Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Kesäkuu 2022

27.06.2022

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?: Maine Coon
VILD Recordings / popup-records

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? on bändinä saavuttanut vakaan kulttimaineen niin maamme rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin. Ainakin pienin varauksin. Saksalaisen levy-yhtiön suojissa julkaistu kolmas pitkäsoitto on tutun supersäröistä garage-vallittelua, jota jo onnistuneesti pohjustettiin taannoisella Troglodyte-sinkulla.

Maine Coon on yhdeksän raidan ja melko tarkkaan puolen tunnin mittainen annos musiikkia, joka on jakanut ja tulee taatusti myös tulevaisuudessa jakamaan mielipiteitä vahvasti. En itsekään aina jaksa oikein innostua bändin korviavihlovasta möykästä, kun taas toisinaan juuri tällainen meuhka ja melodisuuden ruvelle raasto on parasta mahdollista hoitoa rock-lääkäriltä.

Albumin avaukseen ladataan oitis kaksi ensimmäistä sinkkubiisiä, koska digiaikoina kuulijan huomio pitää kiinnittää välittömästi. Eikä näillä eväillä yritys ole lainkaan aneemista. In Tangerinen melodia ja kertosäe on taottu hittipajalla laatuaineita säästelemättä ja Pool kääntää aikaruuvia taaksepäin tyylillä. Eikä meno tyssää sinkkujen takanakaan, sillä Johnny + 1 on täydellisyyttä hipova garage-helmi, kun taas hieman myöhemmin kuultava Zerkalo jakaa rauhallisella viisiminuuttisellaan albumin johdonmukaisesti kahteen lohkoon.

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? tekee juttuaan tinkimättömästi ja jatkaa kohti omaa auringonlaskuaan, tosin ilman pienintäkään vihjettä minkäänasteisesta asettumisesta. Termit ovat vain termejä, samoin kuin genret ovat lopulta silkkoja sanoja. Garage-pop, surf-rock, indie rock – noita kaikkia voi käyttää kohdentamaan bändin uniikkia soundia, mutta tärkeämpää on nostaa esiin vahvojen sävellysten ketjua, sekä totaalisen omanlaistaan soundia.

Maine Coon onkin mielestäni jälleen selkeä askel eteenpäin, pidemmälle ja kauemmas. Ja mikäli tulevaisuudessa yhtye uskaltaa päästää ilmoille enemmänkin Night at Zuska’sin kaltaisia helmiä tuttujen sinkkuiskujen jatkoksi, niin suunta on vain ylöspäin.

Mika Roth

Mara Balls: Maranormaali ilmiö
Stupido Records

Yllätyin kun huomasin, että luotettu boogierock-kone Mara Balls on viettänyt julkaisujen puolella pitkäksi venähtänyttä hiljaiseloa. Toki pari vuotta sitten julkaistu livelevy Ratina Live ’18 paikkasi hieman vajetta, mutta edellisestä uudesta studioraidasta on päässyt kulumaan jo melkoisesti aikaa.

Vaan mitäpä moisia nillittämään, kun kuunteluun on saapunut upouusi yhdeksän raidan rock-annos. Kolme vuotta myöhemmin Maria Mattila, Aapo Palonen ja Antti Palmu antavat trionsa voiman puhua tuttuun tapaan, tosin musiikista voi kyllä aistia lähivuosien tummuuden, sekä aavistuksenomaisen painostavuuden.

Pieni suuri Tellus-planeetta lienee suorin välitilinpäätös vaikeista ajoistamme, mutta toki aiheita käsitellään muillakin raidoilla. Toisinaan suoremmin toisinaan vertauksin, ja jokainen kuulijahan saa tulkita kuulemaansa kuten parhaaksi näkee. Sinkkubiisi Hiljaa lienee herkimpiä kappaleita, joita tämän nimikkeen alla on koskaan julkaistu, mutta sekin vahvistaa kokonaisuutta.

