13.10.2004
Klubi/Tampere
Historian toinen Poppikerho houkutteli mukavasti väkeä keskiviikkoiselle Klubille. Osansa tiheään väkimäärään oli varmasti myös koko illan happy hour, mutta aika paljon taisi painaa myös hyvin onnistunut mainonta. Toimivan työryhmän ja konseptin löytäminen on Poppikerhon kohdalla tuntunut onnistuneen hyvin tässä popparien luvatussa kaupungissa. Sister Flon ja TV-Resistorin voimin juhlitun ensimmäisen iltaman missasin, mutta nyt olin sutena eturivissä. Etenkin Wojciechin poppailu kiinnosti, mutta myös The Rollstonsin viimeisestä näkemästäni keikasta oli kosolti aikaa ja mielenkiintoa lisäsi bändin kokoonpanomuutos Panun vaikuttaessa väliaikaisesti Isossa Omenassa.
Mutta eipä hiihdetä mehupisteiden ohitse. Illan avasi hiukan yllättäenkin Wojciech, kosketinvahvisteinen kitarapop-viisikko, jossa päällimmäisenä ihastuttaa utuisen valoisa ja haaveellinen tunnelma ja solisti Janne Kiviniemen heleän nasaali lauluääni. Kitaristi-kosketinsoittaja Jari Oisalon johtama yhtye ihastutti poppikansaa taannoin mainioita arvioita keränneellä debyytillään Ystävät, toverit, joka tarjoili mainiota suomenkielistä americanaa, heleää ja herkkää poppista. Klubilla kvintetti oli vähällä kärsiä hissuttelupoppikselle niin perinteisestä liiallisesta kenkiintuijottelusta, onneksi bändin annostelusta ei jäänyt pelkkään hattarapilvikeinutukseen. Sinkkunakin julkaistu Halipuut -silittely ja seuraavana soitetun Starfengroundin loppuun annosteltu rokkaava junnaus muodostivat yhdessä keikan kohokohdaksi nousseen kontrastin. Vastaavanlaista uskallusta voisi toivoa jatkossa lisääkin.
Sitten oli aika siirtyä risteilyromantiikkaan. Kitaralla, koskettimilla ja Janne Koskisen huomaamattomasti annostellulla huilulla taiteilevan Le Futur Pompisten Stereolab -poppis oli kyllä vakuuttavaa. Huomautettavaa ei ole juuri Einar Ekströmin ja Jessika Rapon hempeässä laulutulkinnassa kuin keinuttavassa soitossakaan. Suurin ongelma tuntuikin olevan keikan liiallinenkin ”puhtaus”, joka jätti kuulijalla liian vähän tarttumapintaa. Tuli mieleen että kuusikko olisi onnen omiaan risteilyaluksen yökerhoon; soisi sielläkin kerrankin hyvä musiikki sen iänikuisen cover-humpan sijaan. Miltei turruttavan pehmeän soiton varjopuolena tuntui olevan – kuten myös ennen soittaneella Wojciechilla – että yleisön huomio siirtyi turhan helpolla omien juttupiirien pariin, osan miltei unohtaessa soittavan bändin. Ehkä hiukan lisää yllätyksiä ja räväkkyyttä..?
Ja lopuksi rockin pariin. Ensilevyllään Our Grain Could Fill Your Stadium Jyväskylä-lähtöinen The Rollstons tarjoili vielä pääasiassa pienieleisesti vinoilevaa lo-fi-poppia, mutta ainakin paljolti tuoreempaan materiaaliin keskittynyt Klubin keikka siirtyi monta askelta toki yhä epävireisen, mutta sitäkin tiukemman rokkimelskeen suuntaan. Osansa yllättävän voimakkaaseen särökitarapainotteisuuteen oli varmasti myös kolmannen kitaran mukaan ottamisella. Panua tuurannut Simo(?) hoiti kohtuullisen sujuvasti sekä kosketinpuolen että kitaramelskeen. Huli vaihtoi välillä rummuista vapaalle ja tahtia lyötiin koneella. Vaikka keikka hivenen kärsi alussa liikkeellelähtöongelmista, oli viisikon veto oikein hyvä. Synkän ja jylhän kaltaisia laatusanoja en aiemmin ole pystynyt Rollareihin yhdistämään, mutta nyt nämäkin elementit löytyivät (oliko se nyt sitten Taping Trees -biisissä?) huumorintuike silmäkulmassa vedetystä keikasta. Samana iltana pelatun Hollanti-Suomi –jalkapallomaaottelun tunnelmissa keikka alkoi Antti Muurisen alias Mursun merkeissä ja palloaiheiset läpät tuntuivat olevan Mikolla päällimmäisenä mielessä. Varsinkin kun eturivin elvistelijät (mie ja eräs toinen komea herrasmies) jaksoivat lypsää aiheesta pitkin keikkaa. No joo, ei siitä sen enempiä... Sori vaan. Joka tapauksessa, uutta Taping Trees -albumia juuri kuulematta setin tutuin anti jäi alati mainioon Old Age Comes With A Smile -hupailuun, joka sekin soi totuttua ”karskimmin”. Illan mukaansatempaavin.
Hiukan täytyy järjestävälle taholle antaa myös risuja, vaikka tapahtuma olikin kaikin puolin mainio. Ei perkule kai sitä lakupussi/levylahjakorttiarvontaa pidä lykätä juuri siihen kohtaa, kun bändi halutaan/on jo tulossa lavalle encorea varten? Encoret (eli jatkoajat ja rangaistuslaukaukset) kun mielestäni pitää suoda bändille silloin kun ne on rehellisesti ansaittu...
Ilkka Valpasvuo
