Sinkut - Helmikuu 2022
Aavéet: Hengitän
Rockhopper
Aavéet ei juuri tukahduta satunnaista kuulijaa ja kriitikkoa infotulvalla, enkä edes tiedä onko Aavéet ensinnäkään yhtye, sooloprojekti tai kenties jotain siltä väliltä. Musiikkia kuvataan ovelasti kahdella sanaparilla: vaaleita lauluja, tummia tarinoita. Ja tuo on niin nasevasti sanottu, että olisin toivonut itse keksiväni jotain yhtä nerokasta. Taustatietoa haaliessa myös nimet Sigur Rós ja Twin Peaks nousivat esiin, mitä kansikuvakin kaiketi tavallaan tukee.
Nyt kun pohjustusta on luotu näinkin pitkään, niin ydinkysymys kuulunee: toimiiko musiikin taika? Kyllä, näin sanoisin ja tarjoan todisteeksi utuisia synasoundeja, hiukan postrockahtavaa soundimaailmaa ja eteeristä naislaulua. Palaset ovat alalla miltei klassisia, mutta kun sekaan lisätään aavemaiset lyriikat, aivan mahdottoman tarttuva kosketinkuvio sekä aina vain ylemmäs kohoava sovitus, niin kasassa on lopulta täyden tähtipotin pienoisihme. Tämä on musiikkia, josta ei saa oikein kunnolla kiinni, eikä sitä saa koskaan täysin kameransa kohdistimeen, mutta silti – tai kenties juuri sen takia – se hurmaa kuulijansa.
Mika Roth
Alek Hills: Good Time
80-luku taitaa olla nyt virallisestikin poissa pannasta, koska tuon(kin) kultaisen vuosikymmenen musiikillista perintöä voidaan ja saadaan nyt kierrättää vailla huolen häivää. Opiskeluaikojaan Los Angelesissa viettänyt
Alek Hills sai opintojen ohessa amerikkalaisen synapureman ja elektroninen pop onkin suoraa jatkoa vuosikymmenten takaisille soundeille.
Kun lähtöpiste on näin vahvasti nostalginen, niin tavallaan esiintyjä pelaa itsensä kapeaan tilaan. Etenkin kun valitaan vielä näin rajattu ala, jolla operoida ja kertoa tarinoitaan. Alek Hills kuvaa tulevalla kolmen biisin EP-levyllä rakkauden kolmiodraaman, jossa jokaiselle osapuolelle annetaan puheenvuoro. Teatraalisuus ja elokuvamainen kohtalokkuus eivät onneksi tee kepeästä discosta musikaalidiscoa, vaan pop-biisi saa naksutella ja popahdella ihan vaan pop-biisinä. Rakkaus ei tule saamaan vastakaikua, eikä edessä odota onnellinen taivaanranta, mutta jo silkka unelmointi voi toisinaan riittää – kuten nyt. Ja voihan siinä samalla pitää niin paljon hauskaa kuin mahdollista. Eli katkeransuloista on tämäkin jälkimaku.
Mika Roth
Brazen Forgery: False Prophets
Brazen Forgery on yhden ihmisen eri metalligenrejen välillä seikkaileva soolomusaprojekti, jonka debyyttisinkku pistää välittömästi tarkemman lajitunnistuksen koville. Tämäkin projekti on saanut alkunsa pandemiaeristyksessä ja saatesanoissa luvataan jatkoa, sillä single toimii kuuleman mukaan johdantona myöhemmin julkaistavalle kokonaisuudelle.
Alkupisteenä toimii siis metalli, josta on ainakin ensimmäisellä yrittämällä saatu taottua raskasta, doomahtavan uhkaavaa ja silti mitä selvimmin melodista. Yhden henkilön soittamat soittimet luovat mahtipontisen taustan ihmisen ikiaikaista vallanhimoa ruotivalle sanoitukselle. Biisi onkin ajankohtainen, kun maailmassa lykätään jälleen kerran rautaa rajalle siellä sun täällä, eikä diplomatia tunnu olevan muuta kuin pohjustusta uudelle sodalle. Tiukka yritys saa kieltämättä False Prophetsin kaikumaan komeasti, mutta demomaiset soundit ja tukkoinen äänimaisema eivät mielestäni tee oikeutta teokselle. Samoin vokaalien kanssa on edessä vielä työtä, eikä silläkään saralla rohkeampi heittäytyminen mukaan olisi pahasta.
