Mondo Bizarro, UltraNoir, Dive, Incredible Nothing

Vaikka edellisiltana n�kem�ni keikan takia y�unet olivat j��neet lyhyiksi ja pieni v�symys vaivasi j�seni�, ei mik��n ylitsep��sem�t�n este saattanut pit�� minua poissa Stella Star Clubilta. Illan rosteri oli rautainen, vaikka vaikutti samalla hieman oudolta yhdest� kohdastaan. UltraNoir, Dive ja Incredible Nothing on toki helppo kuvitella samoille lauteille samana iltana, mutta mit� ihmett� Mondo Bizarro teki n�in gootahtavassa ja tummassa kattauksessa?

Mondo Bizarro ihmetteli varmasti tuota kysymyst� itsekin aloittaessaan soittonsa siin� kymmenen j�lkeen. Paikalle oli kyll� jo v��nt�ytynyt jonkun verran v�ke�, mutta lavan edustalle asti ihmisi� ei tahtonut aluksi ilmaantua laisinkaan. T�m�n p��lle viel� laulumikkikin tahtoi l�hte� kierr�tt�m��n ��nt� joka ainoan tilaisuuden tullen, mik� pisti laulaja/kitaristi Woffen pahan paikan eteen. Hyv�h�n se olisi laulaa, mutta kun ihan l�helle mikki� ei oikein raaskisi menn� kivuliaan ja inhan vinkumisen takia. Tilanne parani hieman setin edistyess�, mutta hyv�ksi sit� ei voinut miss��n vaiheessa kutsua.

Bensankatkuista, viskintuoksuista ja suoran p��llek�yv�� power-rockia paahtava trio ei kuitenkaan pienist� lannistunut, ja muutaman biisin j�lkeen v�ke� alkoikin jo ker�yty� paikalle. V�lispiikkeihin ei juuri uhrattu aikaa ja niist� puolet hoituivat rumpali Vincen toimesta. Vince hoiteli omalla tyylill��n my�s taustalaulut/huudot niiss� biiseiss� joissa sellaisia kaivattiin. Basisti Tiipiin mikki n�ytti olevan t�ysin mykk�, eik� sielt� paljoa laulutukea olisi tullutkaan. Lyhyen setin viimeiseksi siivuksi oltiin s��stetty tilaisuuteen sopiva Last Rock�n�Roll Song.

Mondo Bizarro erottui t�ll� er�� illan muusta tarjonnasta aivan liikaa. T�m�n osoitti hyvin my�s se, ett� suuri osa b�ndin yleis�st� l�hti heti setin j�lkeen pois koko paikasta. Toivottavasti voin tulevaisuudessa katsastaa Mondo Bizarron kolmikon t�yden iskuvoiman vaikkapa Godsplaguen tai jonkin muun vastaavan orkesterin kera, viel�p� niin ett� tekniikkakin toimisi t�ysin.



Kun ensimm�isell� yhtyeell� tekniset ongelmat s�iv�t kokonaisuuden tehoa jonkin verran, k�rsi seuraavana soittanut tamperelainen UltraNoir puolestaan l�hinn� ��nellisen katastrofin. Desibelin valokeilassakin k�yneen yhtyeen �nihilisti-diskon� suuntaan taipuvainen musiikki nojaa minimalistisen vahvoissa tunnelmissaan voimakkaasti soundeihin ja nyansseihin. Nyt soundit puuroutuivat pahasti eik� eri osista tahtonut saada v�lill� lainkaan selv��. T�m�n lis�ksi ��ni kiersi etenkin alkuun joitain kertoja todella pahasti ja pitk��n. Pettymys heijastui nopeasti niin musikanteissa kuin runsaslukuisessa yleis�ss�kin, ja verrattuna viime syksyn� n�kem��ni Semifinalin keikkaan kaikki mik� vaan saattoi nyt olla huonommin my�s oli niin.

Biisilistaa oli typistetty ja uudistettu kovalla k�dell� enk� tunnistanutkaan kuin Angst Macht Frei kipaleen, joka l�ytyy omassa soittimessani kovasti kuluneelta But They All Can�t Be Loved ep:lt�. Yhtye on julkaissut �skett�in ihan uudenkin ep:n Songs Of Sex And Self-hate, jota en ole ik�v� kyll� ehtinyt viel� kuulemaan. Netist� ladattavien ��nin�ytteiden perusteella arvelisin kuitenkin, ett� ainakin Everything Else Less soitettiin uutukaiselta.

Kitaristi Jan kiersi koko keikan ajan ympyr�� mik� lis�si tilanteen outoa maanisuutta ja sekop�isyytt�. Aina yht� tyylik�s vokalisti Anton osoitti teknisten ongelmien sitke�sti jatkuessa tyytym�tt�myytens� monin tavoin. Alkuun laulaja yritti kommunikoida ��nimiehen kanssa, mutta kun mit��n parannusta ei tapahtunut alkoivat hihat luonnollisesti palamaan yhdell� jos toisellakin. Lyhyk�isen setin viimeisen biisin aikana Anton taitteli biisilistansa kasaan, kumarsi kohteliaasti yleis�lle ja poistui takavasemmalle. Kitara ja basso j�iv�t Janin sek� Jesin toimesta viel� surisemaan lattialle yleis�n yritt�ess� taputtaa nelikkoa takaisin lavalle. Ja kyll�h�n Jesi ja Jan viel� palasivatkin estradille � sammuttamaan vahvarinsa. Keikka oli siis siin�, ja t�ytyy sanoa ett� pettymys oli ainakin allekirjoittaneelle karvas. Toivottavasti b�ndi n�hd��n pian uudelleen p��kaupunkiseudulla jossain sellaisessa paikassa miss� tekniikkakin toimii s��llisesti, sill� t�st� illasta j�i UltraNoirin osalta todella kitker� maku suuhun.

