Red Carpet: Halfway

Han Soo Voice/Rhythm Barrel

Red Carpetin debyyttipitkäsoitto on hyvin monella tapaa monien osien summa. Sen lisäksi, että se on julkaistu kahden kotimaisen mielenkiintoisia artisteja julkaisevan pienlafkan kautta, ovat levyn 12 heleää poppibiisiä koottu jokaisen bändin ydinkolmikon muodostavan herran hengentuotoksista, tosin valtaosa kirjataan stemmalaulullaan kuulijoita syleilevien Veli Kauppisen ja Petri Nakarin nimiin. Vain nimibiisi Halfway on ”kolmannen lenkin” Samuli Toivosen kynästä lähtöisin. Lisäksi levyn soundeja rikastuttamassa on ollut tekijämiestä toisen perään, jo rumpalin penkillä on sessioissa kalvoja taputellut keikoilla viime aikoina soittaneen Olli Moilasen lisäksi niin Lastumäen Janne, Alhon Jarno, Lehtosen Tommi kuin herra rytmitynnyri Mikko Lappalainenkin. Ja parhaan Red Carpetille ominaisen ”hetki pieni, vaihdamme instrumentteja” –hengen mukaisesti on Petrikin tarpeen vaatiessa huolehtinut tahdinannosta. Niin oikein.

Levyn lämmintä talkoohenkeä korostaa myös levyn nauhoitussessioiden jakautuminen lukuisiin asuntoihin, harjoitustiloihin ja studioihin. Silti levyn lempeän positiiviset poprallit muodostavat todella toimivan kokonaisuuden, josta huonoja biisejä on vaikea, ellei jopa mahdoton, löytää. Hyviä sitten tuntuukin riittävän: tarttuvalla kerrolla rullaava Model, Petrin ja Velin akustinen kaunokainen Sick Of Dreaming, Samulin hymyilevästi keinuva Halfway... Kun sisäinen rauha ja kiireettömyys on saavutettu musiikkia luotaessa, luulisin lopputuloksen kuulostavan juuri tällaiselta.

Toki täytyy myöntää, että levy vaatii syventymistä. Halfwayn sisimpään ei helposti sukelleta kesken tiskauksen tai meluisessa baarissa. Parhaan nautinnon ja mielen saa vasta omassa rauhassa ja pelkästään kuuntelemalla poikien musiikillista rauhaa. I’m heading to the border, gonna start a new life, keinuttaa Red Carpet optimistisessa ilmapiirissä, vailla huolen häivääkään, uhraamatta suotta ajatuksia uuden elämän haasteille. Mitä niillä masennuslääkkeillä, ota rennosti ja katsele asioita positiivisessa valossa. John Grisin saksofoni ei valtaa showta Same Old Songilla ja If We Were Kidsillä, kunhan rikastuttaa muutenkin monipuolista soundimaailmaa. Samat sanat voi liittää herra Latebird Markus Nordenstrengin vierailuihin niin Love Isillä kuin The Good Boyllä. On mukava edes joskus kuulla (huom!) debyyttiä tekeviä artisteja, jotka tietävät tarkalleen, miltä kappaleiden tulee heidän levyllään kuulostaa ja osaavat sen mukaan myös valita oikeat vieraat... Jos niihin on edes tarvetta.

Kun jo levyn aloittava No One Else starttailee kaihoisan rakastavasti odottaen sen yhden oikean paluuta , on kuulija paluuta oikeille raiteille tunnustavaan päätösraitaan Back On The Tracksiin mennessä varma, että he tulevat elämään onnellisina elämänsä loppuun asti... Parasta kotimaista hyvän mielen hempeilypoppia, ilman muuta yksi tasapainoisimpia levyjä kuluvana vuonna. Ei ehkä maailmaakääntävä klassikko, jota pyöritetään kymmenien vuosien päästä esimerkkinä vuoden 2003 tähtihetkistä. Toisaalta, kukapa sitä tietää vaikka vuonna 2013 olisi valtava tilaus kauniille, pehmeälle ja optimistiselle popille. Aika näyttää...

Ja kun nyt kerran ollaan puolessa matkassa, miltä mahtaakaan kuulostaa finaali?