The Insult That Made A Man Out Of Mac: II

Riemu

The Insult That Made A Man Out Of Mac lunastaa tällä uransa toisella pitkäsoitolla niitä odotuksia joita se on uudelleenaktivoimisensa jälkeen pikkuhiljaa nostattanut. Paluun kunniaksi julkaistu livesingle Sorry oli ensimmäinen ennusmerkki tulevasta, ja todellinen myrskyvaroitus saatiin viime kuussa ilmestyneen Cracked ep:n myötä. Nyt tämä kotimainen industrial-kone on saanut siis valmiiksi toisen pitkäsoittonsa, joka on saanut kasteessa yksinkertaisesti nimen II.

Yhtye sanoo ”kiusaavansa nyt ajan hengen mukaisesti ihmisiä eikä koneita”, ja II jatkaakin samoilla linjoilla yhtyeen aikaisempien pienjulkaisujen kanssa. Industrial-musiikkiin yleensä elimellisesti liitettyjä koneita ei siis tälläkään kertaa kuulla, vaan kaikki ääni on peräisin erilaisista live-instrumenteista. Rujot äänivallit rakentuvat metalliperkussioiden ja rumpujen rytmityksestä, ilkeästi pörisevästä kitarasta sekä hetkittäin lähes ruosteiselta metallilta kuulostavasta, raskaasti efektoidusta laulusta. Tämä kovien äänien liitto toimii jälleen kuin lapionisku nuppiin, ja kappaleiden raaka voima pääseekin taas täysiin oikeuksiinsa.

Levyn yhdeksän biisin joukkoon on sisällytetty koko Sorry-single sekä Cracked ep:n nimibiisi. Sorryn biisit ovat muokkaantuneet reilusti kuluneiden puolentoista vuoden aikana, joten niiden mukanaolo on kaikin puolin oikeutettu. Etenkin Getaway on saanut mukavasti lisää terästä palkkiensa ympärille. Cracked ep:ltä olisin itse valinnut mukaan Insecticide II:n, mutta hyvähän tuo nimibiisikin on. ”Uusista” kappaleista kulmikkaan raivoisasti etenevä Panic sekä hitaasti yhdeksi levyn kohokohdaksi nouseva Can Can Heels rikastavat albumin alkupuolta. Hieman myöhemmin kuultava Comfort Kills on puolestaan summa niistä kaikista asioista jotka tekevät tästä bändistä niin erinomaisen. Hypnoottisesti kulkeva kappale vuoroin raivoaa, vuoroin kuiskii äänimaiseman minimalistisuuden lähestyessä ehdottomuudessaan zen-buddhistisia arvoja. Mikä parasta itse sävellyskin on täyttä Kruppin terästä. II:n viimemetrit eivät suju aivan tasaisissa merkeissä sillä State Of Perfection on albumin ehkä selkein huti, sillä biisi kuulostaa lähinnä keskinkertaiselta Ministry pastissilta. Onneksi viimeisenä kuultava Crawling I Follow nostaa riman jälleen korkeuksiin.

Lukuisten kuuntelukertojen myötä hitaasti kasvava II on vahva ja kuulijaa sopivasti haastava kokonaisuus. The Insult... on saanut puristettua olemuksensa usealla raidalla timantin kovaksi ja veitsen teräväksi, eikä intensiivinen live-tunnelma ole enää kovinkaan kaukana. II:n tyly ehdottomuus saattaa olla joillekin liikaa, mutta uskon että vähintään yhtä monet löytävät tästä levystä jotain joka on kotimaassamme hyvin harvinaista ja erittäin tervetullutta.