Pienet

Pienet II - Toukokuu 2022

31.05.2022

Alek Hills: Something New

Kimalteisen kasaristi poprokkaileva Alek Hills palasi Los Angelesista opiskelemasta Helsinkiin, mutta osa taaksejääneen suurkaupungin soundia tarttui mukaan taskuun. Alkuvuodesta ilmestynyt Good Time -sinkku pisti synat papattamaan tanssittavasti ja nyt tarina on saanut kaksi muuta lukua.

Itse asiassa Something New on kertomus eräästä kolmiodraamasta, jonka jokainen osapuoli saa vuoronsa puhua. Kolme biisiä, kolme ääntä ja kolme kulmaa, eli ei mitään ihan tavallista poppailua. Rakkaus kiertää ja niin tekee myös synainen pop, joka on melankolista ja pohdiskelevaa The Motelin käytävillä. Good Time sujauttaa bilekengät jalkaansa ja pyrkii tanssimaan halki yön vailla huolta huomisesta, kuten vain rakkauden pureman kokeneet voivat tehdä – vaikka eihän siinä lopulta hyvin käy, ainakaan kaikille. Something New on puolestaan joukon kohtalokkain ja tuikkivin numero, jonka sadepilvet verhoavat taivaat hattaran tavoin. Kertosäkeessä tunteet kumpuavat pintaan ja myös tästä siivusta on vaivatonta tarttua kiinni, sillä Hills tietää kuinka ujuttaa matoa korvaan.

Kasari on kuolematon, eivätkä rakkauden sotkut ole koskaan poissa muodista, mutta Alek Hills onnistuu jotenkin tekemään tuosta kaikesta jälleen kerran tuoreen kuuloista. Sitten vaan vaatekaapista pastellia ylle, ja yöhön etsimään jotain uutta ja erilaista.

Mika Roth

Ambassadors of Eternity: Arrival

Komean nimen itselleen kasteessa napannut Ambassadors of Eternity on parisen vuotta vanha orkesteri, jonka musiikissa raskaus ja progehtavat rockelementit törmäävät toisiinsa. Ja ennen kuin alatte ajattelemaan mitään 70-luvun luomuaikoja, niin sijoitetaan modernimpaa terää sisältävä EP ajallisesti uuden vuosituhannen puolelle. En kiistä mahdollisia vaikutteita, mutta modernius on yksi merkittävä tekijä bändin soundikaavoissa.

Esikoisjulkaisulle on sijoitettu peräti viisi biisiä, joiden yhteismitta ylittää jo 25 minuutin rajan. Eli parilla lisäraidalla kasassa olisi ollut jo pitkäsoitto, mutta ehkäpä taival on hyvä käynnistää hivenen pienemmillä panoksilla. Sinkuksi valittu Dead Ends edustaa soundin ja tyylin tylympää laitaa, jossa isommat lekat saavat tippua korkeammalta, kun taas ankkuriraita Wreck uskaltautuu jopa tunnelmoimaan tummia sävyjään unohtamatta. Barricaded Sky rymyää puolestaan itsensä jo rockmetallin porstuaan saakka, mutta ainakaan vielä tuo linja ei tunnu tuottavan sen kummempaa huipputulosta.

Kuullun perusteella yhtyeen tulevaisuus näyttääkin valoisammalta niissä kohdin, kun tunnelmallisuus ja spektrin laveus pääsevät kunnolla puraisemaan. I Don’t Think This Will End Well on myös raita, josta voi jo aistia tulevat täysosumat, koska nyt ollaan jo tosi, tosi lähellä.

Mika Roth

Anna Inginmaa: Film Noir
Stupido Records

Tässä vaiheessa lienee reilua kertoa, että pidän erittäin paljon vanhoista film noir -leffoista. Toki uudemmatkin noirin suuntaukset maistuvat, mutta jokin vetää puoleensa alkuperäisissä mustavalkoisissa tarinoissa. Niinpä kun Anna Inginmaa julkaisee EP-levyllisen musiikkia otsikolla Film Noir, olen enemmänkin kuin innoissani.