Albumilta löytyykin ilahduttavissa määrin useampia puolia ja yksi näkyvimmistä sekä näyttävimmistä on Lähdetkö kanssani tanssimaan? -sinkun edustama rymyisempi Mara Balls. Ei tallaa nytkään lautaan survota, vaan rockin suuren myllyn lavat tekevät kattavampaa kaartaan komeammin. Samaan rouhintaan on laskettavissa myös avausraita Ainoa oikea, jonka boogievaihde edustaa levyn svengaavinta ja groovaavinta antia.

Mitkä siis ovat fiilikset, kun ankkuriraita Yksi laulu viimein painuu hiljaisuuden aaltojen alle päälle kuuden minuutin mittansa päätteeksi? Ensinnäkin Maranormaali ilmiö taitaa olla kokonaisuutena rauhallisin Mara Balls -levy, ehkäpä myös kaunein ja koskettavinkin. Ajat ovat olleet hankalia, eivätkä varjot taida koskaan enää vetäytyä yhtä syvälle nurkkiin kuin aiemmin, mutta yhtyettä lainatakseni: Valo voittaa pimeän.

Mika Roth

MegaSnake: Charming
Inverse Records

MegaSnake on todellisista tekijämiehistä kasattu hard rock -kone, jonka reilun vuoden takainen Sun Don’t Shine -sinkku iski kuin miljoona volttia. Van Halen tuli tuolloin mainittua ja en peru sanojani, kun orkesterin debyyttialbumia on tullut nyt pyöriteltyä ajalla. Eikä MegaSnake ole aina niin kovin kaukana alkuaikojen Whitesnakestakaan, kun asiaa tarkemmin puntaroi.

Bändin voimavarat ovat joka tontilla merkittävät, mutta nostetaan hattua silti vokalisti Richard ”Tipe” Johnsonin edessä. Jykevää vokalisointia, ilman siihen tarpeettoman usein liittyvää karjuvaa huutamista. Rumpali Twist Twist Erkinharju osaa muutakin kuin vain hakata mielettömällä voimalla patteriaan, jolloin All in Good Timen kaltainen fiilistelykin sujuu kelpo otteella. Lavean ledzeppelinmäisesti leijuva HeVil hyötyy tahollaan taas vivahteikkaasta sovituksestaan, joka on takuuvarmaa työtä sekin.

Kaikki kunnia sävyille, mutta mielestäni perimmäinen totuus on kuitenkin se, että MegaSnake pelaa parhaimmin lohkoessaan rouheamman hard rockin peruskallioita ja antaessaan soundien karhentua. Korkeaoktaaninen Another Lesson Learned on loistava perustason rymistely ja sinkuista Shame On Me saattaa kiriä vielä em. Sun Don’t Shinen edelle. Tähän päälle kun isketään Stone Riverin jylhää jyrnytystä ja syvemmän etelän viskinkatkuisen hard rockin helmiä, tyyliin Don’t, niin helppohan tuossa on hymyillä leveämmin.

Charming on periaatteessa muhkea jamittelulevy, jolla hommansa suvereenisti hallitsevat heput antavat höyryjen purkautua ja rockin murikoiden vieriskellä pitkin tuttuja rinteitä. Kolmen tähden peruskaurasta on kuitenkin leivottu kasaan niin makoisia pötkylöitä, että keskinkertaisuus ja tasaisuus ovat vaihtuneet korkeaan profiiliin sekä tasavahvuuteen.

Jälkisanoina vielä todettakoon, että tämän arvion kirjoittamisen jälkeen postilaatikkoon ilmestyi kuin ilmestyikin fyysinen kappale albumista. Tästä kiitos ja kumarrus, sillä fyysinen kiekko on aina ykkönen.

Mika Roth

Memoremains: Pop Metal

Memoremainsin popahtavan discometallin ja eeppiseksikin toisinaan äityvän hard rockin liittoa on ollut vaikea vangita sanoilla. Nyt bändi helpottaa hiukan tilannetta, sillä poppiahan tässä metalliin liitetään erilaisin musikaalisin pultein, mutterein sekä ruuvein. Vaan onko lopputulos enemmänkin replikantin vai Frankensteinin tyyppinen rakennelma?

