Nummirock perjantai vol 2

Häpeämättömän suoraan 80-luvun heavya, ja etenkin osastoa Iron Maiden – Helloween – Queensrÿche kierrättävä Machine Men jakaa mielipiteet hyvin selkeästi kahtia. Toisten mielestä kyseessä on kylmä rip-off ja hyvien, perinteisten heavy-arvojen raiskaaminen. Toiset näkevät taas että tässä on ryhmä joka osaa pitää oikeasti hauskaa, eikä ole otsa aina niin helvetin rypyssä. Koska itselleni edellä mainitut Iron Maiden ja Queensrÿche olivat aikoinaan lähes jumaliin verrattavia ilmiöitä, on oma suhtautumiseni yhtyeeseen ollut tilanteesta riippuen hieman suuntaan tai toiseen kaatuva.

Juhannuksena 2004 viimein aurinkoiseksi innostuneen aaton kääntyessä Nummijärvellä hitaasti kohti iltaa Machine Menin kaltainen loppumaton energialataus oli kuitenkin juuri paikallaan. Yhtyeen, ja etenkin sen vokalisti Antonyn, ehtymätön vipellys lavalla sai yleisönkin innostumaan ja keikan loppupuolella energiatasot alkoivatkin jo lähestyä kattoa. Itse biisit ovat jokainen järjestään oppikirja esimerkkejä kunnon 80-luvun brittiläis-lähtöisen heavyn teon taidosta. Tämän kaiken kruunaa vielä Antonyn kiistatta komea ääni, jota voisi olla sokkotesteissä vaikeaa – ellei peräti mahdotonta – erottaa oppi-isä Bruce Dickinsonista.

Hienon keikan päätti Iron Maiden coveri Aces High, joka muutti yleisön yhdeksi suureksi (ja hyvin moniääniseksi) kuoroksi. Ja jotta se viimeinenkin naula uppoaisi tarpeeksi syvälle pistettiin encorena peliin vielä toinen Maiden laina, tällä kertaa klassiselta Piece Of Mind levyltä napattu Revelations. Turha kiistääkään ettenkö olisi tämän jälkeen ollut Machine Menille myyty mies.

Uutta kitaristia tämän kevään sisään ajanut Charon veti ison lavan eteen mukavasti yleisöä, ja iloisesti gootit pian pistivätkin rockaten sillä Charon oli kerrassaan hyvällä tuulella ja kunnon vedossa. Jesse Von Hastin kitarassa korvannut Lauri Tuohimaa on kiinnitetty nyt yhtyeen viralliseksi jäseneksi, vaikka herra on mukana myös sellaisissa yhtyeissä kuin Embraze ja For My Pain. Hyvin näyttää kuitenkin kotiutuminen Charon-leiriin käyneen, ja mikäpäs siinä – eihän tämä nyt niin paljon eroa Tuohimaan muista yhtyeistä.

Bändi veti tällä kertaa keikkansa erittäin onnistuneilla soundeilla ja hitaasti hämärtyvässä illassa pääsivät myös suuri taustalippu yhdessä valojen kanssa oikeuksiinsa. Biisilistassa suosittiin viime syksynä julkaistua The Dying Daylights levyä, mutta eniten yleisö odotti jälleen sitä bändin suurinta hittiä, eli Little Angelia joka aikoinaan nosti ryhmän yleiseen tietouteen. Tässä on myös samalla se Charonin suurin ongelma, sillä vaikka sen musiikki onkin korkeatasoista ja paikoin tarttuvaakin puuttuvat siltä, Little Angelia lukuunottamatta, ne kunnon iskukappaleet joilla yleisö saadaan villiintymään. Nytkin keikasta jäi sellainen fiilis, että osaavathan jätkät soittaa hyvin ja kaikin puolin asiallinen meno on yllä, mutta jotain vain vielä puuttuu... Kun retkue toivottavasti aikanaan keksii sen puuttuvan x-elementin se pystyy helposti räjäyttämään sarjan pankkeja.

Suomen keskikesän juhla, yötön yö on hämärtymässä, järven rannassa, puitten katveessa äijät vetävät irvistellen viinaa suoraan pullosta – salaa tietenkin, ja taustalla soi Viikate. Mikäpä voisi sopia paremmin Juhannukseen?