Tämä ei tarkoita ilmaisia pisteitä, tai lahjottuja korvia, sillä Inginmaa joutuu nyt pistämään kaiken peliin voittaakseen kovaksikeitetyn arvioijan pystykauluksineen puolelleen. Supersielukas Yhdeksän elämää piirtää femme fatalen keskelle vaarojen verkkoja, joista kertoja hakee jännitystä tiedostaen kuoleman pitkän varjon. Sun vuokses jazzahtaa ja keinuu, kun rakkaus on saanut tekemään jotain vaarallista – luultavasti anastamaan ison tukun rahaa, kuten leffoissa on usein tapana. Murhatarina menee ehkä jo tarpeettomankin pitkälle elokuvamaisissa maalailuissaan, mutta svengaava raita ja aikalinjoja sotkeva kerronta saavat virittäytymään tunnelmaan. Lierihattuinen nainen palaa rikospaikalle, vaan mikä oli tuo rikos alkujaan – silkka olemassa oleminen? Sehän riitti ainakin noitien polttamiseen joskus aikoinaan.

Film Noir on kohtalokasta ja teatraalista jazzia, jossa menneiden vuosikymmenten tenho luo vahvan maagisen kehän ympärilleen. Tärkeintä on kuitenkin Inginmaan tulkinta, johon on omaksuttu runsaasti valkokankaiden dramaattisuutta.

Mika Roth

Arpitakauma: Välitila / Avohakkuu aukeaa
Kapenaattori-records

Jos kahden biisin singleen tahtoo niin kutsutut ääripäät tiivistää, on se Arpitakaumalta onnistunut. Tamperelaisen duon toinen lyhäri tarjoilee ensin Välitila-titteliä kantavan suomirock-pastissin. Jossakin Kauko Röyhkän, Aknestikin ja mielialaltaan tasapäistyneen YUP:n välimaisemissa haahuileva ralli hujahtaa miltei huomaamatta ohi. Toisaalta sen mentyä ei ole aivan varma, että kestikö biisi väitetyt 3 minuuttia ja 19 sekuntia vai tunnin. Tämä johtunee kappaleen taustalla väijyvästä tunteesta, että yhtäkkiä on joutunut takaisin 90-luvulle, ja kun sieltä pitäisi tulla pois… ei välttämättä haluakaan, koska olo on niin turvallinen oudon leijuvaista c-osaa myöten.

Toisena numerona soiva Avohakkuu aukeaa puolestaan on rehtiä pelimannimusiikkia – tai ehkä nimenomaan epärehtiä, sillä kupletin juonessa häilyy myös kosolti piirteitä folkista. Röllinkin häntä pilkottaa hetkittäin sointujen lomasta. Kappale on kiistatta persoonallisuudessaan mainio – ei niinkään pastissi, kuin matkalippu keskelle omituista metsuritarinaa, jota humppamutterin lavalta käsin kerrotaan. Yleisön läpi haahuileva kuulija uskoo lopulta näkevänsä siististi pukeutuneen orkesterin, joka tunnollisesti kahlaa ohjelmistoa läpi. Arpitakauman kaksikon bongaaminen voikin siinä tilanteessa aiheuttaa melkoisen yllätyksen. Siinä määrin eriskummallinen on heidän otteensa tuttuihin asioihin.

Aleksi Leskinen

Emissary: Emissary

Juuri ennen pandemiaa Helsingissä perustettu Emissary pistää Desibeli.netin arvioijan aika tiukkaan testiin. Bändin heavy rock/metal kun soi kuten kultakautensa Judas Priest, vaikka asennepuolella meno on enemmänkin varhaisen Iron Maidenin ja jopa Venomin tyyppistä rypistelyä. Ollaanko tässä nyt ihan tosissaan? Tarkoituksella ryhdyn ainakin EP:n antia ruotimaan.

Galactic Overture ei ole introna nimensä veroinen, mutta raflaavan otsikoinnin hallitseva trio iskee barbaarisen taistelukirveensä jo huomattavasti vahvemmin kohteeseen, kun Shattered Illusion päästetään irti. Vokalistin robhalfordmaiset kiekaisut ja kirkaisut ovat puhdasta herkkua, samoin kuin alkukasaristi rutiseva kitara, joka nostaa diskanttipisteet huippuunsa. Vaikea ottaa kantaa, josko nämä ovat plus- vai miinuspisteitä. Eeppisempi Corrupt Champion luottaa jopa laukkakomppiin ja Rising Order siirtyy saksalaisen power metalin varhaisempien hedelmien läheisyyteen, joten satunnaisella kuulijalla on nautittavana parhaat palat kasarin alkupäästä – jos heavy rock eri ilmenemismuotoineen sattuu olemaan kuppisi teetä. Lupaavat palauttaa järjestyksen heavy metalin äänimaailmoihin, mutta ihan näillä näytöillä ei vielä lunasteta mielestäni Valhallan-lippuja.