Mika Roth
DIRT: God Has Cut You Down
Ranka
Nyt on soundihygienia koetuksella, sillä
DIRT on rockin raskaampaa ja rullaavampaa raideparia käyttävä yhtye, joka ei kaihda sottaisempiakaan väliasemia matkallaan maaliin. Ryhmä on itse asiassa julkaissut jo nipun sinkkuja sekä yhden EP-levyn, mutta syystä tai toisesta kaikki aiemmat tuotokset ovat jääneet Desibeli.netissä huomiotta. Onneksi tilanteeseen saatiin muutos, sillä God Has Cut You Down -sinkku käy mainiosta portista jälleen yhteen uuteen rockin tarinaan.
God Has Cut You Down soundaa erittäin jenkkimäiselle runtalle. Yksi bootsi on selvästi Floridan puolella, toinen puolestaan saattaa hyvinkin tuntea Seattlen betonikanjonit ja on tuossa Chicagon HC-piirejäkin haisteltavissa. Nämä ovat kuitenkin vain suuntaa antavia reunoja ja raskaasti laukkaava biisi omaa myös metallista perimää, joka saa äänivallit nousemaan aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Raskaus ei kuitenkaan pelaa tarttuvuutta pois kaavasta, vaan kaikki tukee kaikkea. Hiton raskasta, mutta myös nyansseillaan briljeeraavaa soittelua, joka soolo-osuudessa tarjoaa vielä pari bonus-yllätystä. Näin sitä pitää.
Mika Roth
Eydophi: I Am the Drug
Monitulkintaisen ja sitä kautta hivenen haastavan nimen ensimmäiselle kappaleelleen valinnut
Eydophi sai alkunsa vuonna 2021, ja keskellä synkkiä aikoja musiikkityyliksi valikoitui tietysti doom metal. Ryhmän debyyttisinkku onkin melkoinen möhkäle tuomiota, sillä mittaa esikoiselle kertyy melkein kahdeksan ja puoli minuuttia. Eikä moinen haittaa, sillä eeppisyys on vähintäänkin puoli leipää doomin pöydässä ja soundien puolesta kaikki kulkee kuten pitääkin.
I Am the Drug ottaa kaksi ensimmäistä minuuttia pelkkään alkukiihdytykseensä, ennen kuin kuulija saadaan nostettua ensimmäistä kertaa pääharjanteelle. Näkymät soundilliselta huipulta ovatkin luonnollisesti komeat, minkä jälkeen koittaa jälleen vuoro laskeutua varjojen maille. Verkkainen massan keräys ja äänenpaineen sekä tunnelmien ääripäillä pelailu ovat tietysti mitä olennaisempia osia doomin saralla, eikä Eydophi hurmaa persoonallisuuspisteillään. Huomaan silti tykästyväni etenkin kappaleen keskivaiheeseen, jossa kontrastin voima on osapuilleen optimaalinen. Eli ei muuta kuin lisää tuomiota massoille, sanoisin.
Mika Roth
Harjunpää ja Hyvät ystävät: Heijastuksia
Manus
Harjunpää ja Hyvät ystävät on amerikkalaista roots-perinnettä ja suomalaista iskelmäpoprockia osapuilleen yhtä paljon suosiva yhtye. Sävellys ja sanoitus on laulaja/lauluntekijä
Mikko Harjunpään kynästä, kun taas sovituksesta ja tuotannosta vastaa
Markus Koskinen. Eikä luontiprosessissa ole luotettu niinkään uuden ajan härpäkkäisiin, vaan vanhat soittimet ja putkivahvistimet ovat päässeet palvelukseen.
Lopputulosta kuunnellessa onkin helppo aistia lämmön ja hehkun, joka vain vahvistuu soittokertojen myötä. Pedal steel -kitara on tietysti olennainen osa Americanaksikin ymmärtämäämme soundia ja sähköpianon 70-lukulainen soundi saa myös pohtimaan mm.
