• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

The Dillinger Escape Plan: Miss Machine

Relapse

Yhdysvaltalainen The Dillinger Escape Plan ei pidä kiirettä julkaisuaikataulunsa kanssa. Vuonna 1999 ilmestyi debyyttipitkäsoitto Calculating Infinity, eikä sen ja tämän uutukaisen välissä ole ilmestynyt kuin yksi sangen valaisevasti nimetty miniCD – nimeltään MCD. Tuolla minillä vokaalit kävi muuten heittämässä vanha Faith No More herra Mike Patton, koska yhtyeessä ei tuolloin ollut vakituista vokalistia.

Julkaisutahti on siis hieman harvanlainen, mutta samaa ei voi sanoa itse musiikista. Yhtyeen tuottama kaoottis-henkinen vallitus kun on jotain progressiivista hc/grind metal jazzia, joka saa System Of A Downin ja Nine Inch Nailsin kaltaiset kokeellisen musiikin suuruudet kuulostamaan lähestulkoon tavallisilta. The Dillinger Escape Planin erikoisuus ei kuitenkaan mielestäni ole erikoisuudentavoittelua vaan aivan aitoa asiaa. Vaikka sävellykset, ja etenkin niiden sovitukset ovat todella kimurantteja, koukeroisia ja ennalta-arvaamattomia niiden omaleimaisuus ja yhdessä muodostama kokonaisuus häikäisevät omalla tinkimättömällä ehdottomuudellaan. Ensimmäisiä kertoja levyä kuunnellessa sinne tänne säntäilevät aiheet ja teemat toki vähintäänkin hämmästyttävät, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen pieni odotus jo palkitaan runsaskätisesti. Itse koin musiikillisen valaistumisen siinä kuudennen kuuntelukerran tietämillä, enkä sen jälkeen ole ollut entiseni.

Dillingerin pakoprojektin raivoisa ilmaisu rakentuu edelleen iloisesti/ahdistuneesti kirmaavien kitaroiden, rummut-basso akselin upean akrobatian, sekä vokalistin puhdasta energiaa räiskähtelevän tulkinnan summasta. Greg Puciato selviytyy tulikokeestaan bändin vokalistina erinomaisesti, ja herra osoittaa hallitsevansa niin kireän kiljumisen, käheän karjunnan kuin myös sen ehkä kaikkein vaikeimman alueen – eli puhtaan, lämpimämpiä tunteita ilmaisevan laulun.

Miss Machinen kappalelistaus on sangen mielenkiintoinen, sillä levylle on yhytetty 99 raitaa keston ollessa tasan 40 minuuttia. Oikeasti kappaleita on 11, mutta koska niistä osa on jaettu todella monelle raidalle kannattaa tällä kertaa jättää ”satunnais-soitto” vaihtoehto soittimesta rauhaan, ellei sitten pidä todella vapaista kappalerakenteista.

Loppuun vielä varoituksen sana kaikille rock-ristoille, mikäli Rolling Stones on monimutkaisinta musiikia mitä kestät kuunnella kannattaa tämä levy jättää suosiolla rauhaan. Miss Machine on kaoottisen sekopäistä, skitsofreenisen vaarallista ja totaalisen vapaata ilmaisua, jossa lait on luotu jotta niitä voidaan rikkoa mahdollisimman useasti. Mikäli jo em System Of A Down, Faith No More tai vaikkapa Deftones ja Burnt By The Sun kuitenkin uppoavat kannattaa tämä lätty ostaa oitis.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 15.10.2004:

Pisteet:

Ei nouse aivan täydellisen Irony Is A Dead Scene- EP:n tasolle, mutta on kuitenkin osoitus siitä, että kyseessä on sellaisen tason hardcorepunk-bändi, ettei sille todellakaan kannata ryppyillä. Levystä ei yksinkertaisesti löydy mitään huonoa, vaikka olisi aika ilmiselvää että vokalistijumala Mike Patton olisi voinut tehdä tämän vieläkin paremmin. Noh, turha sen kummemmin valitella; Miss Machine on juuri sellainen levy jota rock on todellakin kaivannut. Varsin rajua & sekoboltsimaista menoa on luvassa.