Mika Roth

Future Ark: Hypercapital I
Alakulttuuritalo

Ns. kultaiset aikakaudet ovat siitä konstikkaita asioita, että jälkikäteen jokainen tahtoo muistaa ja nähdä ne eri tavoin. Esimerkiksi minä en olisi ajatellut paluun diskomusiikin kulta-aikaan kuulostavan läheskään tällaiselta. Moisen tripin kuulijoilleen kuitenkin lupaa Future Ark, jonka pitäisi olla tiketti ”hedonistiseen kulutusjuhlaan. Hypercapital I on tietysti saamassa jo lähiaikoina jatkoa, kuten 80-luvun päheät toimintaleffat, vieläpä tänä kesänä.

Helsingistä Sevillaan siirtyneen Tero Heikkisen, eli Future Arkin, unelmien diskoteekki sijaitsee jossain Moroderista pohjoiseen, kenties lähellä Rein-jokea. Saksalaisten nakutushistoria antaa rytmeille motorikin voimaa, mutta maalailevat synat vihjaavat myös frankkien läsnäolosta. Ja kun kerran näin lähellä ollaan, niin Benelux-maiden mahdolliset säteilyt pitää ottaa myös huomioon. Eli unohtakaa New Yorkin ja Lontoon jytädiskot, nyt fiilistellään hienovaraisemmin ja ilman lyriikoita.

There Is Hope on suorastaan melodinen ja miellyttävä pelimusapätkä, joka elää ja hengittää omin avuin. Niin ikään alle kolmeen minuuttiin leikattu Haphazard nousee puolestaan höyhenen tavoin kohti taivaiden synavaltakuntia, keveyden ollessa juonen päälangan. Ihan hiton viehättävää, mutta en minä tästä hedonista diskoa löydä unssiakaan. Decade of Decadence on biisitrion tanssittavin osuus, joten ehkä hedonistiset ajatusleikit pitäisi sitten startata siltä suunnalta.

Mika Roth

Heathen Hearts: Heathen Hearts

Tuore metallisen hardcoren edustaja läimäyttää pöydälle tiukan kolmen biisin ep:n. Muskelit ja nihilismi välittyvät sellaisella tasolla, että uskaltaisin väittää Heathen Heartsin sylttytehtaan sijaitsevan New Yorkissa, vaikka bändi Kotkasta ponnistaakin. Melodioita on biiseihin kuitenkin ujutettu ahkerasti, joten aggressiivisuudestaan huolimatta jyräys ei ajaudu aivan sysimustimpaan raivoamiseen. Rotat ovat ottaneet aluksen haltuunsa, mutta sitä ei ole vielä upotettu.

Kakkosbiisi Loyal to Sacrifice erottuu ensikuulemalta kokonaisuudesta edukseen groovaavan väliosan ansiosta. Suu kääntyy automaattisesti virneeseen, ja testosteroninen nyökytys vie mietteet Machine Headin varhaiseen tuotantoon asti. Päätöskappale World of Ash osoittaa niinikään, että Heathen Hearts taitaa myös keskitempoisemman ruhjonnan mainiosti, ja jättää jatkossa dynamiikalle rutkasti tilaa venyä ties kuinka pitkälle. Vahva aloitus!

Aleksi Leskinen

Kneel Before the Death: Memoir

Kneel Before the Death on helsinkiläinen vuonna 2013 perustettu äärimetalliyhtye. Vuosien saatossa ryhmältä on ilmestynyt pari EP-levyä ja nippu sinkkuja, mutta syystä tai toisesta yhtäkään niistä ei ole arvioitu Desibeli.netissä. Vahinko korjaantuu nyt kolmen biisin EP-levyn voimin, eikä rytyytys voisi olla juuri julmempaa.

