Syksyn 2024 kasetit
IHME JA KYLLÄ: Toinen ylösnousemus
Omakustanne
Toiset hiovat vuosia musiikkijulkaisujaan, mutta hihat heilumaan pistänyt IHME JA KYLLÄ ei kuulu tuohon joukkoon. Yhtye onkin julkaissut vaikka mitä sitten puolentoista vuoden takaisen Päm-pädä-päm-päm! -albumin. Eikä Toinen ylösnousemus ole tietenkään enää tätä kirjoitettaessa edes uusin julkaisu. Folkahtavan poprockin, garagen, kantrin ja parin muun genren väliheinikoissa suhisee väkevästi, tosin annos on tällä erä ’vain’ reilun 21-minuutin mittainen.
Ydinteos seitsemän rallin paketissa lienee keskemmältä löytyvä Toinen ylösnousemus (Frankenstein Mix), joka päätyy lopulta sangen hurmeisiin tunnelmiin. Kaikki takaisin tulevat eivät ole enää niinkään kuosissa, joten ei muuta kuin päitä irti ja sitä rataa, noin zombie-leffojen hengessä. En tiedä kertooko Harry Dean kenties Harry Dean Stantonista, tai jostain hänen esittämästään henkilöstä, mutta surullisen hahmon ritarit ovat näissä tarinoissa yleisiä. Romupihan folkrokkia pyörittää tavallaan myös Runot, jonka viimeistelemättömät pinnat antavat soundien palaa sopivasti karrelle.
Ei kaikki silti kilisevää räminää ja ruosteista rokkailua suinkaan ole. Folkista versova Uupunut sydän on kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis hetki, jossa jotain hyvin arvokasta summataan kuin sivutoimisesti reilun kolmen minuutin mittaiseen ihmeeseen. Ei tuo ihme mikään toinen tuleminen ole, ylösnousemuksesta puhumattakaan, mutta on kuitenkin jotain arvokasta. Samoissa tunnelmissa tuntuu olevan Museon portailla, vaikka portaille hiukan jumittaakin.
Alussa lähdetään akkarin säestyksellä Pyhään maahan ja ankkuri Polku päättyy askeltaa myös samoissa maisemissa, tehokkaan kuvion ja muutaman tarkoin valitun lauseen täyttäessä kokonaisen maailman. Tuossa välissä ruoditaan koeteltua ihmistä ja parisuhdettakin, mutta positiivisuus on mielestäni selvimmin pintaan ponnahtava puoli.
Mika Roth
Laua Rip: Peilisydän
Minna Records
Laua Ripin kolmas pitkäsoitto on kuuleman mukaan
”epäkonventionaalinen rap-albumi”, eli kaikenlaista voi ja saa odottaa kipaleiden tuomina saapuvaksi. Toki kesän 2023
Älä seuraa ketään / Ruusu -tuplasinkku on edelleen muistissa ja pitkäsoitto jatkaa pitkälti samoissa klaustrofobisissa, synkissä ja varjoisissa tunnelmissa. Peilisydän heijastelee nimensä tavoin monenlaisia asioita, varjoja ja ajatuksia, mutta pitää ytimensä ehkä sittenkin piilossa.
Levyn kahdesta vierailijasta
Orvokki on saanut viehättävämmän, nopeamman ja suoraan sanottuna helpomman raidan työmaakseen.
Esivanhemmat nostaa pintaan pientä pop-koukkua, varjotakuun yhä pitäessä. Albumin alkupuolella kuultava
Murruin, en luutunut on taas hitaampi, vaikeampi ja kiemurtelevampi tapaus, jolla
Likane Leppäne synkistelee Laua Ripin rinnalla. Vieras ääni tuo kiistatta levylle syvyyttä ja soundien saralla kappale on jotain häiritsevän ja nerokkaan väliltä.
