Dauntless, Scorched Earth Tactics, CR

Ulkona sataa jatkuvasti joko lunta, räntää tai vettä, eikä valoisasta ajasta – saati sitten auringosta – ole tietoakaan. Sitkeä flunssa painaa tauotta päälle jokaisen arkipäivän ollessa omanlaistaan järkiinjäämistaisteluaan. Luojan kiitos viimein koittaa perjantai ja viikon nollauksen voi suorittaa Stella Star Clubilla kolmen raskaamman metalliorkesterin avustuksella. Yes, juuri tällaista kunnon metallihöykytystä tässä nyt tarvitaan jotta taas jaksaa!

5 euron lipun hintakaan ei tunnu enää niin pahalta kun ovella käteen lyödään ensimmäisenä esiintyvän CR:n uusi Heavyweight Sickness demo. Kuulemma jokainen joka saapuu paikalle ennen kymmentä saa demon kaupan päälle, onneksi olin kerrankin ajoissa liikenteessä. Väkeä onkin jo kertynyt oikein mukavasti, vaikka kaupungilla on samana iltana tarjolla pari muutakin häppeningiä. Tiivis tunnelma kohottaa entisestään odotuksiani keikkojen suhteen ja huomaankin vilkuilevani yhä useammin ja useammin kelloani. Koska ne keikat oikein alkavat...

Viimein odotus tuotti tuloksen CR:n ensimmäisten äänivallien vyöryessä ylitse. Aiemmin (-2002) Conditionred nimisenä tunnetun CR:n asennemetallinelikko juhlisti siis uuden demonsa julkaisua ja herrat lauteilla tuntuivatkin asennoituneen iltaan, mikäli mahdollista, vielä kovemmin kuin normaalisti. Kova lataus tahtoi mennä ensimmäisen biisin aikana vähän ylikin, mutta siitä eteenpäin homma sitten toimikin kuin se kuuluisa junan vessa. Lavan edusta oli heti keikan alusta asti raskaasti kansoitettu ja kovassa liikkeessä, eikä takariveissäkään mitenkään seesteistä saati tilavaa ollut.

Oman lisämausteensa keikalle antoi se, kun eräs ”pari tuoppia” liikaa nauttinut bändin fani tunsi pakottavaa tarvetta päästä lauteille ja tervehdittyään ensimmäisellä reissullaan rumpalia herra onnistui toisella tutkimusmatkallaan kaatamaan melkoisen määrän lavan reunalle jätetyistä laseista ja tuopeista. Niinpä vokalisti Jone spiikkasi seuraavassa biisivälissä, että nyt olisi shotteja tarjolla juomansa menettäneille – maksumiehenä innokas fanittaja. En tiedä kuka paukut (noin 15 lasia) lopulta oikeasti maksoi, mutta eipä ole tuollaistakaan tullut koskaan aiemmin nähtyä.

CR:n musiikkia voi määritellä hyvin piirtämällä viivan Panterasta Slayeriin ja siitä Machine Headiin. Jossain tuon valtaisan, ja erittäin tiuhaan asutun, Bermudan kolmion alueella sijaitsee CR:n leiri. Noista kolmesta kiintopisteestä Slayer on selvästi lähimpänä, jopa niin lähellä että setistäkin sitä löytyi. Jonen raaka vokalisointi sopikin moiseen karjuntaan oikein hyvin, mutta Samin kitara tuntui hetkittäin jäävän hieman alle. Eniten rivistöstä edukseen erottui kenties rumpali Roope, joka pääsi parissakin biisissä loistamaan pienellä kikkailulla ja kunnon sarjatulituksella. Ihan ok keikka vaikka parempaankin olisi varmasti rahkeet riittäneet, siltä ainakin nyt tuntuu kun tätä kirjoittaessa kuuntelee tuota yhtyeen uutta demoa.

Seuraavana soittovuorossa oli Scorched Earth Tactics jonka repertuaari tarjosikin sitten jotain aivan muuta. Tämä tamperelainen toimintaviisikko soitti jonkin sortin progressiivista ja nopeaa hardcore-metalcore-jazz-grind metallia, josta nousi nopeasti mieleen yhdysvaltalainen The Dillinger Escape Plan. Ei siis mitään ihan helpointa kauraa tai hulvattominta biletysmusiikkia, mikä näkyikin pahana yleisökatona. Itselleni tämän tyyppinen puolihullu suoritusmetalli on kuitenkin oikein mieleen (annoinhan edellä mainitulle jenkkiorkesterillekin viisi tähteä uusimmasta levystään), joten ei muuta kuin ennakkoasenteet narikkaan, vastaanottimet huippuherkiksi ja tarkastelemaan ilmanpaineen muutoksia.