The Band suunnattoman kokoista perintöä. Entä mistäpä muustakaan Heijastuksia-kappale kertoisi kuin maailman parantamisesta, sillä maailma kaipaa aina pelastusta – tai edes pientä parannusta. Ja kyllähän musiikillakin voi maailmaa muuttua, kunhan oikeat sanat vain heijastuvat riittävän monesta sielusta ja mielestä. Nätti ja sympaattinen siivu on kuten sanomansa: se kannattaa vain ottaa vastaan sellaisenaan, aitona ja ajattomana palana yhdestä ajasta.
Mika Roth
Jack Hugo: Käärmeet
Sick Boogie Recordings
Jack Hugo nimen takaa löytyy vantaalainen trap/drill -artisti, joka esittää asiansa suomeksi, eikä kaihda tummiakaan aiheita. Debyyttisinkkua kuvataan jopa performanssiksi, joka ei ole mitään valmiiksi pureskeltua taustanauhaa bileille, vaan täyttä asiaa alusta loppuun. Toki jokainen (tai ainakin suurin osa) musiikkia luovista ihmisistä uskoo asiaansa, mutta Jack Hugon tapauksessa pelissä vaikuttaa olevan vielä kymmenen prosenttia enemmän.
Entä mitä nuo otsikossa ja lyriikoissa kiemurtelevat käärmeet sitten ovat? Niillä viitataan mielen pimeämmän puolen liikkeisiin ja ääniin, jotka kukoistavat epäilysten, petosten ja selkäänpuukotusten kaksinaamaisessa maailmassa. Moni voisi samassa tilanteessa kääntää sanansa aseiksi, mutta Hugo ei kosta vaan pyrkii ainoastaan avaamaan tuntojaan. Vaeltelevat bassot ja jännän efektimäiset soundileimahdukset pitävät mielenkiintoa yllä, varastamatta kuitenkaan valokeilaa itse asiasta – eli teksteistä. Ei mikään kaikkien tanssittavin ensisinkku, mutta täynnä tunnetta, latausta ja käärmemäistä alkuvoimaa. Myrkky toimii.
Mika Roth
KauhiaJuha (feat. Tatu A): Unelmii
Överdog
KauhiaJuha on Oulun räppi-skenstä tuttu räppäri/tuottaja, jolta löytyy historiasta jo pari pitkäsoittoakin. Unelmii on kolmas sinkku sitten edellisen albumin, ja tällä erää mukaan on saatu
En kiellä enkä myönnä -bändikaveri
Tatu A. Samalla KauhiaJuha tasoittaa tietä tulevalle kolmannelle soolokiekolleen. Unelmii voi olla monenlaisia, mutta nyt herrat kertovat musiikkiteollisuuden sisäisistä maailmoista, joissa raha on saanut tarpeettomankin paljon valtaa ja voimaa. Onko oleellinen muuttunut vain ansaintatalouden yhdeksi prosessiksi ja mikä on oikein?
Oikean tien löytäminen, oikean äänen kuunteleminen ja oman sielun punnitseminen materiassa – siinähän sitä on pohdittavaa. Näitä juttuja on kelattu jo satoja, ellei peräti tuhansia vuosia, mutta miettiessä saattaa syntyä lisää rehelliseksi taiteeksi laskettavia asioita. En väitä Unelmii-biisin olevan uusi ikivihreä, mutta se sai ainakin allekirjoittaneen miettimään taas omaakin osaansa tässä isossa ja kummallisessa palapelissä. Onneksi teen juttuja vain rakkaudesta lajiin, samasta palosta, joka taitaa ajaa KauhiaJuhaakin eteenpäin.
Mika Roth
LEHTISET: Lupaa
KHY Suomen Musiikki Oy
Isosti soivaa ja lämpimillä rytmeillä rikastettua poppia luovan
LEHTISET-duon muodostavat Helsingissä asuvat Jamaikalaistaustaiset veljekset
Tuomas ja
Matias. Kolmannella sinkullaan veljekset ovat saaneet uutettua mukaan suomalaisen iskelmän kaihoista perintöä ja värikästä lattarirytmiä, joka tuo kuvaan mukaan kirkkaampia sävyjä. Eikä kyseessä ole mikään valmiiksi hiottu hittitehtaan tuotos, sillä veljekset vastaavat itse biisinsä kirjoittamisesta, sovittamisesta, tuotannosta, miksauksesta, sekä jopa masteroinnista.
Lupaa on hitaamman puoleinen siivu, jonka tunnelmallisuus on taipuvaista kaihoisuuteen. Tekstissä kertoja on suhteessa, joka ei ole enää mikään uuden uutukainen, mutta jossa on edelleen omat ongelmansa. Toisen sekoillessa pitkin yötä ties missä, on toisella suuri huoli ja murhe sydämessä. Ei mikään lupaavin tilanne, mutta jos toinen voisi pitää kiinni mahdollisesta lupauksestaan niin ehkäpä… Toivo ja haaveilu ovat osa rakkauden suurta peliä, joten vetoa riittää suuntaan ja toiseen. Ja vetävä on myös tämä näennäisen hidas kipale, joka keskimmäisellä minuutillaan puksuttaa oikein mallikkaasti eteenpäin.
Mika Roth
MAILIS: Maniac
MAILIS on kotimainen laulaja/lauluntekijä, joka luo modernia ja elektronisesti sävytettyä poppia. Musiikissa yhdistyvät myös eri aikakaudet, vaikka tällä erää lopputulos kuulostaakin positiivisella tavalla klassisemmalta popilta. Maniac on samaan aikaan avarana soiva ja intiimeitä asioita käsittelevä biisi, joka sopii niin yksiön keittokomeron täyttäjäksi, kuin vaikka uusimman Bond-leffan taustalle soimaan. Eipä ihme että
Sam Smith mainitaan yhtenä esikuvana.
Saatesanoissa korostetaan toivon kipinän tärkeyttä ja oman sisäisen voiman ehtymättömyyttä – kunhan itseensä uskaltaa vain luottaa. Tuo sama sielukkuus ja ongelmia haastava uhmakkuus kaikuu myös musiikissa, jossa komeasti vedetyt vokaalit sijoittuvat jonnekin modernin popin ja r’n’b:n tienoille. Kappale soi isosti, vaikka se on sisustaltaan jätetty ilmavaksi ja jopa karsituksi. Vähemmän on kuitenkin enemmän, kun ainekset ovat riittävän vahvoja ja kaikkea ajaa eteenpäin timanttinen tahto. Näin sanat ja niiden sisältämä viesti heijastuvat itse kappaleesta, kuten pitääkin.
Mika Roth
May Fielding: Queen Bee
Satakuntalainen, kesällä 2021 perustettu
May Fielding puskee maisemaan rosoista 70-lukulaista raskaan sarjan rockia. Orkesterissa on mukana kokeneempia kettuja, mutta debyyttisinkun ote on soundin retroisuudesta huolimatta mitä raikkain. Liekö sitten kyseessä jonkinlainen reaktio eristäytymisen aikakauteen ja digisoundien hinkkaukseen, mutta tämä bändi käy iholle kuin ampiaisparvi ja rockin orgaanisissa pistoissa on kiistatonta voimaa.
Eihän 70-luvun stonerille tuoksuva rock mikään uusi kiesi tietenkään ole, kaikkea muuta. Asiaa auttaa kuitenkin positiivisella tavalla autotallimainen soundipakki, josta huokuu vaara, voima ja vauhti. Vokalisti
Emma Keskimäki pistää puntit tutisemaan ja juuri täydellisellä tavalla likaisen rosoisen kitarasoundin voima perustuu niin melodisuuteen kuin munakkuuteenkin. Ei mikään helppo yhtälö saada toimimaan, mutta kuningatarmehiläinen ei epäonnistukaan yrityksissään. Tässä taas terveiset niille tomppeleille, jotka ennustavat rockin kuolemaa tasaisin väliajoin.
Mika Roth
MF Taste (feat. Lucy Kautto): This Could Be Us
Puskista Tuotannot
MF Taste on helsinkiläinen rap/drill -artisti, joka on korona-aikana julkaissut nipun sinkkuja, sekä yhden EP-levyn. This Could Be Us -sinkulla räppärin rinnalla kuullaan ensimmäistä kertaa kenialaissuomalaista
Lucy Kauttoa. Lopputulos on superlinjakas ja moderni, tyylin yhdistellessä palasia r’n’b, drill ja rap -maailmoista. Tuotannon puolella soundeja ovat hioneet
Coachbeats sekä
Antti Norisalo, joten hartioista löytyy leveyttä.