Ouriboros ottaa nimensä ikiaikaisen merkityksen ja aggrotechin suuntaan takova industrial/elektro rytmi on kiihkeän pulssin kaltainen. Jossain teollisuushallien kellareissa kypsyvä
Viini peilaa nopealla rytmillään yläpuolista maailmaa, mutta tahtoo samaan aikaan painua sakan lailla kohti pohjaa. Tuo soundien luoma vaikutelma samaan aikaan ylös- ja alaspäin kiskovista voimista onkin yksi Peilisydän-albumin toistuvia rakenteellisia teemoja. Keskeltä kaikkea voi löytää jopa kauniiksi laskettavia soundeja, mutta kaikki tahtoo vääristyä ja kääntyä. Toisinaan esiin pullahtaa oleelliseksi osoittautuvia osasia, toisinaan taas hiput vain leijuvat tuhkan tavoin ympärillä ja kiintopisteissä on pitämistä. Tietenkin kaikki on tarkoin rakennettua, mutta vaikutus on silti vavahduttava.
Peilisydän on soundeiltaan ja muodoiltaan ehdoton kokonaisuus, jonka lähistöllä valo menettää usein valta-asemansa. Vaan pimeys ei ole yksioikoisen uhkaavaa, sillä sen sisällä voit olla turvassa, koteloitua, vahvistua ja luoda varjoista jotain suurempaa, kuten sinkkuraita
Varjot osuvasti vihjailee.
Mika Roth
Memory Dreams: Scorpion?
Artsy Records
Memory Dreams on julkaisu, joka ehti odotella pidempäänkin arviohyllyllä. Kasetille ei ole siunaantunut edes kummoisia kansia, eikä mukana tullut ihan kiva tarrakaan paikkaa moista puutetta – joku roti näissä julkaisuissa. Tarina ei kerro keitä kaiken takana olevat
Ville F ja
Ville V tarkemmin ottaen ovat, mutta kaikki kuultu on nähtävästi samplattu VHS-kaseteilta.
Äänet ovat ääniä ja silkalla äänipankilla kukaan ei vielä tee mitään. Olisi löydyttävä ideoita, näkemyksestä ei olisi ainakaan haittaa ja kaikesta tulisi jäsentyä jollain tavoin kuulijoita puhuttelevaa materiaalia. Jossain ambientin ja kokeellisen elektronisen popin välillä keikkuva kasetti on enemmänkin äänitaideteos, mutta kymmeneen lukuun jaettu kokonaisuus lähtee pirteästi leikkimään äänikentilleen.
Celebration of Life on kuin kutittelua oikean biisin porstuassa ja yhtiötäkin mainostava
M.E.M.O.R.Y.D.R.E.A.M.S. lähtee suorastaan svengaamaan kirjaimiin hellyttävästi töksähdellessään.
Toisessa maailmassa (ehkä blu-ray todellisuudessa tai jossain muussa digitaalisessa ulottuvuudessa)
Pois (Pave's Song) voisi olla ihka oikea pophitti, jonka annettaisiin toteuttaa koko potentiaalinsa. Dronemainen
Ibiza työntää ambientin kamariksi muuttunutta äänimaisemaa rauhallisempiin paikkoihin. Näistä voisi sovittaa miellyttävämpiäkin tiloja – mutta niin ei tietenkään tehdä. Ei ainakaan tämän otsikon alla. Missä ambient ja groovaava trip hop lähentyvät toisiaan voisi kaverina soida
Uus kieppi, jonka sampleilla luotu hippaleikki jää sekin ehkä hivenen lyhyeksi. Vai tarkastelenko koko teosta nyt virheellisestä kulmasta?
Ääniä ja ajatuksia. Ärsykkeitä ja ärsyttäjiä. Kysymysmerkkinsä osasillaan lunastava Scorpion? on kummallinen tapaus ja mysteeri vain syvenee, kun ankkurina soiva
Scorpion? vielä heittää töykeät kasarit tiskiin. Boogaa ja kompuroi, valaisee ja sumentaa. Hyvät Villet, olkaa silti hyvät ja jatkakaa työtänne.
Mika Roth
Minkki: Nyt oon zen
Alakulttuuritalo / Panama-levyt
Minkki esittäytyi reilu kaksi vuotta sitten ansiokkaalla
EP-levyllä. Tuolloin puhuttiin goottirockista ja postpunkista, mutta esikoisalbumille tultaessa soundi on muuttunut ja asettunut. Säröä ja kaikua on vähennetty, joten nyt on osuvampaa puhua tummasta kitararockista, jossa on toki vinkkauksia yhä myös menneisiin aikoihin.
Ensimmäiseksi sinkuksi valittu
Kirjasto ei miltei viiden minuutin mitassaan ja rauhaisassa kulussaan ole varsinaisesti perinteinen kitararocklevyn kärkisinkku, mutta kappaleen verkkaisemmat koukut ovat yhtä kaikki terässä. Eivätkä kirjat ja kirjastot toisaalta saa ainakaan liiaksi rakkauslauluja osakseen. Albumisinkuksi poimittu
Musta vyö on jo perinteisempää kitararockin mainostusta kolmen minuutin mitallaan ja selkeällä rakenteella, jossa
Minna ”Minkki” Sihvosen laulamat säkeistöt vievät tarinaa eteenpäin ja kertseissä rämistellään kovempaa. Eikä sinkkujen väliin kiilautuva
C=merkki ela?ma?sta? ainakaan heikennä albumin alkupuolen mainiota iskuvoimaa.
B-puolen korkkaava
Valitsen rauhan tempoo mukavasti, mutta vasta postpunkimpi
Katse saa jälkipuoliskolla todella pysähtymään ja kuuntelemaan. Soundien rosoisuudesta voi aina kiittää, tai kirota, mutta nyt kaiken alla on myös jotain arvokkaampaa. Positiivista painetta osataan rakentaa ryhmänä ja koko bändi tuntuu nousevan asteen ylemmäs. Samoille mittaviivoille yltää oikeastaan vain aloituksena kuultava
Rakkauden kasino, joka tosin tuntuu rahdun liian
Curelta sopiakseen näihin pippaloihin.
Minkki on tehnyt kovan linjauksen jättäessään kasetilta pois kaikki debyytti-EP:n neljä raitaa. Mitasta se ei ole kiinni, koska nyt pituus asettuu 31 minuutin tietämille. Vaan ehkä kaikki on juuri näin zen, eikä muuta tekijöiden mielestä tarvittu. Kolikon toinen puoli on tietysti se, että annos on kahdeksan biisin muodossa napakka ja käytössä olevat jekut eivät käy tarpeettoman tutuiksi.
Mika Roth
Oishi: Discoishi
Artsy Records
Taas tahtovat aivot nyrjähtää sijoiltaan, kun
Oishi täyttää lähes 43 minuuttia kovin satunnaisilta tuntuvilla äänillä. Kokeellisen äänitaiteen, kenttä-äänitysten ja noisen iloisessa risteyskohdassa tavataan taas – onhan kyseessä Artsy Recordsin julkaisu. Olen täysin varma, että olen törmännyt jossain vaiheessa aiemmin Oishiin – tai ainakin samannimiseen, vähintäänkin yhtä kokeellista kamaa luovaan yhtyeeseen/projektiin – mutta en vain pystynyt paikantamaan muistikuviani.
Krediittien mukaan kaiken kuultavan takana ovat vokaalitkin hoitava
Ren Shang sekä kaikkea muuta puuhaava
Zhang Hao. A-puoli muodostaa oman kappaleensa ja
You Got Fish In Your Eyes on lapsekasta rallattelua, vinkeää soundileikkiä ja toisinaan miltei lapasesta karkaavaa efektivääntelyä. Montaakaan lausetta japanilaista aksenttia hyödyntävissä (tai matkivissa?) vokaaleissa ei taideta kuulla, tempon ollessa pitkälti vakion. Viimeiset minuutit kuluvat kokeellisessa äänisirkuksessa, kakkospuolen vuoroa odotellessa ja lakipisteen jäädessä yhä kauemmas taakse.