Oikeastaan Viikate on melko kummallinen, mutta ehdottomasti sopiva lisä tähän metallihenkiseen kavalkadiin. Vaikka ryhmä vetää juttuaan suoraan iskelmäpohjalta on sen touhussa samanaikaisesti jotain hyvin karua ja korutonta. Viikatteen alakuloitetut tunnelmat ja synkkä peruslohduttomuus sopivatkin tarkemmin ajateltuna erittäin hyvin samaan luokkakuvaan jatkuvasti kasvavan suomimetallin kanssa. Eihän näillä kahdella ole mitään tekemistä keskenään, paitsi että on.

Taajaan levyjä ulos suoltava bändi ehti esittämään tunnin aikana melkoisen nipun kappaleita, joista yleisöä eniten näyttivät innostavan uuden EP:n nimibiisi Kuolleen miehen kupletti sekä Nuori mies nimetön, Kaunis kotkan käsi ja Ei ole ketään kelle soittaa muutamia mainitakseni. Välillä pitkissäkin välispiikeissään Kaarle piti yllä omaa tiettyä tyyliään, joka on veikeä sekoitus Suomi-filmiä ja Kaurismäkeä juuri sopivassa suhteessa. Kaarlen ja Simeonin lisäksi yhtyeen livekokoonpanoon kuuluvat Arvo ja Ervo täydentävät Viikatteen siten, ettei sen live-esiintymisestä löydä juuri moitteen sijaa. Karut suomalaiset tarinat saavuttivat hyvin yleisönsä ja näytti siltä että myös bändi nautti täysin rinnoin tilaisuudesta.

Stratovarius on koko alkuvuoden viihtynyt lööpeissä välillä hyvin ikävissäkin yhteyksissä. Viimeisimmät uutiset ovat olleet hautaamassa bändiä tämän kiertueen jälkeen lopullisesti, tai jättämässä Stratovariusta nykyiseen kokoonpanoonsa tulevaisuudessakin – kukaan ei näytä tietävän mitä tulevaisuus tuo tullessaan, tuskinpa bändi itsekään. Innokkaimmat odottivat keikalla tapahtuvan jotain, mitä tahansa, joka valottaisi hieman tulevaa, mutta tuon suuntaiset toiveet/pelot olivat täysin turhia. Nummirockin Vihreän lavan lauteille nousi ryhmä, joka oli tullut heittämään kunnon Juhannus keikan festivaaliyleisölle, ja siinä se. Ei suurta draamaa, ei skandaalin katkuisia tempauksia – ja hyvä niin, sillä soisin musiikin pääsevän taas takaisin pääosaan tässä pitkittyneessä näytöksessä.

Itse keikan bändi heitti siis tiukalla rutiinilla ja kovalla sykkeellä. Biisilista rakentui tuttujen numeroiden ympärille ja kun sounditkin olivat yhdessä hämärtyvässä illassa jatkuvasti tehostuvan valaistuksen kanssa kohdallaan ei tarvinnut kuin nauttia kunnon esityksestä. Jälleen kerran Speed Of Light ja Kiss Of Judas pistivät riveihin liikettä ja kättä ilmaan, eikä Hunting High And Low ainakaan edellisistä jälkeen jäänyt. Luonnollisesti korkeimmaksi huipuksi nousi kuitenkin yhtyeen ”se” kappale, eli Black Diamond. Vuosien varrella ensiluokkaiseksi showmieheksi kasvanut vokalisti Timo Kotipelto muisti yleisön huudattamisen lisäksi myös kiittää runsaslukuista väkeä paikalle saapumisesta, ja jälleen kansa sai myös ”testata” herran mikrofonia. Ja kyllähän sitä ääntä loppupeleissä sitten komeasti irtosikin.

Stratovarius näytti ja kuulosti Nummijärven hämärtyvässä Juhannus-yössä kerrassaan loistavalta. Olisi suuri sääli mikäli kaiken pitäisi päättyä niihin iänikuisiin erimielisyyksiin, jotka ovat kaataneet jo aivan liian monta hyvää ryhmää turhaan vuosien varrella.

