Ben’s Diapers, Jadecroon, The Sugarrush
27.01.2005
Yo-talo/Tampere
Torstai-iltaa ilostutti kolme voimapoppi-orkesteria Tampereen Yo-talolla. Tienraivaajana toiminut country-vaikutteisesti poppaileva Ben’s Diapers kärsi livemuodossa selkeän valovoimaisen keulahahmon puutteesta. Eihän siitä oikein hyvää seuraa, että rumpali Lappalainen heittää kaikki välispiikit ja vaikuttaa olevan ainoa sillä lailla iloisesti ja rennosti keikan soittamisesta innostunut. Tokihan bändin kokoonpanosta puuttui yksi kitara, mikä selkeästi stressasi muuta bändiä ja pari levymuodossa mainiota raitaa kärsi selvästi asiantilasta. Silti kokonaisuutena keikasta jäi hivenen liikaa sellainen puolivillainen maku. Eihän se yleisö Yo:lla heilu juuri ikinä siinä lavan edessä, mutta kyllä se silti osaa arvostaa antaumuksellista yrittämistä. Vallankin kun jo edelliseltä Laughter Tracks -albumilta löytyy ja kuultiin todella mukavia sävellyksiä. Uutta levyäkin oli jo myynnissä ja siitä sitten Desibelissäkin lisää lähiaikoina.
Kotietua nauttiva Jadecroon oli hyvässä vedossa. Pääasiassa aurinkoinen voimapoppinelikko aloitti keikkansa uunituoreen eepeensä Silence Manitou ehkä parhaalla raidalla Kenny May, mikä oli oiva aloitus menevälle ja tasaisesti niin näitä uusia kuin vanhempiakin biisejä sisältäneelle setille. Manitoun melankolinen The Way They Do taisi olla koko shown ainoa selkeästi mollissa kulkeva kappale, muuten menossa oli niin sanotusti hymy korvissa alusta varsinaisen setin päättäneeseen Silenceen. Mitään ylenmääräistä poseeraustahan Jadecroon ei (ainakaan vielä) livenä tarjoa, mutta verrattuna vaikkapa edeltävään aktiin kokonaisuus on huomattavasti sympaattisempi ja helpommin lähestyttävä. Rennosti kun edetään, niin ehtii siinä ohessa sen kaljankin nauttimaan... Bassossa oli joku kosketushäikkä, piti ihme möykkää hetkittäin.
Vasta marraskuussa viimeksi fiilistelty vaasalaisretkue The Sugarrush kärsi tällä kertaa tekniikkaongelmista. Nähtävästi Jadecroonin Kantun kitaravahvistin sanoi sopimusta irti(?) Oikeastaan lukuunottamatta kolmea vikaa biisiä minä en tahtonut kuulla soitosta juuri muuta kuin Coman basson ja vähän laulua. Räkä poskella –iloinen rokittelu oli kyllä viihdyttävää seurattavaa ja kahdella tulevan eepeen raidalla (viikonpäivälaulu ja superpoitsut –veisu) sekä encore C’mon Babyllä nelikko pelasti keikan lopulta positiivisen puolelle. Saisivat saada sen levynsä kyllä ihan myyntiinkin asti, eikä vaan tarjota kieltämättä hupaisaa mainosta faneille.
Ilkka Valpasvuo
