Mondo Bizarro, UltraNoir, Dive, Incredible Nothing

Vaikka edellisiltana näkemäni keikan takia yöunet olivat jääneet lyhyiksi ja pieni väsymys vaivasi jäseniä, ei mikään ylitsepääsemätön este saattanut pitää minua poissa Stella Star Clubilta. Illan rosteri oli rautainen, vaikka vaikutti samalla hieman oudolta yhdestä kohdastaan. UltraNoir, Dive ja Incredible Nothing on toki helppo kuvitella samoille lauteille samana iltana, mutta mitä ihmettä Mondo Bizarro teki näin gootahtavassa ja tummassa kattauksessa?

Mondo Bizarro ihmetteli varmasti tuota kysymystä itsekin aloittaessaan soittonsa siinä kymmenen jälkeen. Paikalle oli kyllä jo vääntäytynyt jonkun verran väkeä, mutta lavan edustalle asti ihmisiä ei tahtonut aluksi ilmaantua laisinkaan. Tämän päälle vielä laulumikkikin tahtoi lähteä kierrättämään ääntä joka ainoan tilaisuuden tullen, mikä pisti laulaja/kitaristi Woffen pahan paikan eteen. Hyvähän se olisi laulaa, mutta kun ihan lähelle mikkiä ei oikein raaskisi mennä kivuliaan ja inhan vinkumisen takia. Tilanne parani hieman setin edistyessä, mutta hyväksi sitä ei voinut missään vaiheessa kutsua.

Bensankatkuista, viskintuoksuista ja suoran päällekäyvää power-rockia paahtava trio ei kuitenkaan pienistä lannistunut, ja muutaman biisin jälkeen väkeä alkoikin jo keräytyä paikalle. Välispiikkeihin ei juuri uhrattu aikaa ja niistä puolet hoituivat rumpali Vincen toimesta. Vince hoiteli omalla tyylillään myös taustalaulut/huudot niissä biiseissä joissa sellaisia kaivattiin. Basisti Tiipiin mikki näytti olevan täysin mykkä, eikä sieltä paljoa laulutukea olisi tullutkaan. Lyhyen setin viimeiseksi siivuksi oltiin säästetty tilaisuuteen sopiva Last Rock’n’Roll Song.

Mondo Bizarro erottui tällä erää illan muusta tarjonnasta aivan liikaa. Tämän osoitti hyvin myös se, että suuri osa bändin yleisöstä lähti heti setin jälkeen pois koko paikasta. Toivottavasti voin tulevaisuudessa katsastaa Mondo Bizarron kolmikon täyden iskuvoiman vaikkapa Godsplaguen tai jonkin muun vastaavan orkesterin kera, vieläpä niin että tekniikkakin toimisi täysin.



Kun ensimmäisellä yhtyeellä tekniset ongelmat söivät kokonaisuuden tehoa jonkin verran, kärsi seuraavana soittanut tamperelainen UltraNoir puolestaan lähinnä äänellisen katastrofin. Desibelin valokeilassakin käyneen yhtyeen ”nihilisti-diskon” suuntaan taipuvainen musiikki nojaa minimalistisen vahvoissa tunnelmissaan voimakkaasti soundeihin ja nyansseihin. Nyt soundit puuroutuivat pahasti eikä eri osista tahtonut saada välillä lainkaan selvää. Tämän lisäksi ääni kiersi etenkin alkuun joitain kertoja todella pahasti ja pitkään. Pettymys heijastui nopeasti niin musikanteissa kuin runsaslukuisessa yleisössäkin, ja verrattuna viime syksynä näkemääni Semifinalin keikkaan kaikki mikä vaan saattoi nyt olla huonommin myös oli niin.

Biisilistaa oli typistetty ja uudistettu kovalla kädellä enkä tunnistanutkaan kuin Angst Macht Frei kipaleen, joka löytyy omassa soittimessani kovasti kuluneelta But They All Can’t Be Loved ep:ltä. Yhtye on julkaissut äskettäin ihan uudenkin ep:n Songs Of Sex And Self-hate, jota en ole ikävä kyllä ehtinyt vielä kuulemaan. Netistä ladattavien ääninäytteiden perusteella arvelisin kuitenkin, että ainakin Everything Else Less soitettiin uutukaiselta.

Kitaristi Jan kiersi koko keikan ajan ympyrää mikä lisäsi tilanteen outoa maanisuutta ja sekopäisyyttä. Aina yhtä tyylikäs vokalisti Anton osoitti teknisten ongelmien sitkeästi jatkuessa tyytymättömyytensä monin tavoin. Alkuun laulaja yritti kommunikoida äänimiehen kanssa, mutta kun mitään parannusta ei tapahtunut alkoivat hihat luonnollisesti palamaan yhdellä jos toisellakin. Lyhykäisen setin viimeisen biisin aikana Anton taitteli biisilistansa kasaan, kumarsi kohteliaasti yleisölle ja poistui takavasemmalle. Kitara ja basso jäivät Janin sekä Jesin toimesta vielä surisemaan lattialle yleisön yrittäessä taputtaa nelikkoa takaisin lavalle. Ja kyllähän Jesi ja Jan vielä palasivatkin estradille – sammuttamaan vahvarinsa. Keikka oli siis siinä, ja täytyy sanoa että pettymys oli ainakin allekirjoittaneelle karvas. Toivottavasti bändi nähdään pian uudelleen pääkaupunkiseudulla jossain sellaisessa paikassa missä tekniikkakin toimii säällisesti, sillä tästä illasta jäi UltraNoirin osalta todella kitkerä maku suuhun.