Helsinkil�inen Dive otti seuraavaksi estradin haltuunsa, ja kaikkien osapuolten suureksi onneksi oli joku tehnyt roudaustauolla jotain todella oikein. Nyt soundit olivat heti alusta l�htien huomattavasti paremmat. Mist��n priimasta ei nytk��n voinut puhua, sill� basisti Villen harvat taustalaulut tuntuivat v�lill� hukkuvan jonnekin ja vokalisti/kitaristi Laurin ulosanti kuulosti hieman suhisevalta, mutta parannus oli silti huomattava. Dive oli kasvanut ainakin n�in liven� yhdell� j�senell�, kun mukaan oli liittynyt kosketinsoittaja. T�m� lis�ys toikin rutkasti lis�v�ri� aiemmin ehk� aavistuksen yksipuoliseen ilmaisuun.

Hyv�ll� juhlap��ll� olevaa v�ke� oli ahtautunut hyv� m��r� lavan edustalle, joten tunnelmassakin l�ytyi heti ensitahdeista l�htien. T�m� n�ytti saavan erityisesti Laurista viel� entist� enemm�n irti puristusta, ja setti olikin nousujohteinen aina viimeiseen biisin saakka. Olosuhteet huomioon ottaen kyseess� oli siis todellinen huippusuoritus.

Viimeisimm�lt� Unfortunately Dead ep:lt� mukaan oli kelpuutettu ainakin tiukasti rockaava Speech, sek� aivan t�rke�n koukukas �ss�biisi Alive. J�lkimm�inen kipale onkin todellinen helmi jossa kaikki vain loksahtaa kohdalleen, upea melodia, killeri kertos�e ja tervaakin tarttuvampi kokonaisuus. Muiksi kohokohdiksi nousivat koukukas Lost Highway, helkkyv�mpi Stars (nimet arvailuja, oikeista biisinnimist� ei hajuakaan) sek� setin virallisen osuuden p��t�kseksi kuultu, todelliseksi grande finaleksi yltynyt kitarary�pytys. Tuon viimeisen biisin aikana erityisesti Lauri ja Ville hortoilivat energioissaan pitkin lavaa siihen tyyliin, ett� hyv� etteiv�t rumpujen sekaan sukeltaneet. Kun yleis� jaksoi sitke�sti taputtaa, palasi Dive viel� hetkeksi lauteille ja tarjosi yhden lis�annoksen korvakarkkia.

Ja sitten olikin vuoro illan viimeisen, joka ei t�ll� kertaa kuitenkaan ollut mik��n hidas. Incredible Nothing kolmikko sai kunnian p��tt�� illan, ja vaikka vuorokausi oli vaihtunut jo hyv�n aikaa ennen setin alkua, paikalla oli v�ke� yh� reilusti. Vuodesta 2001 kasassa ollut vantaalaisyhtye on viimeisen kahden vuoden aikana julkaissut kolme ep:t� sek� yhden sinkun, keikkaakin on heitetty viel� samanaikaisesti oikein urakalla ymp�ri suomennieme�. N�ist� lukuisista tutustumismahdollisuuksista huolimatta yhtye oli j��nyt itselleni aina hieman kartoittamattomaksi alueeksi, mutta nyt tuokin puute tuli viimein korjattua.

Alkukeikasta laulumikki tahtoi taas vinkua (mik� suuri yll�tys), mutta talttui pian siedett�v�ksi. Muuten soundit olivatkin sitten kirkkaat ja soitossa l�ytyi sopivasti groovausta sek� vetoa. Kolmikko nime�� esikuvikseen mm. sellaiset yhtyeet kuin Nirvana sek� Muse, ja vaikutteita saattoikin kuulla hieman soitossa ja biiseiss�. Musiikista oli kuitenkin l�ydett�viss� my�s runsaasti eri elementtej� v�h�n sielt� ja t��lt�, mist� johtuen b�ndin tunkeminen mihink��n tiettyyn genreen on oikeastaan mahdotonta. Incredible Nothing kuulosti hemmetin hyv�lle, ja seh�n riitt�� � genreist� viis. Yhteissoitto kulki esimerkillisesti l�pi koko keikan ja yhtye taitoi ihailtavasti ��nenhallinnan. Eli ryhm� soitti kovaa tai hiljaa aina tarpeen mukaan. N�in yksityiskohdat, painotukset ja ne pienet vivahde-erot p��siv�t kunnolla oikeuksiinsa.

Incredible Nothing p��si t�ll� kertaa v�h�n yll�tt�m��n, sill� osasin toki odottaa hyv�� ja laadukasta keikkaa, mutta n�in vahva esitys � etenkin alkuillan ongelmien j�lkeen � tuntui l�hinn� mahdottomalta saavutukselta. Hieno p��t�s vaiherikkaalle illalle, pistet��n yhtyeen nimi muistiin ja palataan asiaan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth