10.11.2004
Semifinal/Helsinki
Semifinalissa vietettiin keskiviikkona Club Discoma iltaa joka tahtoi sanoa sitä, että lauteille kapusi kolme hieman erityyppistä kotimaista orkesteria. Näitä orkestereita yhdistävä tekijä on tummempi ilmaisu ja voimakas vaikutteiden ammennus kultaiselta 80-luvulta, sekä tietty gootti-henkinen asenne. Niinpä yleisön keskuudessa musta oli pääväri niin hiuksissa kuin vaatteissa ja vakosametti oli silkkaa rautaa.
Ensimmäisenä soittovuoron sai Angelica Kult, josta en tiennyt ennen tätä keikkaa käytännöllisesti katsoen yhtään mitään. Yhtyeen sivujen kautta löytyvät mp3:set lupailivat jotain goottipopin suuntaan kallistuvaa musiikkia, mutta eihän muutamasta siivusta jotka kuulee tietokoneen ei-niin-hyvistä kaiuttimista voi tehdä vielä kovinkaan pitkälle vieviä päätelmiä. Yllätys olikin melkoinen, ja reippaasti positiivinen, kun kesällä 2003 perustettu nelikko kiskaisi settinsä käyntiin. Gootti-genre, joka on kärsinyt viime vuodet todella pahoin wanna-be posereista ja levy-yhtiöiden tarjoamista kevyistä valmistuotteista tarvitsee juuri nyt Angelica Kultin tapaisia yhtyeitä. Yhtyeitä jotka uskovat täysillä omaan juttuunsa ja toteuttavat ennakkoluulottomasti visiotaan - olkoon se sitten kuinka "epäkaupallista" tahansa.
Yhtyeen vahvuuteen ei kuulunut rumpalia, joten rytmipuoli hoidettiin koneavusteisesti. Tämän pohjan päälle basisti Tetja, sekä koskettimista vastaava Elina kutoivat välillä ohuen eteerisiä, välillä taas reippaan rullaavia rakennelmia. Erityisesti bassokuviot olivatkin joissain kappaleissa se todellinen koukku. Kitarasta vastasi yhtyeen ainoa miespuolinen jäsen Henry, joka vaikuttaa myöskin joukkiossa nimeltä Varjo. Kitarointi oli muuten hyvin asianmukaista ja taitavaa, mutta jatkuva efektoitu kaiuttaminen ohensi soundin liian usein lähestulkoon kuulumattomiin, mikä alkoi pitemmän päälle pahasti nyppimään. Kyseessä on toki toimiva temppu, mutta jos samaa reseptiä tarjoaa joka ainoaan biisiin alkaa inflaatio ennen pitkää vaikuttamaan kokonaisuuteen. Vokalisti Mine hoiti myös osuutensa hyvin ja neidon ääni riitti helposti vaikeimmissakin kohdissa, asia joka ei tässä genressä ole todellakaan selviö. Konetaustojen kanssa tuntui olevan parissakin kohdin hieman arpomista, mutta nähtävästi biisilista ei tästä ainakaan pahemmin muokkaantunut.
Angelica Kultin luomasta musiikista, sen monotonisista ja hetkittäin synkistäkin tunnelmista nousi voimakkaasti mieleen ensimmäisen EP:nsä aikainen Fields Of The Nephilim ja varhainen Sisters Of Mercy. Eli toisin sanoen bändi kuulosti vahvimmillaan aivan hemmetin loistavalle. Harmillista kyllä kappalemateriaalissa oli kuitenkin melkoista laadullista vaihtelevuutta, liekö ongelma sitten vähäisessä tuotannossa? Kanssakäyminen yleisön kanssa oli läpi keikan suorastaan olematonta, nelikon keskittyessä tarkastelemaan lähinnä omia soittimiaan, seiniä tai kattoa. Jokaisen kappaleen päätteeksi yleisö taputti hillityn kohteliaasti ja yhtye kiitti tästä vokalistinsa välityksellä, sitten vaan uusi biisi soimaan ja katse vaeltamaan kaukaisuuteen. Eipä sen puoleen, yhtyeen puolustukseksi on toki sanottava, että kukaan ei uskaltautunut kovinkaan lähelle soittajia, joten ei siinä edessä kyllä paljoa katseltavaakaan ollut. Setin viimeinen kipale, erittäin ronskisti uudelleenmuokattu Sisters Of Mercy coveri Lucretia My Reflection, tarjosi muuten sellaisen ihmeen, että kitaristi kävi oikein tervehtimässä lavan toisella puolella soittavaa basistia. Rajua.
Ei sitä ehtinyt kuin alas istahtaa ja lavalle olikin jo karannut illan seuraava akti, joka oli helsinkiläinen Dive. Tunnelmointi vaihtui rock-henkiseen tiukempaan ja rosoiseen rutistukseen, kun kahden kitaran voimin vyöryttävä ryhmä avasi tilavan riffivarastonsa portit. Monta astetta intesiivisemmästä lavatyöskentelystä huolimatta estradin edusta pysyi sitkeästi autiona, mutta eipä tuo tuntunut nelikkoa haittaavan.
Kitaristi/vokalisti Lauri sai otsansa hiestä märäksi jo kolmannen biisin paikkeilla, eivätkä vähäeleisesti liikehtinyt kitaristi Heka, julmetun kokoinen basisti Ville tai rumpujaan voimalla mutta taiten takonut Joelkaan mitenkään lavalla laiskotelleet, jos eivät nyt ihan rellestämäänkään äityneet. Jonkin sortin työvoittona voi pitää sitä, että viimeisen biisin aikana bändin eteen ilmestyi kuin ilmestyikin yksi tyylikkään hillitysti joraava fani.
Dive mainitsee kotisivuillaan musiikillisiksi vaikuttajikseen heti kärkeen The Smithsin ja Joy Divisionin, itse laittaisin listan jatkeeksi vielä ainakin sellaiset nimet kuin The Cure ja The Strokes. Tummaa, vaan ei sentään lohduttoman synkkää kitaravetoista räimettä oli siis ohjelmassa, ja vielä siten että pääpaino pysyi jatkuvasti sanalla rock. Laurin persoonallinen ääni pääsi hyvin esille, mutta edes se ei auttanut sitä ikävää tosiseikkaa että Divenkin biisinippu oli pahemman kerran epätasainen. Setin aloittanut rankempi vetäisy meni ainakin meikäläisen kentän rajoista reilusti ohi, kun taas toisena soinut ralli upposi oikein komeasti. Tätä rataa mentiinkin sitten koko keikka, suhteella 50 hyvää 50 ei-niin-hyvää.
Vahvimmillaan Dive näytti olevan kun rankempi runttaus yltyi jo ihan maaniseksi soitinten kuritukseksi, tai kun tuli hetki paria astetta herkemmän tunnelmoinnin. Näistä jälkimmäistä tapahtui tosin harmillisen harvoin. Mitä pidemmälle setti eteni sitä paremmaksi meno yltyi, sykkeen noustessa lopussa jo todella korkealle. Voikin sanoa että keikka oikeastaan katkesi kesken hyvän ja jyrkän nousukiidon.
Toinen rivakka roudaustauko ja kaiuttimista kajahtikin jo ilmoille "I'm not a number, I'm a free man!" huuto, joka sai saatteekseen mielipuolista naurua. Tämä laina oli paikallaolevista varmasti monelle tuttu joko UltraNoirin aiemmilta keikoilta, vanhasta brittiläisestä Prisoner tv-sarjasta tai samannimisestä Iron Maidenin biisistä. Veikkaisin tosin että tuo viimeinen vaihtoehto jäi kovasti alakynteen. Alustus tarkoitti joka tapauksessa sitä, että tamperelais-nelikon setti oli käynnistynyt kappaleella Angst Macht Frei ja nyt lavan edustakin alkoi vihdoin viimein täyttyä.
UltraNoirin historia ulottuu aina kaukaiseen vuoteen 1999 asti, jolloin bändin vokalisti ja keulahahmo Anton Vaan perusti yhtyeen. Erinäisten (ja nähtävästi moninaisten) muutosten jälkeen UltraNoir päätyi viime syksynä nykyiseen kokoonpanoonsa (laulu - Anton Vaan, kitara - Jan Vaan, koskettimet - Utu Vaan), jota livenä vahvistaa vielä basisti Jesi. Lisäksi keikkatilanteessa tukena on hyvä arsenaali erilaista elektroniikkaa, sillä rumpalia ei tästäkään ryhmästä löydy. Tyylillisesti UltraNoirin ilmaisua on vaikea tiivistää pariin sanaan, kyse on jotakuinkin melankolisesta synapopista joka kohtaa The Curen ja Joy Divisionin synkän kaihoisan kitararockin, plus tietysti vielä paljosta muusta.
Rumpukoneen tahdissa edennyt keikka oli, aiempia bändejä tippaakaan aliarvioimatta, illan ehdoton kohokohta. UltraNoir hallitsi livetilanteen kaikki osa-alueet suvereenisti, eikä sen setistä löytynyt niitä kiusallisia ”tyhjiä hetkiä”. Kuulijan ei tarvinnut kuin hiljentyä ja nauttia ensiluokkaisesta, tummasta, hetkittäin kaihoisasta toisinaan taas kirpeänkin pisteliäästä annista. Lavaesiintyminen nojasi voimakkaasti Anton Vaanin karismaan, joka tosin riitti kyllä vaivatta luomaan tarvittavan tunnelman. Muu yhtye ei lavalla kovinkaan suurieleisesti liikehtinyt, mutta näytti silti viihtyvän siellä erinomaisesti (tai siis niin erinomaisesti kuin gootti voi nyt ikinä missään viihtyä). Setin ja samalla illan viimeinen (live)biisi Flúdir päätti keikan todelliseen täysosumaan. Varmasti lähemmäs kymmenminuuttiseksi venynyt rakentelu haipui kolossiaalisen keskikohtansa jälkeen hitaasti ja yksi toisensa jälkeen musikantit poistuivat lavalta. Lopulta jäljellä oli vai Utu, jonka koskettimet piirsivät vielä viimeiset piirtonsa kuuntelemaan hiljentyneen klubin ylle, lyhyt niiaus yleisön suuntaan ja se oli siinä. Kaunis lopetus upealle illalle ja onnistuneelle keikalle.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
