Lapko: The Arms

Jukeboss

Lapkon keikoilla ja vielä Special K.O. -eepeen aikana trion soundi oli raskasta, synkkää ja kiihkeä altsu-rockia. Vertauksia on heitetty etenkin laulaja-kitaristi Maljan äänenkäytöstä niin Placeboon kuin Tooliin. Kovasti odotetulla pitkäsoitollaan Harjavalta-lähtöinen yhtye on kasvanut omannäköiseensä asuun ja jos yhtyeelle on jonkinlainen lottovoitto sattunut on sellainen levyn tuottajana toimineen Sami Jormanaisen kädenjälki. Raskaan ja synkän rokittelun oheen on saatu keveämpää tummasyistä kontrastia ja jopa erittäin positiivista leikittelevyyttä. Voikin sanoa, että myös levysoitossa Lapkolla alkaa olla hyvin tunnistettava soundi. Toki kyseessä on edelleen raskasriffinen rujo säröpaahto, mutta tarpeellista monipuolisuutta löytyy jo kiitettävissä määrin.

Levy pitää sisällään K.O. –eepeen kappaleet Hall Of Fame ja Mary The Queer sekä tietenkin myös sinkkujulkaisu Stacyn. Kääntöpuolen Fascinating Fatekin on mukana, joten levy kokoaa toimivasti Lapkon alku-uran parhaat palat. Avausraita Get In Time pyörittelee tuttua Lapko-kaavaa: Maljan suoraviivainen, värisevä laulu ja huutomerkkejä käyttävät riffit, Nordbergin raskaasti junnaava basso sekä Heikkosen purskahtelevan kiihkeät lyömät. Vielä pikajunana syöksyvällä Teacher Painillä soitto ei yllätyksiä tarjoa, vaikkakin kokonaisuus kulkee entistä sulavammin. Mutta jo kolmosraita Kill, Fuck, Die tuo kuvioon uusia säikeitä. Levyn ennaltakuulemattomista biiseistä selkeiden huippuhetkien joukkoon lukeutuva slovari maalailee uneliaasta jylhään vaihtelevaa kuunmaisemaa kauniin pieniotteisella siveltimellä. Kevyttä, mutta samaan aikaan niin mustasyistä. The Armsin kymmenen kappaleen joukossa sinkkubiisi Stacy ei meikäläisellä nouse selkeästi muiden yläpuolelle, vaikka tuoreutta ja tarttuvuutta ei ole kadonnut mihinkään puolessa vuodessa. Kertonee vain biisien korkeasta tasosta...

Future Planes rauhoittelee alussa vaanivasti, nostaen kerrossa melodioita jylhyyden tasoille. Vielä edellistä tiukemmin korvaan jää kuulas I Have A Name, jossa raivokkaan riffijuoksutuksen ja unelmoivan välitunnelmoinnin keskinäinen kontrasti kasvaa valtaviin mittasuhteisiin. Kun Hall Of Fame on typistetty tiukkaan vajaaseen kolmeen minuuttiin, on Mary The Queeria venytetty (ehkä liikaakin?) miltei kahdeksaan minuuttiin. Paljon uutta on siis myös tutuissa kappaleissa. Yllättävin raita levyllä on kuitenkin miltei leikittelevä Red Song, jossa Lapko esittelee toimivasti sen ilkikurisen puolensa. Silti kyseessä ei todellakaan ole mikään huumori-ylilyönti, kappale on vähintään yhtä tumma ja ”iso” kuin kiihkeät rytmijuna-serkkunsakin. Kun vielä Fascinating Faten ja Maryn versioinnit huolehtivat onnistuneesti korkean tason säilymisestä, ei The Armsilta juuri motkotettavaa löydä. Uusi keksintöhän tällainen isosti soiva säröriffi-junnailu –kaava ei ole, mutta hyvin Lapko valitsemansa tien hallitsee. Kun vielä saataisiin jotenkin purkkiin se keikkojen raivo, monipuolisuus ja ulottuvuus siellä jo on...