27.10.2004
Tavastia/Helsinki
Tavastian kolmen bändin keikka typistyi kahteen, kun yhdysvaltalainen power-rockyhtye Challenger peruutti viime hetkellä. Niinpä illan aloitti energiaa hohtava Disco Ensemble. Ensimmäisen kokopitkän levynsä, Viper Ethicsin vääntäneet Disco-pojat heittivät rautaisen keikan. Suomen paras livebändi tai ei, niin yhtä intensiivistä ja tiukkaa meininkiä harvoin näkee kotimaiselta bändiltä. Erityisesti olin otettu syntikankin kanssa riehuvan laulaja Miikka Koiviston omasta tavasta liikkua lavalla ja herran äänestä livenä. Kainaloon asti kitaransa hilanneet kitaristit ovat yleensä lähinnä neitimäisen näköisiä Tom Morelloa lukuun ottamatta, mutta tiukasti soittanut Jussi Ylikoski todisti toisin.
Vuonna 1996 perustetun Disco Ensemblen punkahtava rock toimi loistavasti ja yleisön seassa lähinnä hämmentyneenä taputeltiin, kun pojut paahtoivat menemään. Vaikka kohteliaasti aplodeerava yleisö oli selvästi innostunut bändin meiningistä, ei se lähtenyt leikkiin mukaan, lukuun ottamatta kourallista fanaattisia faneja eturivissä. Aikamoista jyräämistä sisältäneen keikan biiseistä jäivät parhaiten mieleen tarttuva Dynamite Days ja rivakka Zombies. Disco Ensemble oli maineensa arvoinen ja paikalta poistuneen bändin ilmeistä pystyi hyvin päättelemään, että he tiesivät sen itsekin.
Division Of Laura Lee on tehnyt kaksi mainiota levyä, Black Cityn ja Das Not Computen, joista jälkimmäinen on allekirjoittaneen suosikki. Bändin Tavastian keikka lähti liikkeelle ensimmäisen levyn ensimmäisellä kipaleella Need To Get Some, joka onkin heti alkuun sopivan herättelevä ja odotuksia nostattava. Ensisoinnuista lähtien kävi selväksi, että kyseessä on lavalla varsin reippaasti liikkuva bändi. Tämäntyyppistä indierock-meininkiä vetävät bändit voivat olla varsinaisia patsastelijoita, mutta eivät nämä ruotsalaiset. Division Of Laura Lee on myös siitä jännä bändi, että siinä on kolme laulajaa ja tämä tuo mukavasti vaihtelua livesettiin, kun jokainen on vuorollaan äänessä. Allekirjoittanutta miellytti livetilanteessa erityisesti laulaja/basisti Jonas Gustafssonin rento olemus ja ääni.
Vaikka bändiltä löytyy vaikka kuinka monta hyvää biisiä, niin se ei saanut oikein yleisöä mukaansa ja muutenkin koko keikka jäi vähän laimeaksi, jatkuvasta liikkeestä huolimatta. Osaltaan tähän varmasti vaikutti keskellä vähän ylimielisesti esiintyneen Per Stålbergin olemus. En tiedä, ärsyttikö herraa aika vaatimaton yleisön määrä vai mikä, mutta hän ei jaksanut edes mikin kautta aktivoida ihmismassaa, vaan huitoi vain puolihuolimattomasti kädellään yleisölle. Lisäksi mielestäni biisivalinnat eivät olleet kovin onnistuneita ja keikalta puuttui se maaginen tunne, minkä monet bändit saavat aikaan. Toki kappaleet kuten hypnoottisesti kitarat sisältävä Black City ja hauskalla kertosäkeellä varustettu Dirty Love pistivät pään nyökkymään, mutta kokonaisvaikutelma jäi vähän vaisuksi. Kyseisen keikan perusteella en ihan heti uudelleen lähtisi Division Of Laura Leen keikkaa katsomaan. Taidankin jättää bändin diggailun jatkossa lähinnä levyjen kuuntelemisen asteelle.
Kari Koivistoinen
