Graydance, The Enchained, Sinisthra

Stella Starin keskiviikkoillassa kuultiin jälleen kolmea sangen erityyppistä bändiä. Hetkittäin saatiin nauttia tummista sävyistä, koskettavista sanoituksista ja maalailevista hetkistä, mutta toki tarjolla oli myös asenteikasta rytyytystä ja tujua riffisoppaa kunnon huudolla ryyditettynä.

Illan avasi vuonna 1997 perustettu ja tätä nykyä kuusihenkisenä toimiva Graydance, jonka musiikki osui illan herkempään laitaan. Melankolista tunnelmarockia melodioiden ehdoilla soittava yhtye rakenteli kestoltaan venyviä biisejään kiireettä ja taiten, vältellen samalla tuloksellisesti näpertelyn tai pitkästyttämisen karikot. Kovasti laulaja Jarkko Virran upeaan ja moneen suuntaan taipuvaan lauluun nojaava yhtye keräsi nopeasti väen lavan lähistölle, ja tunnelma pysyikin tiheänä alusta loppuun asti.

Näin Graydancen viimeksi reilu puoli vuotta sitten tismalleen samassa paikassa ja jos näitä kahta keikkaa vertaa keskenään, oli Graydancen soitossa mukana tällä kertaa aimo annos enemmän tietynlaista jämäkkyyttä. Kitarat nousivat jälleen laulun rinnalle, astuen hetkittäin jopa pääosaan, ja erityisesti rauhallisemmissa biiseissä kuusikielisistä saatiin puristettua ulos miltei puhdasta tunnetta. Suurin ero aikaisempaan verrattuna oli kuitenkin siinä, että Janne Telénin basso ja Esa Alavillamon rummut pääsivät selvästi näkyvämmin tukemaan kokonaisuutta. Lopputulos sai näin runsaasti lisää lihaa luidensa ylle, kun kappaleet rullasivat eteenpäin riittävällä painolla. Ei kuitenkaan mitään niin hyvää ettei jotain huonoakin. Tällä kertaa koskettimet tuntuivat katoavan joissain biiseissä lähes tyystin muun soitannan sekaan, mikä söi pariakin kipaletta pahemman kerran.

Vaikka väkeä ei paikalla paljoa ollutkaan syntyi keikan aikana (ainakin allekirjoittaneen mielestä) hieno, lähes harras tunnelma. Kiitos selkeän äänimaiseman englanninkielisistä sanoituksistakin saattoi nauttia tällä kertaa huomattavasti enemmän. Biisilista oltiin rakennettu taiten menevämpien biisien ja tunnelmallisempien luentojen vuorotellessa toisiaan. Loppupuolella kuultiin eräänlaisena bonuksena Therapy? laina Moment Of Clarity, josta bändi tuntui saavan vieläpä alkuperäistä luentaa enemmän irti. Setti tuntui lopulta loppuvan aivan liian aikaisin, mikä on aina hyvän keikan merkki.

Ja sitten jotain aivan muuta, sillä seuraavaksi lavalle nousi yhtye nimeltään The Enchained. Keikka polkaistiin käyntiin todella vauhdikkaasti, ja talla olikin heti alusta lähtien reilusti konehuoneen puolella. Yhtye oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta nuorelta vaikuttanut kokoonpano on kotisivujensa mukaan perustettu jo vuonna 1997. Vuosien varrella bändi on kuuleman mukaan julkaissut jo kolme demoa ja yhden ep:nkin.

Erittäin asenteikasta mättömetallia ilmoille puristanut nelikko liikkui hetkittäin linjoilla Rage Against The Machine – Deftones, mutta minkäänlaista suoraa vertailukohdetta oli täysin mahdotonta keksiä. Yhtyeen esiintyminen oli hengästyttävän raivoisaa, energistä ja levottomasti poukkoilevaa, samoin kuin musiikkinsakin. Parissa biisissä meno yltyi ilahduttavan groovaavaksi veivaukseksi mistä lisäpisteet orkesterille.

Ensimmäiset pari biisiä laulaja keskittyi pomppimaan mikrofoninsa kanssa lauteilla, mutta hetken päästä menoa hidasti käsiin ilmestynyt kitara. Kun kitaroiden määrä näin kaksinkertaisutui tuli soittoon mukaan luonnollisesti enemmän vaihtelua. Yhtyeeseen on aiemmin kuulunut kosketinsoittaja, jonka osuuksia toisella kitaralla taidettiin ainakin hetkittäin paikata. Kosketinsoittaja olisikin tehnyt terää, sillä nelikon soitto kaipasi mielestäni siellä täällä hieman lisäväriä. Onneksi vauhdikkaita ralliraitoja pursuavaan settiin oltiin sujautettu mukaan sentään pari seesteisempää kipaletta kokonaisuutta rikastuttamaan.

Viimeisenä soittovuorossa oli aiemmin tänä vuonna nimensä vaihtanut Sinisthra, joka edelliset viisi vuotta on siis tunnettu nimellä Nevergreen. Nimenvaihto ei kuitenkaan ole se suurin uutinen bändin tiimoilta, sillä yhtye julkaisi äskettäin debyyttilevynsä Last of the Stories of Long Past Glories. Kaikkein parhaiten Sinisthra/Nevergreen taidetaan silti tuntea tällä hetkellä siitä, että yhtyeen vokalisti Tomi Joutsen liittyi jokin aika sitten Amorphiksen riveihin.



Aiemmin enemmän jälkigrungen syvistä virroista voimaansa ammentanut kuusikko on debyyttinsä tiimoilta laventanut selvästi tonttiaan, ja nyt yhtyeen tunkeminen mihinkään tiettyyn genreen onkin aiempaa huomattavasti vaikeampi tehtävä. Soittoon on hiipinyt entistä enemmän vaikutteita tummemmasta ja tunteikkaasta metallista, mikä tuntui sopivan ainakin näin livenä kuultuna bändin linjaan erinomaisesti.

Setti oli harmittavan lyhyt, mutta yhtye pyrki repimään kaiken mahdollisen irti rajoitetusta ajastaan. Niinpä välispiikit olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, eikä niissä juuri intouduttu ruotimaan aina kulloinkin soitettavan biisin eri tasojen merkityksiä, tai sanoitusten mahdollisia piiloviestejä. Soundillisesti Sinisthran setti taisi olla illan onnistunein, sillä nyt niin rytmiryhmä kuin kitarat ja koskettimetkin erottuivat selkeästi toisistaan. Samoin Joutsenen upea laulu pääsi kunnolla oikeuksiinsa niin kovemmissa runttauskohdissa kuin hiljaisemmissakin hetkissä.

En tiedä kuinka paljon yhtye on uudelleensovittanut debyytille päätyneitä vanhempia kappaleitaan, mutta joka tapauksessa setti muodostui täysipainoiseksi kokonaisuudeksi. Jotkut kappaleista tahtoivat venyä, mutta niiden jännitteet säilyivät lähes poikkeuksetta alusta loppuun. Etenkin jälkipuoliskolla kuullut pari uudemman kuuloista biisiä (kappaleiden nimistä ei aavistustakaan) osasivat hyödyntää sisältönsä sävyeroja esimerkillisesti.

Soitto taukosi jo puoli yhdeltä jonka jälkeen alkoikin saman tien rankka roudaus, encoreita oli näin ollen turha odotella. Runsaasti hyvää musiikkia tarjonnut ilta oli siis siinä, ja seuraavaksi sitä saattoikin lähteä hyvillä mielin kotia kohti.

Teksti ja kuvat: Mika Roth