Metallin äärilaitoja koluavat raidat ovat periaatteessa lähtöisin deathin alkulammista, mutta etenkin Sunken nostattaa sivuilleen jo niin massiiviset sinfonisen blackin siivet, että tarkempi lajitunnistus on monitahoinen juttu. Yksikään kolmesta raidasta ei ylitä neljän minuutin haamurajaa, mutta siitä huolimatta kokonaisuutta leimaa progehtavan koukeroinen ja kiireetön fiilis. Kiireettömyys ei tarkoita mitään laahaavaa tahtia, mutta nopeus ei kuitenkaan syö myöskään iskujen voimaa. KBtD onkin onnistunut luomaan sangen uniikin soundin, jossa brutaalius ja teknisyys täydentävät toisiaan ja hönkivät toisinaan jopa samoihin hiiliin. Helsinkiläisten mättö on äärimmäistä, joten kannattaa aloittaa tutustuminen sinkkuraita Lustin saloista, jonka sammioissa sekoitussuhteet tuntuvat osuvan lähimmäs kultaista pistettä.

Mika Roth

Nuori Valtio: Rannalla

Nuori Valtio on Vantaan Seutulasta kotoisin oleva yhtye. Saatetekstissä kerrotaan kulttuurisesta kevättulvasta, jonka jälkimainingeissa Nuori Valtio julistautui itsenäiseksi yhtyeeksi joskus vuoden 2020 aikana.

itsenäisyysjulistus on tässä tapauksessa kolmiosainen ja sinkun jokainen raita on laskettavissa kitaravetoisen poprockin lavean kentän sisälle kuuluvaksi. Kotistudiossa äänitetyt biisit kuulostavat kotona äänitetyiltä, mutta tässä tapauksessa koti on kultaa. Edes astetta tunnelmallisempi ja tummempi Erikoisjoukot ei menetä lataustaan, vaikka vokaalit aavistuksen äänimaisemaan uppoavatkin, sillä sävellyksessä on voimaa ja tulkinta toimii. Samat sanat on helppo sanoa Rannalla-raidasta, joka on kuin yhdistelmä Kentin skandinaavista kohtalokkuutta ja Eppu Normaalin lämmintä suomalaisuutta – sellaisella hyvällä tavalla, tiedättehän. Kovassa seurassa postpunkimpi Taiteilija jää auttamatta paitsioon, mutta kyllä jokaisella numerolla on ansionsa. Nuori Valtio on vasta määrittämässä musiikkinsa rajoja ja hakee yhä ominta tyyliään, mutta enemmän tässä on positiivista, joten eteenpäin vain.

Mika Roth

Orvokki: Kuvia
Luova Records

Oletko kokeillut joogaa tai meditointia? -sinkku tarjosi alkuvuodesta melkoisen elektropop-kummajaisen ihmeteltäväksi. Berliinissä musiikkiteknologiaa opiskeleva laulaja/lauluntekijä Orvokki kun pystyi luomaan tekstiryöppyjen ja minimaalisten äänimaisemien avulla jotain, joka on ilo ja kunnia niputtaa ’jotain muuta’ -otsakkeen alle.

Nyt kokeilevan popmusiikin rajoja hellästi rusikoiva EP on kuunneltavissa kokonaisuudessaan ja kyllähän tästä voi aistia aikakauden varjot, murheet ja paineet. Elektronisuus on alati läsnä, mutta niin ovat myös orgaaninen ote ja eläväinen mieli, jotka saavat veren kohisemaan ja tunteet herkistymään. Orvokki saa jopa dubin matalataajuuksien kierron kääntymään hypnoottiseksi joksikin muuksi, kun Palasina keinuu aikansa korkin tavoin tumman vetensä pinnalla. Lopussa Sinua etsin hiljaa intoutuu sentään hivenen reippaampaan kulkuun, kun levottoman yön syke ruuvaa itseään kerroksista lävitse. Ankkurin puolittainen toiveikkuus onkin kaivattu askel puolittaiseen valoon, josta voi nähdä taas kauemmas.

Jostain syystä alkuun sijoitetut Oletko kokeillut… ja Rauhanasema kiehtovat kuitenkin tummuutensa ansiosta, tai siitä huolimatta. Vokaalien paljon kertova lakonisuus ja tarkoin valitut soundit rakentavat yhdessä jotain typerryttävän kaunista ja erilaista, josta voi aistia jotain työn valtaisasta määrästä.

