Pienet

Pienet - Toukokuu 2022

11.05.2022

Ceased Sunfire: Sleepless

Ceased Sunfire on helsinkiläinen stoner metal -yhtye, joka lataa debyytti-EP:lleen kolme kovaa numeroa. Metallisia äänimaisemia suosivilla kappaleilla yhtye murskaakin riffeillään ja jyrää massiivisilla melodioillaan, mutta pitää silti hommat kasassa.

Sleepless on siinä määrin ehyt ja tuhti paketti, että bändiä onkin syytä suitsuttaa vahvasta soundista. Kipaleet ovat selvästi enemmän kuin serkuksia, mutta toisinaan sisarussuhteet ovat ehkä turhankin läheisiä, eli rohkeampaa variointia voisi suosia. EP:n keskustaksi nousee jo silkan mittansa puolesta keskimmäisenä kuultava Dead to Me, joka jyrnyttää saman verran kuin kaksi muuta vetoa yhteensä. Maailma on muuttunut plus kahdessa vuodessa suunnattoman epävarmaksi paikaksi elää, mitä tämäkin EP heijastelee. Levottomuus ja aggressiivisuus saavat Melting Stonesin satamaan niskaan kipakalla tavalla, eikä yritys ole mitenkään heppoista. Ykköstarttujan tittelistä kisaa tasavahvasti avausraita Were We Ever, jonka tuimaa murskajuhlaa olisi kuunnellut pidempäänkin.

Sleepless osoittaa hartioita löytyvän, eikä lyhyiden ja mittavampien siivujen lohkominen tuota ongelmia. Suurimmat probleemat sijoittuvatkin tekniselle puolelle, koska soundien tunkkaisuus menee jo hivenen överiksi ja parasta terää ei ole löydetty sovituksissakaan – vielä. Hiton kovaa stoner metallia silti.

Mika Roth

Delfoi Road: Reborn Skies

Siitä on vierähtänyt peräti 17 vuotta aikaa, kun Delfoi Road oli viimeksi esillä Desibeli.netissä. Pari vuotta Sound Sleeper EP:n jälkeen bändi teki jo esikoisalbumiaan, mutta nauhoitukset tuhoutuivat rikkoutuneen ulkoisen kovalevyn vuoksi. Isku taisi olla kova, sillä yhtye oli telakalla yli vuosikymmenen, tehden paluun vasta 10-luvun lopulla.

Ensin pistettiin ulos yksi vanha biisi sinkkuna, minkä jälkeen kipinä syttyi roihuksi ja nyt ihmeteltävä on neljänä biisin EP-levy. Kuulija pistetään välittömästi testiin, kun päälle kahdeksan minuutin mittainen North/South läväytetään tiskiin. Vahva melodia, maalaileva kitara ja kuulaaksi karsittu äänimaisema pistää katseen kohdistumaan kengänkärkiin ja rauhallisempi Anathema ei ole kaukana näistä hetkistä. Sinkkupotentiaalisempia numeroita ovat rockimman kertsin omaava Your Burning Eyes, sekä napakammin surumielisiä tunteita luotaileva Breathe, jonka rankin kohta yllättää aina.

Delfoi Road osaa yhdistää täyteläisen pehmeän vokalisoinnin ja lämpimän bändisoundin yhteen tavalla, joka saa nojautumaan kuin huomaamatta taaksepäin ja ottamaan mukavamman asennon. Nämä ovat kaikki hienoja sävellyksiä, joita sitoo toisiinsa yhteneväinen soundimaailma ja kun persoonallisuuttakin on karttunut lisää, niin 20-luku näyttää suorastaan lupaavalta. Tervetuloa takaisin Delfoi Road.

Mika Roth

grönroospunkt: Missä on loput minusta / Olen pohjalla
Puuma Records

Koko pandemia-ajan aktiivisena pysytellyt grönroospunkt valmistautuu seuraavan levynsä julkaisuun. Syksyllä olisi luvassa GRÖNSAKER-niminen kiekko, jolta kuullaan nyt kaksi numeroa.

Aiemmin mm. progen, suomirockin, suomalaisen uuden aallon sekä näiden erilaisten rajanaapureiden kanssa puuhaillut yhtye hyppää yllättäen blues rockin kelkkaan. Ei tässä nyt Mississipin rannoilla olla, mutta ei Missä on loput minusta toisaalta niin kaukanakaan bluesin alkulähteistä ole. Kertoja on saanut siipeensä ja ilahduttavan simppeliä kuviota jauhetaan pakottomasti. Raikkaan yllättävä siirto, jota vasten Olen pohjalla iskee kuin viiden kilon leka lasipöytään. Tempoilevaa progea ja terhakkaa uutta aaltoa on ohjailtu vaihtoehtoiseen suuntaan, mutta pidän tällaisesta elokuvamaisesta nokkeluudesta, etenkin kun kummankin raidan tekstit osuvat mielestäni kohdilleen. Huonostihan kertojalla menee, mutta eihän tässä missään Miami Beachilla ensinnäkään olla, unelmien rakkaussaduista nyt puhumattakaan.

