The Sugarrush, Radar Station, Spank My Jones

Tampereen ahkerimmat keikka-areenat eivät aina ole helppoja paikkoja bändeille soittaa. Vaikka kyseessä on maamme suurimpia kyliä, ei etenkään Klubilla ja Yo-talolla jengiä kovin helpolla saa hinaamaan ahtereitaan lavan eteen ja tanssilattialle. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että bändien soittaessa tissutellaan omissa kuppikunnissa kaukana poissa toiminnasta. Tokihan Tampereelta löytyy keikalle kuin keikalle sen verran innostuneita, että yleensä valtaosa kyllä seuraa keikkoja. Mutta eihän se bändeille välity, jotka muutenkin kaivelevat aurinkolasejaan valospottien häikäistessä. Niinpä etenkin nuoremman polven bändit monesti lannistuvat tai jopa hätääntyvät tyhjästä lattiasta ja kaikennäköistä maanittelua ja houkuttelukeinoa on tullut vastaan. Torstai-iltainen kolmen yhtyeen iltama kärsi toki lavanedustan tyhjyydestä, mutta mitään hätäännystä ei soittajapoitsuissa näkynyt. Syynä lienee se, että kaksi aloitusorkkaa tuntevat kotikuntansa kiemurat ja sen suurempia spekuloimatta selkeäksi pääesiintyjäksi nimeämäni The Sugarrush on sen verran kokenut kehäkettu, ettei turhista huolestu.

Aloitusvuoron saanut Spank My Jones antoi odottaa itseään yli yhdentoista, jonka jälkeen riitti kyllä puoleksi tunniksi nähtävää. Laulaja Jerry vietti enemmän aikaa lattialla polvillaan ja kitaristi Antti Hirsiaho kanssa painisyleilyssä kuin mikkitelineen sijoilla lavalla. Myös Antti pani parastaan ja kitara soi niin polvillaan kuin niskan takana. Kohkaamisessa itse musiikki tuntui jäävän sivurooliin, mutta aika raskaana jyräävää rokettiahan tuo oli aika tasapaksulla biisimateriaalilla. Uusi basisti Mikko Kemppainen venkuroi hyvin kokoonpanossa, vaikka rytmiryhmälle jäikin enemmän tehtäväksi tahdin ylläpito. Jotenkin vaan tuo rockin vaarallisuus ja tuhoisuus saa kovan kolauksen, jos ne lavalta heitetyt tai muuten vaan epähuomiossa tipahtaneet tavarat joutuu itse kesken biisin nostamaan paikalleen. Ja pankkitilillä pitää olla saldoa, jos niitä mikkitelineitä aikoo heitellä surutta. Muuten kyllä oli tupakkaa, kaljaa, sylkeä ja kovaäänistä paahtoa ihan riittämiin. Eipä tuota taitaisi ihan vastaavassa muodossa jaksaa kotona kuunnella ja vaikutelmaksi jäi riehumisesta huolimatta, että keikka oli hiukan kuin välttämätön pakko hyvin käyntiinlähteneen kaljanjuonnin ohessa.

Jos oli Joonaksilla enemmän visuaalinen kuin musiikillinen puoli voitolla, niin laulajaa viime näkemästä (onhan tuosta jo yli vuosi) vaihtaneella Radar Stationin viisikolla oli pikemminkin päinvastoin. Hiukan samoja elementtejä sisältävä raskassoutuinen särökitararokki toimi paremmin kuin Jonesilla, mutta visuaalisesti keikka oli suoraan sanottuna perseestä. Tämän voimakkaan ilmauksen meikäläisestä lypsi pääasiassa solisti, jonka heilumisessa ei voinut oikein sulavuudesta taikka itsevarmuudesta puhua. Täysin hajuton ja mausteeton esiintyminen tökki, joten istahdin loppuyleisön seuraksi suosiolla. Silmät sulkemalla musiikki pääsi paremmin oikeuksiinsa ja kieltämättä soundi on kehittynyt ja kotikuuntelussakin paahdosta saisi varmasti paljon irti. Kaksi kitaraa antaa kuitenkin joltisenkin verran enemmän mahdollisuuksia soittoon.

Sitten voidaankin riisua ne tiukimmat rokki-univormut tai ainakin löysätä kiristävimpiä kohtia. Vaasan lahja Suomen voimapop-taivaalle, nelihenkinen trio The Sugarrush tuli lavalle, näki faninsa ja voitti yleisön puolelleen. Kymmenisen henkeä innostui ihan lattialle asti, mutta sen verran hyvää kitarointia tarjoiltiin, että kyllä kaverit taputettiin siihen toiseenkin encoreen eikä sekään olisi tahtonut piisata. Basisti Coman ja kitaristi Andy J:n vuorovokalisointi sai oivasti tukea Paati rumpalisoinnista ja keikkakitaristin pirteästä soitosta. Sokerihumalahan on se orkesteri, joka osaa ottaa niin iloisesti, että toisen paitaan syljeskelykin voidaan ottaa leveällä hymyllä. Pientä yhteislauluakin viriteltiin tyyliin maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai... ja niin edelleen. Ja sama englanniksi... toisessa encoressa kuultiin nopea hassuttelu Vaasalaiset on homeperseitä. Itse kaipailin Rokkipoitsua, mutta ehkäpä Vaasan veijarit ovat hiukan kyllästyneitä siirappihittiinsä. Eikä se kyllä oikein olisi sopinutkaan rutosti uusia biisejä sisältävään vauhdikkaaseen keikkaan. Hyvää, iloista ja innostavaa kitarapurkkaa!

Ilkka Valpasvuo