Mika Roth

Paula Präktig: The Spring EP
Tusina Tuotanto

Inhoan lähtökohtaisesti seinien ja rakenteiden maalaamista, mutta Paula Präktigin uuden EP-levyn avulla tuokin työ tuntui siedettävältä. Vietin näet yhden päivän maalaillen ja kuunnellen näitä viittä instrumentaalista pianokappaletta, sekä paria muuta pienjulkaisua. The Spring EP onnistui kuitenkin tehokkaimmin irrottamaan ajatukseni ympärillä leijuvista höyryistä ja maalitipoista.

Sittemmin olen löytänyt tästä pienlevystä läheisen ystävän, jonka hivenen melankoliset kaartelut maalailevat mieleeni kuvia kauniista maastamme. Präktig on säveltäessään pohtinut pohjoisen kevättä, mutta itse huomasin ajattelevani niin saariston kauneutta, Keski-Suomen järvisten maisemien jylhyyttä, kuin Pohjanmaan jylhiä lakeuksiakin. Kevät on jokaiselle henkilökohtainen kokemus, joten kun It’s Yours aukenee edessäni lahjan tavoin ja May siirtelee nuoteillaan edellisen syksyn lehtiä ilmassa, en voi kuin ihailla kaiken keveää helppoutta. Präktig käyttää säästeliäästi nuotteja, eikä isoa yhtyettä tarvita taustalle möyryämään, koska keväässä on kyse jostain aivan muusta.

Äänessä ovat vain piano ja ymmärtääkseni sen kevyesti käsitellyt äänet, mutta enempää ei tarvita. The Spring EP onkin upea pikkulevy, jonka ei soisi päättyvän koskaan.

Mika Roth

Runneltu: Laskeuma

Pidemmän linjan joutsalaisyhtyeen tuore Laskeuma-ep on ensimmäinen julkaisu nykyisen vokalistin Janne Räsäsen kanssa. Tulos on yllättävänkin sanoituspohjaista metallia. Soundeilta kaipaa hieman ponnekkuutta, mutta simppeli tiiviys muistuttaa nelikon punk-juurista hyvällä tavalla. Niinpä soitto onkin napakkaa ja fiilis tiukka. Ydinosaamisessa painottuvat kokonaisten biisien rakennustaidot: sovituksissa on sekä melodisia että rytmillisiä oivalluksia ja materiaalissa mukavasti vaihtelua. Dynamiikan puolesta touhu pysyttelee kuuluisalla keskitiellä, mutta Runneltu tuntee oman kaistansa. Kuuden biisin ep:n kuuntelee mielellään.

Tiiviydellä on toki toinenkin puolensa. Riimittelyn varaan rakentuva sarkastinen rähjääminen meinaa aiheuttaa pientä ähkyä, vaikka sanaleikit ja rohkea, rapin rajoja hipova verbaalitykitys ovatkin selkeästi osa yhtyeen ominaisluonnetta. Pitkäsoittoa tällä sapluunalla jos aikoo, voisi olla kiintoisa kuulla millaista jälkeä Runneltu saisi aikaan taipumalla enemmän levottoman ja kummallisen Tietäjä-kappaleen suuntaan. Trapetsitaiteilu niin sanotun ”pää edellä seinään”-groovemätön ja silkan kylähulluuden välillä tuo orkesterin tyyliin vilpitöntä pilkettä.

Aleksi Leskinen

Sisko: Taulu

Sisko on Helsingissä asuva pop-artisti, jonka tummanpuhuvan maailman kaikuja on kuultu Desibelin toimituksessa jo pariin otteeseen. Reilun vuoden takainen Ulappa-sinkku jäi mieleen positiivisena voimana, vaikka muoto vielä hakikin tärkeimpiä vahvuuksiaan.

Taulu on viiden uuden raidan kokoelma, joista Bye on julkaistu aiemmin sinkkuna. Ero uuden ja vanhemman materiaalin kanssa on kuitenkin siinä määrin mittava, ettei aiempia sinkkuja ole otettu lainkaan mukaan EP:lle. Siirtoa voikin pitää viisaana, sillä vuoden 2022 Sisko on vahvempi, uniikimpi ja soundiltaan huomattavasti kehittyneempi. Tumma pop on edelleen unenomaista, mutta tasapaino vokaalien ja kuulaiden synasoundien välillä on hienovaraisempi. Vuoret naksuu ja pulpahtelee herkän matalateknisesti, mutta jopa Kuolema pysyy vaivatta pinnalla, vaikka teksti upottaisi monet muut sävellykset.

Sisko on niitä artisteja, jotka saavat näennäisen vähäiset elementit kukkimaan runsaalla loistolla. Alkuun kappaleet saattavat tuntua jopa brutaalin karsituilta, mutta kaikki tarvittava on kyllä mukana. Kuulijan työksi jääkin viivojen yhdistäminen, sekä niiden ympäristöjen mahdollinen värittäminen, sillä Taulu ei paljasta kaikkea välittömästi.

Mika Roth

Taivaskivi: Lex Bothnia

Taivaskivi on yhden miehen vähäeleistä ja harvaa akustista musiikkia luova projekti. Äänet luodaan lähinnä teräskielisellä kitaralla, eikä muuta tarvita. Mainittakoon vielä sekin, että musiikki on pyhitetty Pohjois-Pohjanmaalle ja sen hengille.

Henget ovat kieltämättä väkevinä läsnä, vaikka instrumentaalikappaleet periaatteessa hiljaisina soivatkin. Äänissä on voimaa, kenties em. henkien mukanaan tuomaa, mutta itse aistisin niiden olevan kotoisin ennemminkin mystisestä Amerikasta. Kuovin huuto, aamun kruunu voi maalailla yhdelle kuvan peltoaukeista, mutta omassa visiossani pensaspallot vierivät hiljalleen aution bensa-aseman editse jossain jo aikoja sitten puolihylätyksi jääneessä kaupunkipahasessa. Ihmisiä raunioilla on joukon levottomin numero, jonka lievä pahaenteisyys oli aistittavissa jo kauan ennen kuin luin kappaleiden nimet.

Hiljaisuuden rajoilta kumpuava musiikki kaipaa ympärilleen tilaa ja kuulijaltaan ripauksen kärsivällisyyttä, mutta Lex Bothnian neljässä raidassa on mielestäni runsain määrin palkintoa. Taivaskivi osaa näet johdattaa kuulijaansa taianomaisiin piiloihin, joihin ei kiireessä koskaan löydä. Sieltä voi myös löytää väkevän tulen, joka on toisenlaista, syvemmältä polttavaa, kuin mihin olemme ns. arjessa tottuneet.

Mika Roth

Verdura: III

Verdura on kahden veljeksen ja heidän lapsuudenystävänsä yhtye, joka sai alkunsa vuonna 2020. Aiemmin I ja II -tuplasinkut julkaissut trio on nimennyt uusimman tuplasinkkunsa loogisesti, eikä III ole lainkaan hullumpi otsikko. Klassista on myös kolmikon uuden aallon rock, josta on helppo löytää isoja vaikuttajia.

Kuuntelin alkuun biisit läpi useampaan otteeseen ilman minkäänlaista taustatietoa, joten Talking Heads oli helppo nimetä vaikutteeksi. A-puoli Another Distraction on itse asiassa siinä määrin suoraa kunnianosoitusta, että koen sen jopa hivenen vaivaannuttavaksi – vaikka biisi loistava onkin. B-puoli Well-Meaning Peoplen vauhti tipahtaakin sitten oikein reippaasti ja jonkin sortin lähtöpisteeksi tarjotaan Neil Youngin Philadelphiaa. En kiistä vaikutteita, mutta Verduran biisi on huomattavasti reippaampi ja poprockimpi, vaikka jäljet osoitettuna selvät ovatkin.

Kaksi näin suorasti viittaavaa kappaletta saa tietysti pohtimaan bändin tarkoitusperiä, mutta jos vastaisuudessakin biisikynä on yhtä kovassa terässä, niin mitäpä moisista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikesta voi löytää jälkiä muista suunnista, joten ehkä nyt vain nautitaan kyydistä hymyssä suin.

Mika Roth

Lukukertoja: 2277