Saatekirjeen brutaali niukkuus sopii grönroospunktin tyyliin, jossa musiikki puhuu ja tekstejä saa tulkita kuin piru hyvää kirjaa – ellei sitten vain nosta aivoja narikkaan ja nauti matkasta. Bändin soiton rentous ja toisaalta tuhti vakavuus vievät kohti loistavaa tulevaa, uskallan toivoa/väittää.

Mika Roth

Hasune: Monta virtaa vedessä / Valkoinen tripla
Itä-Suomen Levyt

Aika tarkkaan kaksi vuotta sitten Hasune julkaisi Muusikaks-albuminsa, jonka veikeä ja ehkä hivenen lapsekkaankin kokeellinen rock hurmasi allekirjoittaneen. Kun albumista nousee mieleen Velvet Underground, Kraftwerk, suomalainen outorock ja jopa folkin amerikkalaiset kummajaiset, on jotain tutkittavan arvoista taatusti löydetty.

Kahden biisin sinkku pohjustaa tietä Kolmivaihejatkot-pitkäsoitolle, jota lupaillaan ilmestyväksi syksymmällä. Musiikillisessa cocktailissa Velvet Underground on tällä erää ottanut selätysvoiton muista suunnista, mutta ei tämä kopiointiakaan ole. Hasune on tällä erää sähköisempi ja rockimpi bändi, jonka letkeys rakentuu mm. Pantsen ja Knopflerin mieleen tuovasta kitaroinnista, trumpetin harkituista nuoteista, sekä lämpimiä sävyjä suosivasta rytmiryhmästä. Vokalisti/kitaristi Taavi Hasunen puhelee mukavia, davelindholmaisen puolihuolimattomaan tapaan kaiken ollessa kohdillaan.

Monta virtaa vedessä pyörittelee öisiä tunnelmiaan kiireettä ja Valkoinen tripla tipauttaa sykkeen entistäkin alemmas, vaikka nopeusviisari taitaakin nytkähtää millin verran kohti kaakkoa. Tärkeintä on kuitenkin melodian, riffin ja kertosäkeen pyhä kolminaisuus, jota rikastetaan jumalaisen pehmeillä kitarasoundeilla. Kuinka koukuttavaa leppoisuus voikaan parhaimmillaan olla?

Mika Roth

Huuto!: Suomalainen delirium / Poikia, poikia, poikia
Stupido

Huuto! pisti itsensä jäähylle kolme vuotta sitten, juuri kun mainio Metamarket EP ilmestyi. Basisti menehtyi ja maailma pysähtyi muutenkin. Pandemia-aika kului siis äänekästä rockia soittavan orkesterin leirissä hiljaisemmissa merkeissä, mutta nyt rakas kulttuurisissiryhmä palaa takaisin ja toinen pitkäsoittokin on jo kiikarissa, vaikka julkaisupäivä on sysätty vuoden 2023 puolelle.

Kahden biisin mittainen annos on taattua kaahausta alusta loppuun saakka, eikä tyylipisteitä jaeta näissä karkeloissa. Suomalainen delirium ynnää koko ihmiskunnan historian viinan kanssa läträämiseksi, sillä se jos mikä yhdistää kaikkia kulttuureita ja sivilisaatioita noin yleisemminkin. Puhutaan mitä puhutaan, mutta humala on ainoa todella kansainvälinen kieli, eikös vain? Kuumeisen kiivas ralli kaahaa halki viinitarhojen, eikä ärhäkkä siivu jätä ketään tielleen osuvaa kylmäksi. Poikia, poikia, poikia takoo itseään saman kaliiberin vasaralla otsasta sisään, eikä tempoilevaa mellastusta voi kuunnella hymyilemättä.

Kyllähän tämä svengaa ja groovaa siihen malliin, että ennusmerkit tulevalle ovat suosiolliset. Tuotannon puolella rankkuus ja rosoisuus ei ruhjo biisejä hengiltä, vaan voima ja imu asettuvat kohdilleen. Toimii.

Mika Roth

Lopunajan viihdeorkesteri: Kestääkö tämä jää?