This Could Be Us kikkailee ja kurvailee, yltymättä kuitenkaan mihinkään tavattomaan ääniseinämän nostoon. Pointti onkin soundien ympärille jäävissä tyhjissä tiloissa, jotka antavat suomen- ja englanninkieltä sekoitteleville lyriikoille enemmän tilaa. Itse asiassa soundimaailma on niin karu, että sitä voisi kutsua jopa brutaaliksi. Yhtäältä soundit kuulostavat taivaallisen kohottavilta, toinen puoli huokuu puolestaan kylmyyttä. Öistä Bristolia, valotonta Tukholmaa ja iso möhkäle jääpuikkojen koristelemaa Helsinkiä. MF Taste syytää kovia tekstejä, Kautto taas kehystää sielukkaammalla laulullaan tarinaa ja siinä se, enempää ei tarvita.
Mika Roth
Mikko Moilanen: Sanat ei riitä
Maailma on jo täynnä tehtyä musiikkia, joten uusilla yrittäjillä on aina vain enemmän mistä valita vaikutteita.
Mikko Moilanen on päättänyt suunnata omalla debyyttisinkullaan suoraan 80-luvun synaisen popin suuria soundikaaria kohden. Eikä siinä mitään, sillä jokaisella vuosikymmenellä ja aikakaudella on omat ansionsa – jopa kasarilla. Töllön puolella itsensä jo näkyville saanut Moilanen pistääkin kaiken peliin esikoisellaan, joka on puhtaista puhtainta kasaria.
Sanat ei riitä hyötyykin hallimaisesti kaikuvista soundeistaan ja päheästä kitarasoolostaan, mutta kuorien ja tarkan soundikuvan alta löytyy ensiluokkainen kappale. Uskallan jopa väittää, että biisintekijätiimin kasaama siivu olisi saattanut vallan mainiosti nousta 80-luvulla pieneksi hitiksi. Soundien puolella
A-ha on omaksuttu ja
Duran Duranin dramaattisuus yhdistyy
Human Leaguen melankolisuuteen. Tähän kun lisätään vielä pohjoista vibaa, niin mitäpä sitä enempää suutaan soittamaan. Sanat ei riitä.
Mika Roth
Miri: Vaarallinen kela
Kaiku Recordings
Miri pistää debyyttisinkullaan välittömästi tanssijalat liikkeelle, vaikka bileiden riehakkain vaihe pidetäänkin vähintään kädenmitan päässä. Tarttuvaa ja vahvasti rytmiin nojaavaa melodista popmusiikkia luova laulaja/lauluntekijä sai kuuleman mukaan hahmoteltua biisinsä sähköpianon äärellä muutamassa tunnissa, minkä jälkeen loppu oli vaivatonta ommella kasaan tuottajan kanssa. Esikoinen onkin melkoinen taidonnäyte ja pelinavaus.
Tanssittavan sinkun svengaavat soundit pelaavat retron ja modernin kanssa, mutta Miri tuntuu saavan kipaleeseensa vielä hieman lisää kierrettä mukaan moniin muihin verrattuna. Huomio kiinnittyy laulun ja bassolinjan yhteistyöhön, joka vääntää ja kääntää fiilistä säkeistöissä tuosta vaan, jolloin sanot keikahtelevat puolelta toiselle. Harmonioiden päällekin ymmärretään, kuten väliosa osoittaa ja viimeisen minuutin aikana ilmassa lentävät juuri oikeat koukut oikeisiin suuntiin. Vaarallinen kela kertoo ymmärtääkseni rakkauden arvaamattomuudesta, kun uudet tunteet muuttuvat aina vain syvemmiksi ja pään sisällä pärisevät jo kaikki varoitusäänet. Mutta toisaalta: jos ei uskalla, ei myöskään tiedä mitä leffan viimeinen kela tuo tullessaan.
