31.05.2004
Tavastia/Helsinki
Suuri ongelma musiikinseuraamisessa on nykypäivänä se, että on liian valikoiva. Ainoat mielenkiintoa herättävät artistit ovat tuoreita nimiä, joko omaa huippukauttaan eläviä tai sitä kohti kulkevia. Nimet kuten Rolling Stones tai Motörhead ovat periaatteessa hyviä, mutta eivät jaksa sytyttää. Onneksi moinen kyynisyys saa silloin tällöin kolauksen, kun Dead Moonin kaltaiset bändit osoittavat, ettei pitkä ura välttämättä tarkoita tylsäksi instituutioksi päätymistä. Tuoreuden salaisuus syntyy osaksi siitä, ettei DM:in kaltaisia bändejä kuule oikeasti missään. Vieläkin tärkeämpi tekijä on se, että vuonna 1987 kitaristi-laulaja Fred Colen yhdessä vaimonsa Toodyn ja rumpali Andrew Loomisin kanssa perustama trio satsaa musiikkiinsa saman lapsenuskon kuin ensimmäistä demoaan valmisteleva kellaribändi. Ja miksei satsaisi, sillä kyseessä on juuri sellaista rokkia, mikä saa yleisön keikan jälkeen perustamaan omia bändejä, lehtiä, levy-yhtiöitä, klubeja tai muuta vastaavaa.
Viimeksi vuonna 1996 Suomessa soittaneelle Amerikan triolle ei olisi parempaa paikkaa keikkaa varten voinut suositella kuin Helsingin rock-mekkaa, Tavastia –klubia. Eikä lämmittelijänä toiminut Jolly Jumperskaan missään nimessä ollut väärässä seurassa. Kun Ari-Matti Jutilan myötä nelimiehiseksi kasvanut Jumpers on tuoreen levynsä myötä entistä mielenkiintoisempi ja keikalla yhä antoisampi orkesteri, oli Tavastian maanantai-illassa mukavasti värinää vielä Dead Moonin aiheuttaman jännitteen lisäksi.
Jumpers soitti erittäin mielekkäästi rakennetun, kohtuu lyhyen keikan, kuten lämppärille sopiikin. Petri Hannus, Jude ja basisti Marko Leuanniemi aloittivat keikan tuoreen Hometown Hi-Fi -levyn mainiolla The Blackbird And The Cockoo -kantriballadilla, jonka jälkeen rumpali Keijo Pirkola istahti lyömien taakse ja keikka sai nopeampaakin vauhtia tahdinpitoon. Pirkola työskenteli paljolti vispilöillä ja rytmiryhmän rooli tuntui ylipäätään olevan mukavan vaanivan tahdin tarjoaminen kitarasankareille, joiden kelpasi siihen näppäillä, säristellä... soittipa Jude slide-kitaraa ihan istualtaankin. Jumpers vuosimallia 2004 tuntuu olevan paljolti Petri Hannus –show, jossa tuore vahvistus Jude kyllä näkyy ja kuuluu Sideburnsistä tuttuine kitaramaneereineen, mutta päähuomion kerää kuitenkin Hannuksen rauhallinen karisma. Tänä iltana ei soiteltu selällään, toki kitara ja jalka nousi kiitettävästi. Yleisö olisi kovasti toivonut The Cityä ja rouvaa laulamaan, johon Hannus vastasi hyvä ajatus, mutta kenen rouva?. Kantrimausteita ja rämisevästi säröilevää kitaraa aika autiomaahengessä, Jollyshow lämmitti oivallisesti illan pääesiintyjää odotellessa.
Jos Dead Moon uskoo musiikkiinsa, niin samoin se myös arvostaa yleisöään. Tästä osoituksena todella pitkä sekä intensiivinen keikka, jonka välissä pidettiin noin viiden minuutin tankkaustaukokin. Lisäksi kolmikko tuli konkreettisesti lähelle yleisöä eli soitti rumpalia myöten lavan etureunalla. Kynttilä palamaan, tulossa jotain oikeasti vaarallista.
Pakko myöntää, että yhtyeen tuotanto ei ole allekirjoittaneille toimittajille hirveän tuttua. Silti musiikista oli helppo nauttia, keikka oli kuin läpileikkaus rockin historiasta. Ensinnäkin soitossa pystyi kuulemaan monipuolisesti eri vaikuttajia, toiseksi kuuli sitä materiaalia, joka on innoittanut lukemattomia alternative- ja indie –ryhmiä, joista voi mainita vaikkapa Nirvanan ja The White Stripesin. Bändin omista vaikuttajista mieliimme nousi Janis Joplin, Jefferson Airplane, The Doors, Rolling Stones... ja The Stooges. Eli melkoisesti eri puolia Moonin soitosta löytyi, joskin eiköhän perimmäinen juttu kulje garagerockin nimellä. Fredin ja Toonyn yhdessä ja yksittäin laulamat biisit otti ilolla vastaan Tavastialle kokoontunut fanijoukko, jossa arvelimme olevan noin puolet kotimaan musiikkivaikuttajista. Helvetti, ei se proge ole ainoa musiikin laji, jossa muusikot soittavat muusikoille, vaikka soisi tätä laajemmankin yleisön kuulevan. Festarijärjestäjät huomio! Älkää unohtako Dead Moonia ensi kesän kiinnityksiä tehdessänne. Toody kun lupaili, että seuraava kerta ei koita 10 vuoden kuluttua, vaan mahdollisesti jo ensi vuonna. Sitä odottelemme...
Teemu Jokelainen ja Ilkka Valpasvuo