Vajaan kahden vuoden takainen The Cost of Greatness ei ole mielestäni vieläkään kuin nippu mainioita sinkkuja, joiden rakosia täytettiin toisinaan jopa kakkosluokan materiaalilla. Näin en varsinaisesti odottanut isompaa pamausta tälläkään erää, vaan kuinka kävikään? Tämähän ryskyy ja rytisee, kuin ei koskaan aiemmin, ja peräänkuuluttamani kokonaisuuskin rakentuu jo kerrassaan oivasti.

Frankensteinista kun tuli jo tuossa edellä puhuttua, niin samoja erehtyväisyyden aihepiirejä pohtiva Miscreation on tämänkertaisista ’uusista siivuista’ terävintä laitaa. Sinkkuraitojen Psycho ja Not My Fault välissä voisi monellakin tulla hankala olo, kun hittikoukkua pukkaa vasemmalta ja oikealta, mutta tämäpä biisi pitää pintansa ja vahvistaa siinä samalla vieruskavereitaan. Eeppinen avausraita We Are One jyskyttää kaikilla sylintereillään ja huipputarttuvaa laatua on myös ankkuriosuus Empire - ja nämä ovat niitä sinkkujen siteeksi heitettyjä uusia biisejä.

Ja kun päästään itse sinkkujen pariin, niin kiukkuista Back Off -vetoa kelpaa soittaa vaikka toistolla ja toistaiseksi uusin sinkku Psycho on suorastaan rikollisen tarttuva kosketinkuvioineen ja kivitalon kokoisine kertosäkeineen kaikkineen. Superlatiivit tahtovat loppua myös kesken, kun on kuvailtava jo em. Not My Faultin iskuvoimaa. Eihän bändi periaatteessa mitään uutta ja ihmeellistä tee nitoessaan naislaulun, koskettimet, kitaran ja rytmipohjat toisiinsa, lopputulos on vain replikanttisen korkeatasoista.

Memoremains on aina ollut loistava sinkkubändi, mutta nyt on uskallettu luottaa täysin omiin voimiin. Ei siis turhia lainoja, tarpeettomia hauskuutuksia tai haparoivia puoliloikkia – ja kasassa onkin melkoinen kiekko.

Mika Roth

Puhelinseksi: Vieraita toisillemme
Svart Records

Rovaniemellä 10-luvun puolivälissä perustettu punkrock-bändi Puhelinseksi osui mielestäni melko lailla keskelle häränsilmää Sydänkohtaus tanssilattialla -sinkullaan, joka ehti vielä ilmestyä 10-luvun puolella. Seuraavana keväänä julkaistu samanniminen pitkäsoitto jatkoi vahvaa ketjua ja reilu kaksi vuotta myöhemmin on koittanut toisen albumin aika.

Periaatteessa monikaan asia ei ole muuttunut tässä välissä, sillä toisen pitkäsoiton teemat liikkuvat poloisten ihmisten melankolisissa tarinoissa. Rakkaus ei osu kohdalle kuin hetkeksi, yhteistä säveltä ei löydetä niin mitenkään ja silloin tietysti Sillat palaa ja Huomisen kyyneleet maistuvat jo tänään toisen huulilla. Kaiken kukkuraksi tunteet ovat sekaisin kuin Kelan paperit, joten vaikeahan siinä on olla olematta hiukan katkera.

Depressio on herkkä taiteenlaji, jossa pakahduttavan puristavat kertosäkeet ja kaihoisat melodiat kääntyvät helposti itseään vastaan. Jokaista mestari Sundqvistia kohden löytyy ainakin tusinan verran kakkosdivarin viikonloppuisiä ja eilisen äitejä, joten jo alkupiste on huippuhaastava. En nosta Puhelinseksin rustaamia lyriikoita vielä mestaruussarjaan, mutta ei bändin tarvitse toisaalta hävetäkään. Naiivius pidetään kurissa ja pateettisuuskin pysyy (lähes aina) poissa maisemissa.

