Park, Gotham O.D, Mausoleum

Stella Star Club tarjosi syyskuun viimeisen keskiviikkoillan ohjelmaksi kolme kotimaista yhtyettä, ja kun sisäänpääsykin kustansi huimat 0 euroa ei tarvinnut kauaa pähkäillä illanvietto suunnitelmia.

Kun saavuin paikalle ensimmäisenä esiintyvä Mausoleum oli juuri aloittanut räyhäämisensä, mutta koskapa tuvassa oli enemmän kuin hyvin tilaa kunnon seurantapaikan löytäminen oli vain sekuntien työn takana. En ollut koskaan aiemmin kuullut missään mainittavankaan yhtyeestä nimeltä Mausoleum, enkä onnistunut löytämään edes minkäälaisia virallisia nettisivuja saati sitten kunnon mainintoja bändistä. Joka tapauksessa nelikko paahtoi ihan kunnon otteella raskaampaa reilun metallivetoista rockia, jonka vaikutteet löytynevät enemmänkin tuolta suuren veden takaa.

Laulaja yritti muutaman kerran täyttää lavan edustalle jäänyttä, monilta keikoilta tuttua ”turvallisusvyöhykettä”, muttei onnistunut tässä kuin vasta aivan setin lopulla – ja silloinkin vain puolittain. Bändi soitti ihan mukiinmenevästi mutta vokalisti, joka osassa biiseistä hoiti myös toisen kitaristin tonttia, yliyritti ja puristi harvoissa herkempää tulkintaa vaativissa kohdissa aivan liikaa. Kappalemateriaalin taso vaihteli reilun puoleisesti, parhaiten mieleen jäi jälkipuoliskolla esitetty rankempi rykäisy, johon lyriisiä ideoita oli kuulemma saatu lakkautetun mielisairaalan potilaiden kirjeistä.

Toisena yhtyeenä lauteille kapusi Gotham O.D, josta jo onkin kuulunut yhtä ja toista vähän sieltä ja täältä. Tummemmanpuoleisen goottirockin suuntaan kallellaan oleva kuusikko oli valinnut aloitusnauhakseen Danny Elfmanin Tim Burtonin ensimmäiseen Batman elokuvaan aikoinaan säveltämän teeman, tehden näin pelisuunnitelmansa melko selväksi. Noin puolitoista vuotta sitten kasattu bändi koostuu ainakin osin jo aiemmin muissa yhtyeissä vaikuttaneista soittajista, mikä näkyi myös illan varmimpana esiintymisenä. Runsaasti tarttumapintaa omaavat, vahvoihin melodioihin pohjaavat kappaleet vahvistivat yhtyeen omaa selkeää tyylisuuntaa ja näin setti muodostuikin ehyen toimavaksi kokonaisuudeksi.

Risuja yhtyeelle on annettava joidenkin kappaleiden turhan simppeleistä ja ennalta-arvattavista ratkaisuista, sekä varauksin myös laulajan aloituksesta. Ensimmäisen parin biisin ajan vokalisointi kuulosti hieman hapuilevalta, mutta alun jälkeen tuokin korjaantui. Setin loppupuolella tarjottiin mielenkiintoinen näkemys Neil Diamondin alkujaan esittämästä Girl, You’ll Be A Woman Soon biisistä, joka muistettaneen parhaiten Pulp Fiction elokuvasta Urge Overkillin soittamana. Nyt biisi oli mennyt sellaisen möyhennyksen läpi, ettei sitä olisi ehkä tunnistanut alkuperäiseksi ilman spiikkausta. Kerrankin coverista tarjottiin oma näkemys, eikä vain soitettu biisiä omilla soundeilla. Myös yhtyeen ensimmäisen omakustanteen nimibiisi The Only God erottui lopussa selvästi edukseen.

Osasin toki odottaa Gotham O.Dn keikalta jonkin sortin yllätystä, mutta näin positiivista sellaista en arvannut kokevani. Musiikillisesti bändin sukulaissieluiksi voisi nimetä varhaisemman HIMin sekä rankimman goottivaiheensa aikaisen The 69 Eyesin, mutta eipä ole kaukaa haettua jos nimilistaan laittaisi vielä sellaisia genren legendoja kuin Fields Of The Nephilim ja Sisters Of Mercy. Kovia nimiä, mutta kovilla ampuvat Gothamin pojatkin. Nyt kun sekä HIM että 69 ovat haipuneet aiempaa selvästi popimpiin maisemiin on musiikilliseen kenttään jäänyt juuri Gotham O.D:n kokoinen aukko. Aika näyttää onko tästä kuusikosta tuon tilan täyttäjiksi, itse veikkaisin että näistä äijistä vielä kuullaan.

Hieman pidempi roudaustauko ja illan viimeinen esiintyjä Park sai aloittaa oman osuutensa. Jokunen aika sitten desibelin valokeilassakin käväissyt yhtye jätti tuolloin vakuutteluistaan huolimatta allekirjoittaneeseen epäilyn, notta miten mahtavat debyytti EPn kappaleet kääntyä livenä soitettaviksi. Verrattuna illan muihin orkestereihin Parkin musiikki on huomattavasti koneellisempaa ja rauhallisempaa, joten oli mielenkiintoista nähdä muutenkin mitä tuleman pitää.

Keikka potkaistiin heti alusta liikkeelle kunnon voimalla, ehkäpä hieman liiallisellakin voimalla sillä ensimmäisenä kuullun Long Since Gone biisin aikana ääni tahtoi vähän puuroutua. Myös vokalisti/kitaristi Veli Tammiruusu tuntui alkuun jonkin verran arastelevan ääntään, mitä en kyllä ymmärrä. Herran äänestä löytyy rutkasti voimaa kunhan se vain päästetään irti, etenkin setin loppupuoli osoitti tämän mielestäni täysin kiistatta. Pieni alkukankeus jäi kuitenkin nopeasti taakse ja kun toisena soitettu Secrets pääsi ilmoille oli nelikko jo ottanut harvan yleisönsä tiukkaan otteeseensa. Myös EPn rauhallisemmat raidat The Fall sekä Stay Inside kuultiin, ja hyvinhän ne näyttivät livetilanteessakin taittuvan. Itse asiassa seesteisimmissä kohdissaan miltei hartaaksi käyvä The Fall kuulosti vieläpä erityisen loistavalle.

”Vanhojen” biisien lisäksi oli setissä myös monia uusia raitoja, joista ainakin osa päätynee bändin toivottavasti pian julkaistavalle seuraavalle kiekolle. Keikka ja samalla koko ilta päätettiin komeasti Led Zeppelin coverilla No Quarter, joka toimi kuin junan vessa. Biisiä oli yhtyeen toimesta muokattu (Parkittu?) juuri riittävästi, jotta se sujahti musiikilliseen jatkumoon tuskitta. Eipä voisi keikkaa juuri paremmin pistää pakettin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth