03.06.2004
Yo-talo/Tampere
Tampereen Yo-talolla vierailivat torstain ratoksi kolme yhteiskiertueella olevaa Helsinkiläistä kitarapopyhtyettä, joilla kaikilla laulukielenä toimii englanti ja kaikilta on tullut kiitelty pitkäsoitto muutamia aikoja sitten. Tosin Red Carpetin debyytistä alkaa kohta olla jo lähemmäs vuoden verran...
Carpet oli liikkeellä jo tutuksi tulleella nelikolla, jossa Olli antoi tahtia rumpukapuloilla ja Samuli, Veli ja Petri poppailivat kahdella kitaralla ja bassolla, joita ei tällä kertaa vaihdettu ihan joka biisin jälkeen. Carpet toimii Yo-talon kaltaisessa paikassa huomattavasti paremmin reippaalla sähkökitaroinnilla, jossa Petri hetkittäin innostuu jopa rockittelemaan ihan tosissaan. Akustinen setti on toisaalta herkempi, mutta voi käydä pidemmän päälle unettavaksi. Tosin tutuksi tulleen Halfway -debyytin biisimateriaali on kyllä sen verran tarttuvaa kamaa, että ei siihen uneen varmaankaan vaipuisi akustisellakaan setillä. Keikka potkaistiin käyntiin The Good Boylla, jota seurannut komea Model oli keikan kohokohta. Myös upeat A New Life ja Sick Of Dreaming tarjoilevat hienoja hetkiä. Uusia kappaleitakin kuultiin: poppaileva Home, Reminder sekä jalkapalloaiheinen My 1st Goal. Kolmikon keskinäiset sanailut biisien välissä olivat jälleen ihan omissa maailmoissaan. Antaa toki sympaattisen kuvan yhtyeestä, mutta välillä tuntuu menevän hiukan liiankin sekavaksi höpinäksi. Hyvä aloitus iltaan.
Treeball ei ollut ehkä aivan parhaassa iskussaan. Nickin ja Astridin vuorotteleva laulu ei soljunut täysin kompastelematta ja jotenkin menossa oli pikkiriikkisen suorittamisen makua. Toki viisikolla on paljon mainiota materiaalia, joista esimerkiksi tuoreen National Treasury -levyn Monkeys ja kuulemma homoeroottinen When Jimmy Met Frankie soivat mukavasti. Livenä klassisen kitarapopin maailmoja tavoitteleva Treeball rakentaa kappaleitaan Astridin pehmeistä äänihempeilyistä Nickin pohtivampaan lausuntaan. Myös Astridin heleät koskettimet tuovat persoonallista otetta kokonaisuuteen. Illan setin kappaleista lisäksi Bolivian Adventure ja rauhallinen Nothing Left On The Shelf jäivät mieleen. Bassossa soittava Aleksi ja rumpuja takonut Janne olivat illan tuplavuorossa, kun Jannen oma bändi Mummypowder soitti päätösvuorossa.
Mummypowder oli selkeästi illan rockaavin akti, Jannen johtama nelikko säristeli kohta kymmenen vuotta kestäneen uransa parhaita paloja tarttuvan popilla otteella. Power-poppia (tai oikeastaan Powder-poppia) rinnan hempeämmän tunnelmoinnin kanssa veivaava bändi kuuluu ilman muuta kotimaisen kitarapopin kärkikastiin ja oli täysin oikealla paikalla illan soittojärjestyksessä. Vaikkei Carpetin popittelussa ole paljoa huomauttamista, on Powderilla sen verran potkivampi meininki, ettei kasvavasta väsymyksestä huolimatta alkanut nukahtelemaan. Ei pitäisi lähteä keikoille valmiiksi väsyneenä! Johanin (kitara) ja Heikin (rummut) täydentämä nelikko soitti uunituoreen Consternation! Uproar! -levyn kappaleista ainakin keinuvan Million To Onen sekä Jannen mukaan hänen kitaransa virettä kuvaavan hempeän Always Changingin. Setin huippukohta oli kuitenkin massiivisen tarttuva This Is Where It Ends vuoden 1998 I Think I’m Pregnant -eepeeltä, joka oli kuulemma soitettu setin päätteeksi myös vuonna 1997 Yo-talolla. Eiköhän sama veisu raikaa seuraavallakin kerralla samojen seinien sisällä?
Oli hauskaa seurata Mummypowderin ja Treeballin soittoa samoissa geimeissä, Nick ainakin naureskeli melkein koko Powderin keikan... tosin hauskanpitoa oli riittänyt myös omaan esitykseen. Voidaanhan näistä kahdesta puhua ”veljesbändeinä”, kun samoja jamppoja soittaa molemmissa ja kukapa muukaan istui Uproar! –levyn tuottajan pallille kuin herra Triani? Kokonaisuutena paikan päällä kolme pääkaupungin parhaisiin kuuluvaa pop-bändiä ja meno sen mukainen.
Ilkka Valpasvuo