Sävellysten puolella em. Kelan paperit, avausnumero Et jää yksin ja sinkkuraitanakin kuultu Vieraita toisillemme edustavat kiekon iskuvoimaisinta siipeä. Ansionsa on myös toiseksi sinkuksi nostetulla Miksi jäsinkään? -rallilla, vaikka nostankin raidan eteen On yksinäisyys julmempaa kaupungissa -helmen. Hivenen pyöreämpi melodisuus kun tuntuu istuvan ryhmälle erinomaisesti. Aivan oma lukunsa on puolestaan plus viisiminuuttinen päätösralli Missä tahansa muualla, jolla kaiho jalostuu. Kehityskelpoinen linja tuokin, jos minulta kysytään.

Tämä on mainio kakkosalbumi, joka korottaa jokaisen oleellisen osa-alueen panoksia. Samalla yhtye on kuitenkin ajamassa mielestäni hitaasti kohti umpikujaa, koska näin rajatussa muodossa liikkumatilaa ei ole liiaksi. Tulossa lienee siis kolmas vaikea albumi, joka vasta lopullisesti punnitsee orkesterin veren.

Mika Roth

Stenfors: Family Album
Rolling Records

Stenfors on bluespohjaista kitararockia soittava kokoonpano, jonka debyyttialbumi on saanut kasteessa loistavan nimen. Tämä on näet todellinen perhealbumi, sillä mukana on soittajia kolmessa polvessa ja kaikki tuovat kortensa kekoon.

Yhtyeen kuuluisin jäsen on eittämättä Hanoi Rocksin kitaristina ja tuolloin vielä Nasty Suicide -taiteilijanimellä tunnettu Jan-Markus Stenfors, mutta tässä tilanteessa herra on vain yksi muusikko muiden joukossa. Ja koska kaikessa korostuu ryhmän yhtenäisyys, niin kiinnitetään huomiota yhteisen työn hedelmiin.

Ykkössinkuksi kenties hieman yllättäenkin nostettu The It’s Gone on rauhallinen viisiminuuttinen, jonka jylhässä ja osin akustisessa soitinpaletissa voi kuulla niin mystisen Amerikan maagisuutta, kuin vaikkapa rauhallisemman The Rolling Stonesin heijastumia. Soitto rullaa eteenpäin kuin raiteilla, mutta on silti rentoa, jopa omalla tavallaan svengaavaa. Kakkossinkku onkin sitten loikka tiukemman rockin sisäradalle, tosin boogieta ei kadoteta soitosta mihinkään.

Lainaraita Folsom Prison Blues saa sulkea vinyylin A-puolen (niillä onnekkailla, jotka moisen onnistuvat saamaan käsiinsä), ja tämä ralli vasta yllätys olikin. Toki Johnny Cashin ikonista siivua on versioitu aikojen saatossa, mutta bluesrockin villissä muodossa en tunnistanut aluksi lainkaan rallia. Näissä kohdin yhtyeen sovitusvoima osoittaakin kyntensä, eikä menestystarina rajoitu suinkaan vain tälle numerolle.

B-puoliskon avaa puolestaan edellisen 20-luvun pikkuhelmi Sweet Sue, mandoliinin helkkyessä sadan vuoden takaisten aikojen tenhoa ja Harry Stenforsin tulkinnan tehdessä kunniaa menneille mestareille. Aikalinjoja sotketaan antaumuksella, mutta silti näistä kaikista juonteista rakentuu mielestäni riittävän ehyt ja oman tarinansa kertova kiekko.

Nostetaan herkuista esiin myös miellyttävän rullaava Golden Ball sekä veikeän kantrahtava Chemo Brain, jotka vain laajentavat albumin spektriä entisestään. Perheessä on voimaa ja tämän tarinan soisi jatkuvan tulevillakin julkaisuilla.

Mika Roth

Lukukertoja: 1685