Ben´s Diapers: Laughter Tracks

Rhythm Barrel

Turkulaisen country –vaikutteista voimapoppia veivaavan Ben’s Diapers –viisikon kakkosalbumi Laughter Tracks kertoo omalta osaltaan yhtyeen olevan hyvällä tiellä; levyltä löytyy monipuolisesti niin folkahtavaa kuin rockimpaa osastoa, tarttuvia kappaleita ihan hittien asemaan asti ja kokonaisuutena levy paranee kuuntelu kuuntelulta. Tärkeitä ominaisuuksia levylle, jota haluaa kotona mielellään pyöräyttää useammankin kerran kuin sen kirjallinen arvioiminen vaatii. Eihän levystä voi puhua minään käänteentekevänä tai uutta luovana mestariteoksena, mutta erittäin viihdyttävä ja positiivinen kitarapopittelu on kuitenkin kyseessä.

Vuosituhannen vaihteessa julkaistun debyyttialbumin Celebrate The Clichen ohella Benin Vaippoja on kuultu lyhyemmillä julkaisuilla ja monituisilla kokoelmilla. Tuore Naururaidat on kuitenkin sen verran onnistuneesti väreilevä 11-raitainen lätty, että sen julkaiseminen olisi varmasti ollut tosiasia ilman yhtyeen rumpalin Mikko Lappalaisen Rytmitynnyri-yhtiötäkin. Sen verran tasokasta kamaa lafkalta on tullut, että yhtiön tuotoksia yleensä pyöräyttää soittimeen positiivisin odotuksin. Käsittääkseni tämä on kuitenkin firman ensimmäinen pitkäsoittotuotos ( jos mainiota Meet The Scene -kokoelmaa ei lasketa). Hyvältä siis näyttää Boomhauerin rumpalinakin vaikuttavan Lappalaisen siirtyminen pitkäsoittokantaan.

Laughter Tracks kehrää käyntiin letkeällä Happy Manillä, laulaja-laulunikkari Jaakko Söderström vakuuttaa niin laulunsa kuin biisiensä puolesta alusta alkaen. Kuten saatekirjeessä todetaan, maanläheistä, lämmintä ja teksteiltään toiveikasta musiikkia. Skylight laittaa niskaa liikkumaan, silti rauhallisuus ja lämmin toiveikkuus säilyy. Sometimes it’s like this, sometimes it feels so good.... Kantriballadi The Way It’s Going To Be For The Rest Of Our Lives nostaa hymyn huulille ja tuon loppuelämän kestävän tilan uskoo helposti euforiseksi ja lempeäksi. Hempeällä I Wrote A Song About Sadnessillä hymyilyttää Jaakon pohdinnat biisin kirjoittamisesta tyyliin wrote a song about rock’ n’ roll, but it didn’t come out right.... Huuliharppu on melko ihana. Hey rock’ n’ roll, they don’t respect you no more toteaa Jaakko tuolle rytmikkäälle musiikinlajille omistetulla veivauksella Hey Rock’ n Roll. Ei taida olla helppoa rokillakaan...

Mielestäni radioaalloillakin pyörähtäneen Josephine Geraldinen asemaa levyn hittinä ei käy kieltäminen, kertosäe on tarttuva ja mieleenjäävä, vastaavan aurinkoista materiaalia sopisi vastaanottimista soida useamminkin. Kaunista. Huge In Heavenin väreilevästä kitarasta nousi mieleen Twin Peaksin tunnari, tosin Diapers –balladi ei todellakaan sisällä sitä kauhunutuista uhkaa, mikä aina nousee mieleen klassikkosarjan alkusävelistä, pikemminkin päinvastoin. Australialaisen laulaja-lauluntekijä Joe Algerin kappale Under The Surface tippuu pääasiassa Söderströmin ja Lappalaisen luomien kappaleiden joukkoon sulavasti. Akustisella kitaralla fiilistelevä Stockholm Sky tiivistää monen laivalla kaupunkiin seilanneen krapulaiset päiväkävelyt, ...it’s me and my friends and the Stockholm sky.

Levynkannen tekijämainintojen jälkeen lukee, jotta everybody played football. On helppo uskoa kyseisten matsien olleen rentoja ja turhia stressaamattomia, auringon mollottaessa taivaalla ja grillin rätistessä kuumana. Arskat naamalle ja nurmikolle köllöttämään, mankkariin pyörimään Laughter Tracks.