SET ei totta tosiaan ollut sama asia kuin alansa suurin nimi. Ensinnäkin bändin biisilistasta löytyi joitain suhteellisen suoria kappaleita – tässä yhteydessä sana ”suora” tarkoittaa siis normaalilla mittapuulla yhä melko kieroa – ja toisekseen bändin soittotaito ei tahtonut pysyä soitettavan materiaalin tasolla. Asiaa ei varmasti helpottanut raju lavaliikehdintä, joka lähenteli hetkittäin jo suoranaista kaaosta. En voinut kuin hämmästellä sitä, kuinka harvoin musikantit itse asiassa osuivat toisiinsa säntäillessään lauteilla tolkuttoman tuntuisesti sinne tänne.

Toisesta kitarasta ja taustalauluista vastaava Tero Rinne onnistui keikan aikana disabloimaan kaksi kappaletta kitaroita, jonka jälkeen kuusikielisten varasto nähtävästi lopullisesti tyrehtyi. No ei se mitään, jäihän herralle vielä mikrofoni. Tästä eteenpäin keikka etenikin sitten yhden kitaran ja kahden laulajan voimin, mikä väistämättä teki kappaleista hieman helpommin lähestyttäviä, ainakin näin livenä. Laulaja Erkki Hätinen heitti aika kitkeriä välispiikkejä suuntaan jos toiseenkin, mielestäni vähän liiankin kitkeriä. Vaikka keikka ei mennyt tekniseltä puoleltaan ihan puikkoihin ja yleisöä oli lavan edustalla suhteellisen vähän ne harvat fanit jaksoivat pitää sitäkin kovempaa metakkaa, ja eivät ne mokat/ongelmat nyt niin pahoja olleet.

Viimeisenä ja allekirjoittaneen puolesta odotetuimpana orkesterina soittovuoron sai pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Dauntless. Kun edellisen kerran näin bändin heinäkuussa Salossa osoittautui se jo erittäin tasokkaaksi livebändiksi, mutta nyt meno oli vielä aikaisempaakin hurjempaa. Lavan edustalle pakkautui jälleen villisti juhlivaa metalliväkeä, jolle vokalisti Ari Nieminen sitten latoi pinon jos toisenkin takorautaisia totuuksia. Kitaristit Riku Katainen ja Sami Helle kiskoivat soittimistaan sellaisia death-thrash riffejä että oksat poikki, jälkimmäisen tarjotessa vielä kunnon vokalisointitukea. Näin tarkennuksena sanottakoon vielä, että Helle ei siis hoitanut mitään stemmahoilauksia vaan herra lauloi ihan ihka omia rivejään. Bändin biisit eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, mutta kuulostivat jokainen vuorollaan ihan kunnon vetäisyille. Yhtyeen levyähän ei tarvitse (ainakaan vielä) levykaupoista etsiä, sillä kyseessä on jostain syystä yhä demoasteella oleva bändi. Tuo onkin aikamoinen outous, sillä Dauntless on mielestäni täysin valmis jättämään demoajat taakseen. Toivottavasti tämä ”vääryys” tulee lähitulevaisuudessa korjatuksi.

Soundillisesti keikasta ei valittamisen aihetta jäänyt. Heti alusta lähtien tykitys oli vahvaa, voimakasta ja juuri sopivan vaihtelevaa, kiitos idearikkaiden sovitusten. Myös jokainen soitin erottui hyvin toisistaan. Parhaimmillaan (eli yleensä nopeimmillaan) Dauntlessin rynkytyksestä nousi mieleen länsinaapurimme jo edesmennyt death’n’roll ylpeys The Crown, mikä meikäläisen kirjoissa on siis erittäin positiivinen asia. Samoin kuin soundimaailma niin myös yleinen tunnelma oli erittäin hyvä läpi keikan. Nieminen heitteli pari kantaaottavampaa välispiikkiä ja jaksoi vastata yleisön huuteluihin yleensä samalla mitalla ja joskus hieman nokittaenkin.

Hyvä setti päättyi hetkeksi, mutta vain hetkeksi sillä bändi ei edes poistunut lavalta kunnolla ja ne pakolliset encoret tarjoiltiin lähestulkoon välittömästi. Tässä osastossa tulikin sitten vastaan illan oudoin coverointi, kun vanha Moottoritie on kuuma punkkaus pistettiin kulkemaan runsaasti niititetyn metallimankelin lävitse. Syntynyt tulos oli tämän työstön jälkeen – mielenkiintoinen. Tuon perään tarjottiin vielä viimeinen tiukempi kiskaisu ja se oli sitten siinä.

Keikka, kuten koko ilta, oli kaikin puolin erinomainen, mikä kävi hyvin ilmi siitä että päätöksen koittaessa sitä jäi ihmettelemään, että jokos se nyt oli siinä – vastahan tässä päästiin vauhtiin. Parhaat keikathan loppuvat aina liian aikaisin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth