27.11.2004
Klubi/Tampere
Lauantai-ilta ja Tampereen Klubi. Luvassa neljän bändin edestä hyvinkin vaihtelevaa kitararockia punkista shamaanikantriin. Itselleni ennakkoon odotetuinta antia olivat niin
Jolly Jumpersin kuin Sweatmasterinkin rokkaukset, jenkkibändistä ei ollut minkäänlaista käsitystä.
Lauteet korkkasi odotetusti The Odorants. Nelikon purkanmakuisessa punkrokittelussa on vikana se, että kokonaisuus maistuu ehkä hiukan liiankin kiltiltä ja Amerikkalaiselta MTV-skeittiräimeeltä. Toisaalta täytyy tunnustaa, että yhtye osaa tehdä pirun tarttuvia biisejä, minkä myöskin Beat The Odorants -levyn arviossa tuli myönnettyä. Lisäksi yhtye on selkeästi onnistunut luomaan innokasta fanipohjaa, koska Klubillakin riehuttiin lavan edessä hiki päässä. Omaan makuuni toivoisin Dödöltäkin aste pari enemmän räkäisyyttä... taikka vaihtoehtoisesti lisää hulvattomuutta esiintymiseen.
Nimensä puolesta jenkkinelikko Knockout Drops lupaili tiukkaa punkkia, mutta totuus oli jotain aivan muuta. Amerikkalaisen juurevaa voimapoppia taikka vaihtoehtopoppia olisi ehkä lähempänä totuutta. Keulahahmo-laulaja Chris Campion vakuutti teatraalisella lavaesiintymisellään yksinhalaus –esityksineen ja yleisön kanssa ”positiivisesti vittuillen”. New Yorkin kvartetti ei kuitenkaan esittänyt mitään valtavan poikkeavaa eikä biisivalikoimasta noin ensikuulemalta irronnut ainakaan selkeitä hittejä. Silti uutena tuttavuutena bändi jäi selkeästi positiivisen puolelle. Iloista ja menevää, silti melko bluesahtavan rosoista.
Sitten oli lämmittelyt lämmitelty. Viimeksi toukokuussa Dead Moonia lämppäämässä nähty Jumpers tuntuu – jos voi sanoa – vanhoilla päivillään paranevan kerta kerralta. Arimatti Jutila on onnistuneesti ajettu sisään kokoonpanoon ja Juden ja Petri Hannuksen kitaramittelöt tarjoavat entistä suitsuttavampaa virvatulta livemuodossa. Marko Leuanniemen ja Keijo Pirkolan eleetön, junnaavan shamanistinen tahdinpito tarjoaa oivan tukijalan kitaramaestrojen säriseville pyrähtelyille ja jopa kolkosti maalaileville autiomaavaikerruksille. Unohtaa ei sovi myöskään Hannuksen suoraviivaista ja konstailematonta laulutulkintaa, jossa löytyy niin pirullista kuiskuttelevuutta kuin maanläheistä tarinointia. Juden vaanivan psykoottinen liikehdintä kitaransa kanssa pukee Jumpersia ehkä jopa vielä Sideburnsiä paremmin ja jotenkin minun silmääni ja korvaani paistaa, että herra on nyt juuri sellaisen musiikin parissa, missä on aina halunnutkin olla. Keikkaelämystä nosti vielä Petrin käteeni ojentama marakassi. Jumalauta, meikäläinen pääsi osallistumaan Suomen parhaan rokkibändin keikkaan... Enkä edes onnistunut möhlimään koko touhua...
Eikä tässäkään vielä kaikki, toteaa TV-kauppias. Samoin kuin Jollyt, myös Sweatmaster tuntuu paranevan entisestään. Kallio, Luukko ja Mykkänen soittivat täysillä mukana heiluneelle yleisölle mitä mainioimman rokkishown. Eipä tuosta garage-vauhtipaahdosta juuri kolmen miehen kokoonpanolla hirveästi enemmän voi saada irti. Biiseistä ei edes I Am A Demon And I Love Rock’ N’ Roll noussut muun soiton yläpuolelle, vaan meininki pysyi katossa alusta loppuun. Mykkänenkään ei laseitta näyttänyt yhtään nörtiltä, Kallio pisti kapuloita kohti kattoa ison maailman tyyliin ja Luukon trimmattu ilveilyposeeraus kitaran varressa oli sitä itseään... Hikilinko ROCKs!
Kun Antti vielä levylautasen ääressä täytti tauot loistavilla rock-valinnoilla, oli lauantai-ilta lähellä täydellistä. Toki sisään olisi varmaan mahtunut vielä muutama sata hyvän musiikin ystävää, mutta musiikillisesti oli ehkä vuoden parhaita kokonaisuuksia. Näitä lisää!
Ilkka Valpasvuo