Mika Roth
Of Wild: Lonely
Bianca-Pop Music
Of Wild osasi kiinnittää ainakin allekirjoittaneen huomion debyyttisinkkunsa saatesanoilla. Niissä näet sidotaan yhteen kulttisarja
Twin Peaks sekä mainio rock-ryhmä
The Wrecking Queens.
Jenni Salminen ja
Katja Tolonen ovat ehtineet tehdä yhtä jos toista kotimaisen indiekentän eri puolilla, mutta silti Lonely on aivan uusi startti.
Twin Peaks löytyy samettisten soundien tummista kulmista ja rahdun eteerisistä naisvokaaleista, eikä 90-lukua ole muutenkaan jätetty huomiotta. Lonely omaa vahvan rytmin, mutta ei lähde junttaamaan sitä newtoniakaan liian kovalla voimalla, vaan tasapaino on täydellinen. Kappale leijuukin neljä ja puoli minuuttiaan kuin muutaman sentin lattiasta irrallaan, keskiharjanteella äänet äityvät hitusen kovemmiksi, mutta kaari ei pistä mitenkään korvaan. Hattua pitää nostaa myös kurissa pidetylle soundipakille ja vähäeleiselle sovitukselle, joiden ansiosta biisi nousee viimeisellä minuutillaan vielä seuraavalle tasolle.
Mika Roth
Samuel Daayata: Nothing Lasts Forever
Kaiku Recordings
Vielä suhteellisen nuoreksi mieheksi jo hämmentävän sielukkaan ja pehmeän äänen omaava
Samuel Daayata osaa tehdä modernia r’n’b musiikkia, joka pystyy porautumaan tavallisuuden muurien läpi vaivattoman tuntuisesti. Nothing Lasts Forever -biisi jatkaa tutuilla tarinankerronnan reiteillä, mutta kun mukaan on saatu riittävästi sielukkuutta ja tunnetta nousee peruspalikoista kasattu kokonaisuus huomattavasti osiensa summan yläpuolelle.
Mikään ei ole ikuista, ei edes rakkaus, vaikka vasta-argumenttejakin toki alati esitetään. Rakkauden virtaukset vain ovat aina yhtä arvaamattomia, mutta vielä hankalampaa on olla ystävyyden ja rakkauden suuren kynnyksen kohdalla ja yrittää taituroida sen päällä. Miten nopat ikinä putoavatkaan ne putoavat vain kerran, eikä paluuta menneeseen enää tuon jälkeen ole.Viesti tuntuu olevan, että pyyteetöntä ja kaiken anteeksi antavaa rakkautta ei ole olemassakaan, koska aina joku loukkaa itsensä ja satuttaa toista jollain tasolla. Daayata osaa pukea nämä vaikeat asiat kauniiksi paketiksi, joka viiltää sydäntä juuri kuten pitääkin.
Mika Roth
Toukokuun Tuomas: Umpisolmuja
Toukokuun Tuomas on suomenkielistä ja vähäeleistä laulaja/lauluntekijä poppia luova helsinkiläinen artisti, joka julkaisee debyyttisoolosinkkunsa. Musiikillista historiaa löytyy jo vuosien edestä niin kitaristina kuin biisinkirjoittajana eri yhtyeissä, mutta sooloilu on toisenlainen taiteenlaji. Ja mistäs muusta ihminen osaa tehdä musiikkia kuin omasta elämästä. Arjen kiireistä ja satunnaisista mutkista, jotka muodostavat lopulta elon suuren tarinan.
Umpisolmuja kertoo kahden ihmisen ja heidän yhdessä luomansa suuremman joukon elämästä, jossa satunnaiset elon umpisolmut tuottavat harmia ja ongelmia. Toukokuun Tuomas ei kuitenkaan sorru murheen sudenkuoppaan, vaikka kappale melankolinen osin onkin. Melodia on kaunis, sovitus antaa tilaa tarkoin valikoiduille äänille ja soittimille, enkä osaa löytää sovituksesta puutteita tai huomautettavaa. Pientä ja suurta, hiljaista ja kovasti venyttävää poppia, jossa on juuri sopivasti folkahtavaa otetta mukana.