Jos oli Stratovariuksen keikalla runsaasti latausta ei sitä puuttunut myöskään Hamara lavalta, kun Mokoma kapusi sen lauteille keskiyön aikaan. Kun kello löi kaksitoista nämä äijät eivät muuttuneetkaan kurpitsoiksi vaan tämän maailman ruhtinaan hovimiehiksi, jotka laskeutuivat rankaisemaan meitä syntisiä. Taas tarjottiin tunnin annos helevetillistä rässiä, joka pisti yleisön laittamaan jalalla ei-nyt-aivan-niin-koreasti. Orkesteri joka vasta reilu vuosi sitten julkaisi suomalaista metallikenttää jo tähän päivään mennessä vakavasti ravisuttaneen Kurimus levyn on sen jälkeen ehtinyt jo työstää tuolle ässälleen seuraajan. Niinpä vielä viime kesän kinkereissä lievenä ongelmana ollut sopivien biisien vähyys oli nyt muinaishistoriaa.

Myös yleisön piiskaaminen on kehittynyt lisääntyneen keikkailun myötä, ja vokalisti Annala ruotikin edessään riehuvaa massaa esteettä kovempaan menoon. Haudan takaa ei tällä kertaa ryöminyt mitään, mutta Vade retro, Satana! pisti immeisiin kummasti liikettä, ja oikeastaan niin kyllä teki jokainen biisi. Setti oli asiallinen, tosin joitain helmiä jäi luonnollisesti puuttumaankin. Itse kuvittelin "kevyessä humalassa" kuulleeni jopa Sudet ihmisten vaatteissa, mitä yhtye ei saamani informaation mukaan kylläkään soittanut. Kaikkea se yötön yö teettää...

Koskapa tunti on kuitenkin vain tunnin mittainen tuli setin loppu monen muunkin mielestä aivan liian nopeasti vastaan, vastahan tässä oltiin Juhannus-tanhut saatu alulleen. No, viimeistään Tuskassa yhtyeen thrash-terapia tulee sitten seuraavaksi katsastettua.

Nummirockin ensimmäisen päivän viimeiseksi esiintyjäksi oli varattu suuri rock-sirkus nimeltä Lordi. Yön pimeimpään aikaan tämän lateksikeskittymän lavarakennelmat ja koko show kieltämättä pääsivät paremmin oikeuksiinsa, mutta ei tämä siltikään ole meikäläisen kuppi teetä...

Melodisen heavyn oppien mukaan väännetyt kaksi levyä Get Heavy ja The Monsterican Dream ovat antaneet yhtyeelle riittävän varaston kappaleita, jotta tunnin setti pitäisi periaatteessa täyttyä helposti. Ikävä kyllä Lordin uudempi tuotos ei yllä edeltäjänsä tasolle, eikä siltä löydy Would You Love A Monsterman? ja Devil Is A Loser tyyppisiä tarttuvampia raitoja, jotka potkisivat live-tilanteessa tarpeeksi persustalle.

Kuluneiden kahden vuoden jälkeen täytyy kuitenkin antaa jo hieman tunnustustakin. Pelkäksi tuotteeksi alku-urallaan leimattu ryhmä on sitkeästi jatkanut työtään, ikävä kyllä suunta on tällä hetkellä alaspäin, eikä se käänny mihinkään ennen seuraavaa levyä. Nyt kun koko show-meiningin ja maskit karsii pois jää jäljelle yhtye jolla on muutama hyvä biisi, sekä aivan liian iso nippu tylsän keskinkertaisia viisuja.

Näin Nummirock 2004:n ensimmäinen päivä viimein sulkeutui ja oli aika ryhtyä tekemään tuttavuutta unen kanssa. Liiaksi kun ei saanut revittää sillä seuraavana päivänä ensimmäinen yhtye tulisi aloittamaan soitannan jo puoliltapäivin. Vielä viimeinen vilkaisu järvellä roihuavalle kokolle päin, ja sitten kohti leirintäaluetta, jossa jo raikuikin useasta eri suunnasta niin heavy kuin metallikin.

Mika Roth