, vaikka basisti vähän vaisu olikin. Toisin kuin monet muut artistit, bändi ei säästellyt vanhoja biisejä keikan loppupuolelle, eikä kiusannut yleisöä pelkästään uusimmilla tuotoksillaan. Biisit oli loistavasti valittu, eikä fanit jääneet kaipaamaan kuin The Perfect Drugia. Ehdottomia keikan kohokohtia oli kyyneleet silmään ja ihon kananlihan saanut Hurt ja viimeiseksi kappaleeksi jäänyt Head Like A Hole, joka herätti jo vähän väsyneen yleisön todella riehakkaaseen menoon.

Lue vielä yhteenveto Provinssin annista täältä

Mika Roth, Nelli Korpi, Jari Jokirinne, Kari Koivistoinen

Kuvat: Mika Roth – paitsi Moneybrother, Disco Ensemble: Markus Pulli