Mika Roth
Valma: Massii ja maailmanrauhaa
Rolling Records
Valma on helsinkiläinen naisräppäri, joka uutta luodessaan pitää kunniassa ysärisoundia ja kotimaisia pioneereja. Valman esikoissinkulla soundit huokuvat orgaanista ja positiivista lämpöä, kerrosten asettuessa toistensa päälle kuin luonnostaan. Debyytti ei kuitenkaan haikaile menneiden aikojen perään, vaan ainoastaan käyttää soundeja maalatessaan yksityiskohtaista kuvaa nykyhetken paineissa tietään etsivästä nuoresta kertojasta.
Pidän kovasti Valman laulutavasta, joka ei oikeastaan ole räppiä eikä myöskään perinteisesti ymmärrettyä laulua, vaan jotain siltä väliltä. Sanat lausutaan pehmeästi ja selvästi, eikä edes korkea sananopeus aiheuta minkäänlaisia ongelmia. Biisi virtaa kuin luonnostaan eteenpäin ja vokaalit solahtavat soundien kainaloon yhden kuvaa täydentävän soittimen tavoin. Lyriikat eivät siltikään uppoa taustaan, vaan Valman tarkkoja havaintoja ja oivaltavia heittoja tulee seurattua herkin korvin. Erittäin tasapainoista tasapainoilua modernin ja vanhan rajalla. Jokainen on oman onnensa seppä, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka – niinhän se on.
Mika Roth
Varjo-Orkesteri: Vihtahousun illallinen
”Tulikuuman Karhula-scenen” tarina jatkuu, kun
Varjo-Orkesteri tarjoaa katajaiselle kansalle suomenkielistä rockmetallia pienellä progen koukulla ja asianmukaisen vinoilla teksteillä. Ja onneksi sattuma käänsi aikoinaan Varjo-Orkesterin askeleet kulkemaan juuri pitkin suomenkielistä reittiä, sillä eihän tällaisia tekstejä voisi lontooksi kenellekään selittää yhtä vakuuttavasti. Vihtahousun illallinen -sinkku on myös ensimmäinen lohkaisu huhtikuun aluksi luvatulta
Prima Volta -debyyttialbumilta, joten lopputalvea kelpaa viettää varjojen mailla.
Sinkku on hilpeän puoleinen renkutus, joka sahaa hiukan samaa oksaa kuin sopivaan ikään ehtinyt
CMX. Karhulan kopla ei kuitenkaan jää sivakoimaan jo avattua latua, vaan suuntaan aivan omanlaiseensa korpeen. Näissä kohdin kannattaakin mainita jäsenistön runsas kokemus muista orkestereista, minkä ansiosta kasassa ei ole mikään hengetön pastissi vaan pohjoinen passio. Outo tarina pirulaisen pöytään päätyvistä ihmispoloista, joilla on käynyt huonompi kenkä ruletissa.
Mika Roth
Wenna: Winds of Love
Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Tämän vanhan viisauden osoittaa esimerkillään todeksi
Wenna, joka julkaisi 60-vuotissyntymäpäivänään esikoissinkkunsa. Ja kun alkuun on päästy, niin juhlavuoden aikana on luvassa lisääkin suomenkielisiä, herkkiä ja terapeuttisia voimaballadeja, sekä kenties hieman soulahtavaakin poppia. Tyylit saattavat vaihdella, mutta teemasto tullee olemaan yhteneväisempi. Rakkaus, elämä, kaiken kiertokulku ja ikuinen liike, joka on aina yhtä ihmeellistä ja vaalittavaa.
Uran avaukseksi valikoitunut Winds of Love on saatesanoja myötäilläkseni elokuvamaisen eeppinen rakkauslaulu, jolla moderni etnosoundi ja ajaton viesti kietoutuvat toisiinsa. Wenna laulaa upean sielukkaasti, tavoittaen niin korkeimmat nuotit kuin matalammatkin virrat. Pitkään pöytälaatikossa muhinut kappale on saanut osikseen mm. tinapilliä, polyrytmistä rumpua ja laajakangasmaisia synamattoja, mutta lopputulos kestää tämän kaiken vaivatta. Toki vähäeleisempikin ote voisi toimia, mutta jostain on aloitettava ja miksipä ei vaikka rakkauden temppeleiden korkeuksista sitten samalla. Ja kyllä yläpuolellekin vielä tilaa jäi.
Mika Roth
Lukukertoja: 2633