B-puolen täyttää
Live at Spanners, 09.03.23, joka siis on livetallenne, kuinkas muutenkaan. Lähemmäs 22 minuuttia kellottava teos ottaa aikansa päästäkseen vauhtiin, mutta mikäpäs kiire Oisihin rattaiden kyydissä nyt olisi. Rumpukone, kiipparit ja kasa elektroniikkaa pistävät putiikin pystyyn ja vokaalien puolella sukelletaan syvemmälle yokoonomaiseen performanssitaiteeseen, jossa sanattomuus on voimaa. Kappale, tai oikeammin ääniteos, elää selvästi läpi vaiheita, enkä voi kuin arvailla improvisaation todellista prosenttimäärää. Olisiko peräti yli 90, vain Shang ja Hao tietävät, jos hekään.
Äänitaide, noise ja musique concrete ovat kuulijalta hieman enemmän vaativia asioita, sillä useimmiten äänten takana piileksivät tulvaportit on osattava itse löytää sekä avata. Reaktioita, yhteyksiä, kenties jopa onnekkaita onnettomuuksia, sekä runsaasti ilmaan jääviä kysymysmerkkejä. Tätä se artsyinen äänitaide on.
Mika Roth
Robert Niemistö: Honky Tonk Jr
Omakustanne
Robert Niemistö on aktivoitunut ja hollolalaiseksi harrastajaksi identifioituva tekijä on pistänyt kuluvan vuoden aikana runsaasti musiikkia maailmalle. Eikä noita lähemmäs kymmentä julkaisua tietenkään löydy ihan helpolla, mutta pieni vaivannäkö kyllä palkitaan. Siinä kävikin sitten niin, että
Robert Ensio Niemistö pisti tarinansa pakettiin plus viisi vuotta sitten julkaistulla
Tätä on rock’n’roll -kokoelmalla ja uusi aika koitti.
Maailma pysähtyi ja käynnistyi hiljalleen uudelleen, kuten myös Niemistö. Tänä vuonna herra on julkaissut jo viisi EP:tä, kolme albumiksi laskettavaa biisisjoukkoa, sekä pari sinkkua, joten rauta on kuuma. Arvioitavaksi saapuivat elokuinen
A-list clean sekä heinäkuinen
Honky Tonk Jr. Höpsismiin perustuvalla logiikalla poimin kuunneltavaksi paketeista toisen, ja tämä on muuten kaikkea muuta kuin olohuonerockia. Vaikka olohuone on saattanut hyvinkin toimia studiona. Robert soittaa, laulaa, vastaa efekteistä, sekä tietysti myös äänittämisestä, miksauksesta, masteroinnista ja oletettavasti koko tuotannosta. DIY potenssiin monta. Vain soulahtavalla
Hunajaa-raidalla kuullaan toista ääntä, tässä tapauksessa
Ireneä.
Maailma ehkä pysähtyi, mutta rock ei, ja rockin voimin Niemistö jatkaa urakointiaan.
Täysikuu soi kuin unelma ja nuori
Bowie hymyilee jossain. Maailma muuttuu alati, vaan rakkaus on aiheena yhä oiva, minkä myös funkimmin rokkaava
Laaksossa osoittaa. Perusjuttujen voimaa ei kannata epäillä, minkä
Dave Lindholmilta lainattu
Missä mun rakkaus uinuu tuo osuvasti ilmi. Versio onkin niin väkevä, että luulin aluksi kuulemaani originaaliksi. Avausraita
Shitty Beatles saattaa virnistää ja kierrättää fab fouria, mutta sekin tehdään aidolla ja anteeksiantamattomalla rakkaudella.
Robert palasi ja rockin tarina voi jatkua uusien seikkailujen myötä.
Lauluntekijän laulu sulkee matkan lähes kuuden minuutin mitassaan, komean ja ehkä hiukan eeppisenkin maalailun lisätessä jälleen yhden pikkumurikan alati kasvavaan torniin.
Mika Roth
Lukukertoja: 112
