Mara Balls: Ratina Live ’18

Festarikesä 2020 on mennyt pitkälti kiville, sille ei voi enää mitään. Kokoontua ei saa suurissa numeroissa, eikä stadionkeikoista ole tietoakaan. Puutetilaan lohtua tuo nyt onneksemme Mara Balls, jonka parin vuoden takainen keikka Tampereen Ratinalla julkaistaan parissa eri formaatissa. Elokuussa 2018 äänitetty keikka välittää raakaa live-energiaa ja tuo rockin kuumeisen hehkun korona-kesän alkuun.

Stupido

Tarina ei kerro kuinka pitkän setin bändi kiskaisi Ratinassa, mutta tallenteelle on päätynyt kymmenen raitaa, joiden yhteismitta kipuaa vinyylialbumiystävälliseen kolmeen varttiin. Eli tällä erää mukaan ei mahdu pluskymmenminuuttisia blues-venyttelyjä, joilla bändin alkuvoimainen rock lähtee luotailemaan kaiken olevaisen salaisuuksia räiskyvän rockin syvimmistä syvänteistä. Alkujaan keikka julkaistiin jo upeassa C-kasettiformaatissa loppuvuodesta 2018, mutta nyt sen pääsee nauttimaan myös vinyyli- ja CD-muodossa.

Rockjuhlat polkaistaan käyntiin hitaasti nostatellen, kun Maailma palaa EP:n sulkeva Lupaan en koskaan tuo estradille ensin naisen ja hiljaisesti soitetun sähkökitaran. Mara Ballsissa on aina ollut äänekkäämpi ja pohtivampi puolensa, mitä jokainen ei tule aina miettineeksi, kun psykedeelis-sävytteinen kitararock varastaa kirkkaimmat valokeilat ja jotkin ulottuvuuden unohtuvat räiskeessä.

Vajaa kolme minuuttia sopeutumista ja sitten räjähtääkin ensi kerran, kun Vuorten taa -esikoisalbumin avausraita Mitä sä odotat? paukahtaa maisemaan. On pakko ajaa kiihdyttää entisestään, niskaan kaatuvien seinien ja kannoilla huohottavan kuoleman pitäessä puntit liikkeessä. Kuinka ollakaan kitara on nostettu terävästi pintaan, mutta myös basisti Aapo Palonen ja rumpali Antti Palmu saavat rynkyttää soittimiaan eturivin edessä. Tuulee tiputtaa puolestaan vauhtia, mutta vaikka tempo notkahtaa nousevat fiilispistepylväät aina vain ylemmäs ja ylemmäs, kunnes taivas on enää rajana.

Mara Ballsin tematiikassa kertoja on usein joko oman tiensä valinnut ja kovan nahan itselleen kasvattanut muusikko, tai planeettamme tilasta huolissaan oleva yksilö. Ratinassa ympäristöteemat ovat jääneet taka-alalle, mutta eipä niitä toisaalta rock’n’roll juhlissa välttämättä kaivatakaan. Kyllähän me kaikki tiedämme kuinka planeetan voi pelastaa pienin valinnoin ja teoin, mutta joskus on hyvä vain bailata – tai ainakin näin myyn asiaa itselleni.

Mainiosti etenevä setti kulkee osumasta toiseen, parin kipakamman numeron nostaessa entisestään fiilistä ennen kuin koittaa loppumyllerrysten aika. Mihin ne menee? tipauttaa vauhtia ja syventää murinaa, ennen kuin on viimeisen taiston aika. Viimeiseksi biisiksi on valjastettu Ikävä ikävää, joka saa kasvaa majesteetilliseen seitsemään minuuttiin saakka, eikä koettuun ole enää mitään lisättävää.

Mika Roth