Helsinkiläinen Dive otti seuraavaksi estradin haltuunsa, ja kaikkien osapuolten suureksi onneksi oli joku tehnyt roudaustauolla jotain todella oikein. Nyt soundit olivat heti alusta lähtien huomattavasti paremmat. Mistään priimasta ei nytkään voinut puhua, sillä basisti Villen harvat taustalaulut tuntuivat välillä hukkuvan jonnekin ja vokalisti/kitaristi Laurin ulosanti kuulosti hieman suhisevalta, mutta parannus oli silti huomattava. Dive oli kasvanut ainakin näin livenä yhdellä jäsenellä, kun mukaan oli liittynyt kosketinsoittaja. Tämä lisäys toikin rutkasti lisäväriä aiemmin ehkä aavistuksen yksipuoliseen ilmaisuun.

Hyvällä juhlapäällä olevaa väkeä oli ahtautunut hyvä määrä lavan edustalle, joten tunnelmassakin löytyi heti ensitahdeista lähtien. Tämä näytti saavan erityisesti Laurista vielä entistä enemmän irti puristusta, ja setti olikin nousujohteinen aina viimeiseen biisin saakka. Olosuhteet huomioon ottaen kyseessä oli siis todellinen huippusuoritus.

Viimeisimmältä Unfortunately Dead ep:ltä mukaan oli kelpuutettu ainakin tiukasti rockaava Speech, sekä aivan törkeän koukukas ässäbiisi Alive. Jälkimmäinen kipale onkin todellinen helmi jossa kaikki vain loksahtaa kohdalleen, upea melodia, killeri kertosäe ja tervaakin tarttuvampi kokonaisuus. Muiksi kohokohdiksi nousivat koukukas Lost Highway, helkkyvämpi Stars (nimet arvailuja, oikeista biisinnimistä ei hajuakaan) sekä setin virallisen osuuden päätökseksi kuultu, todelliseksi grande finaleksi yltynyt kitararyöpytys. Tuon viimeisen biisin aikana erityisesti Lauri ja Ville hortoilivat energioissaan pitkin lavaa siihen tyyliin, että hyvä etteivät rumpujen sekaan sukeltaneet. Kun yleisö jaksoi sitkeästi taputtaa, palasi Dive vielä hetkeksi lauteille ja tarjosi yhden lisäannoksen korvakarkkia.

Ja sitten olikin vuoro illan viimeisen, joka ei tällä kertaa kuitenkaan ollut mikään hidas. Incredible Nothing kolmikko sai kunnian päättää illan, ja vaikka vuorokausi oli vaihtunut jo hyvän aikaa ennen setin alkua, paikalla oli väkeä yhä reilusti. Vuodesta 2001 kasassa ollut vantaalaisyhtye on viimeisen kahden vuoden aikana julkaissut kolme ep:tä sekä yhden sinkun, keikkaakin on heitetty vielä samanaikaisesti oikein urakalla ympäri suomenniemeä. Näistä lukuisista tutustumismahdollisuuksista huolimatta yhtye oli jäänyt itselleni aina hieman kartoittamattomaksi alueeksi, mutta nyt tuokin puute tuli viimein korjattua.

Alkukeikasta laulumikki tahtoi taas vinkua (mikä suuri yllätys), mutta talttui pian siedettäväksi. Muuten soundit olivatkin sitten kirkkaat ja soitossa löytyi sopivasti groovausta sekä vetoa. Kolmikko nimeää esikuvikseen mm. sellaiset yhtyeet kuin Nirvana sekä Muse, ja vaikutteita saattoikin kuulla hieman soitossa ja biiseissä. Musiikista oli kuitenkin löydettävissä myös runsaasti eri elementtejä vähän sieltä ja täältä, mistä johtuen bändin tunkeminen mihinkään tiettyyn genreen on oikeastaan mahdotonta. Incredible Nothing kuulosti hemmetin hyvälle, ja sehän riittää – genreistä viis. Yhteissoitto kulki esimerkillisesti läpi koko keikan ja yhtye taitoi ihailtavasti äänenhallinnan. Eli ryhmä soitti kovaa tai hiljaa aina tarpeen mukaan. Näin yksityiskohdat, painotukset ja ne pienet vivahde-erot pääsivät kunnolla oikeuksiinsa.

Incredible Nothing pääsi tällä kertaa vähän yllättämään, sillä osasin toki odottaa hyvää ja laadukasta keikkaa, mutta näin vahva esitys – etenkin alkuillan ongelmien jälkeen – tuntui lähinnä mahdottomalta saavutukselta. Hieno päätös vaiherikkaalle illalle, pistetään yhtyeen nimi muistiin ja palataan asiaan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth