12.01.2005
Klubi/Tampere
Uusi vuosi, uudet kujeet. Menneet voidaan haudata, mutta onneksi monia hyvin käyntiin lähteneitä juttuja jatketaan myös uuteen vuoteen. Yksi tällainen positiivinen tulokas viime vuodelta on Tampereen poppariystävällinen kerran kuussa järjestettävä kerhoiltama Poppikerho. Tälläkin kertaa erittäin mielenkiintoiset esiintyjät Klubille koonnut tapahtuma oli mukavan runsasväkinen, vaikkei nyt mitään loppuunmyytyä salia nähtykään. Esiintyjistä kotietua nauttiva Puny pääsi aloittamaan soitannon hempeän valssahtavista tunnelmapoppiksista raivokkaampiinkin säröisiin ristiaallokkoihin yltävällä säröpopillaan. Teemu Innon komea laulu sopii hyvin vaihtelevatempoiseen soittoon, jossa tunnelma pysyttelee melko tummana, kuitenkin ilman sen suurempia angsteja. Rami Kinnusen ja Raine Hynnisen kitaroinnille täytyy antaa erikoiskiitosta, menevyys ja tarpeellinen nyanssien taju on hyvin hallussa. Parasta Punyä tuntuu silti edelleen olevan viiden vuoden takainen klassikko New Day - samanlaisia toivoisi jatkossa lisää. Vaikka keikka oli kaikinpuolin viihdyttävä, menevä ja kohtuullisen koskettavakin, ei arvosana noussut ainakaan tällä kertaa hyvästä erinomaiseen.
The Smiths, Morrissey, Cats On Fire... Turkulaisyhtye siirsi tunnelman suoraan 80-luvulle ja lämminhenkisen herkän kitarapopin parissa hymy nousi nopeasti huulille. Silti valitettavasti ainakin omalla kohdallani yhtyeen tenhovoima jäi siihen hymyyn; keikka alkoi, jatkui ja oli ohi ikään kuin vaivihkaa huomaamattomasti, kauniina ja hivenen kohtalokkaana, mutta ei sittenkään niin valloittavan mukaansavievänä. Ajan henkinen kampaus- ja asustustyyli sopi kyllä kokonaisuuteen upeasti ja laulaja-kitaristi hoiti leiviskänsä hienosti tiukasti esikuviaan kunnioittavalla lavaposeerauksella. Silti aika lailla tasapaksua...
Perinteinen Poppiarvonta kuului toki asiaan ja allekirjoittanut toimittajakin oivalsi Kerhoisäntien edellisen Poppiarvioni – myönnetään – suhteellisen niuhottavan kritisoinnin vastapiikittelyn. Touche! Olemme tasoissa, voimme haudata sotakirveet...
Sitten jälleen musiikin pariin ja ainakin meikäläisen kovasti odotteleman Flannelmouthin keikkaan. Livemuodossa kosketinsoittajalla kuusikoksi kasvanut indiepoppi-viisikko rakensi keikkansa levymuotoon; The Right Wordsistä aina varsinaisen setin päättäneen Lovers Lamentiin mentiin tarkasti uunituoreen Rain Inside -debyytin biisilistan mukaan, mikä ei ollut oikeastaan sen pöllömpi ratkaisu. Täytyy muistaa, että levy pitää sisällään aiemman eepeen raidoista valtaosan ja muodostaa tarinallisen kokonaisuuden. Tuomo Kuusen levottoman eläytyvä lavaesiintyminen toimi hyvin kapellimestarina heleän menevälle, kohtuullisen tummahkolle brittihenkiselle poppikselle. Muu orkesteri tuntui keskittyvän itse asiaan eli soittamiseen ja sen suurempia eroja levymuotoon ei kuultu kuin muutama tyylikäs kitarasoolo. Myös Lovers Lamentin mies/nainen –vuorolaulu vaihtui tällä kertaa poikien väliseen ystävyyteen, joka toimi teemana myös yhteen putkeen jatketulla encorella. Alkukeikasta yhtyettä vaivasi selkeästi pieni jännittyneisyys, mutta viimeistään Bravadosta eteenpäin homma eteni rennosti ja tyylillä. Selkeitä kohokohtia olivat ainakin (What A) Comeback ja Dead Moody, vaikkei mitään notkahduksia – kuten ei levylläkään – keikasta tahtonut löytää. Hyvä niin. En tiedä sitten johtuuko oma kiittävä arvioni siitä, että biisit ovat soineet viime aikoina aika tiuhaan levyltä... Joka tapauksessa, ablodit olivat runsaat ja yleisökin innostui jamittelemaan jonkin verran.
Poppikerho on lunastanut paikkansa. Vakinaamat tuntuvat olevan uskollisesti paikalla, esiintyjät on hyvin valittu ja homma toimii.
Ilkka Valpasvuo