Lopunajan viihdeorkesteri on tuoreemmasta päästä oleva bändi, jonka taival käynnistyi edellisen vuosikymmenen viimemetreillä. Aiemmin jo muissa koitoksissa ansioituneiden tekijöiden uusi projekti profiloituu erikoisfolkkia soittavaksi yhtyeeksi.

Erikoisuus ilmenee tässä tapauksessa trumpetin käyttönä, sekä jarkkomartikaismaisten lyriikoiden kuivana vinoutena, joka ei ole kuitenkaan tarpeettoman itsetarkoituksellista. Sanan säilät saavat huitoa ilmaa, mutta asiat voidaan sanoa suoremminkin, jos tarvetta moiselle ilmenee. Eikä se trumpettikaan pakollinen ase ole, jos vaikka pitää luottaa enemmän huuliharppuun. Muoto on yksi asia, vaan kuinka on itse ydinten laita? En kiistä päälle seitsemän minuutin mittaisen Ketä jäljelle jäi? -piirtelyn voimaa, vaikka äänenpaine maltillinen onkin ja pyörteily muistuttaa ennemminkin tanssahtelua vailla murheita.

Runsaampaa tarttumapintaa poprock-yleisölle tarjoaa kuitenkin rymyraita Etunäyttämön sankari, joka lienee jonkinlaista suomalaisugrilaista balkaninhumppaa. Hymy on niin vino, että liekö jo virnettä moinen. Upea aivan eri tavoin on myös melankolisen melodinen Kaunis on mieli, joka tekee silmukoita itsensä sisällä ja kutittaa trumpetillaan kaihohermoa. Tässä seurassa aurinkoiseen joenrantaan hyytyvä folk-siivu Voisitko laskeutua? ottaa vain kaiken irti kauniista hetkestään ja huuliharpusta, mikä jättää kuulijan hämmästelemään neljän niin kovin erilaisen raidan löyhää liittoa.

Mika Roth

Lucy Lohan: GUNK
Soliti

Lucy Lohan on helsinkiläinen rap-artisti ja tuottaja, joka on tehnyt viime aikoina yhteistyötä Umrun kanssa. Yhteistyö sujuu mainiosti muiden kanssa myös tuoreella EP-levyllä, joka pistää kahden viimeisimmän sinkun kera pakettiin viisi uutta raitaa.

GUNK, jonka otsikko ja kaikkien biisien nimet tulee siis kirjoittaa isoilla kirjaimilla, on vahvasti efektoidun rapin, hidastetun hip-hop rytmittelyn ja kuulaaksi tuotetun popin uniikki sekoitus. Autotunetetut vokaalit ovat toisinaan enää hädin tuskin tulkittavissa, mutta tärkeintä onkin fiilis. Leijuva ja kelluva tunne, jossa virtaviivaisert biitit tippuvat kuin taivaista ja risteävät ääniaallot luovat kaikesta liikkeestään ja kiireestään huolimatta rauhallisen ilmapiirin. Auttamassa ovat olleet maple, Himera, innsmouth ja Orchid, joiden lisäksi studiossa on käynyt vierailijoita kolmella raidalla. Visio on kuitenkin pysynyt kirkkaana ja GUNK onkin soundilleen uskollinen sekä taloudellisen napakka. Itse asiassa vain yksi raita ylittää kolmen minuutin rajan, vaikka rahkeita olisi ollut mittavampaankin venyttelyyn.

Tuokiokuvamaiset raidat asettuvat nätisti jonoon, mutta hivenen tempoilevampi EVIAN ja asteen tummempaa soundia tarjoava VIP osuvat kohteisiinsa. Myös popimpaa tarttumapintaa tarjoava NONCHALANT, sekä kokeellisempi CAMDEN ROAD ovat tutustumisen arvoisia lukuja.

Mika Roth

M75!: Kuulet ääniä / Nämäkin äänet unohdetaan
Alakulttuurtalo

Kosmisuus on kuulijan korvista kiinni, mutta mielestäni helsinkiläisen Matti Härkösen sooloprojekti M75! jos mikä täyttää kraut ja kosmische -termien haastavat kriteerit, sillä läheskään kaikki krauttina kaupattu ei näinä päivinä ole aitoa asiaa lähelläkään. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Kylpyamme ja kaikulaite / Vakoiluasema -tuplasinkku pisti analogiset syntetisaattorit humisemaan siten, että elektronisen musiikin muinaiset saksalaiset nousivat vaivatta mieleen, eikä vaikutus ole ainakaan heikentynyt sittemmin.

NEU! ja Kraftwerk kaikuvat näilläkin kahdella raidalla lävitse, mutta väitän soundimaailman naksahtaneen hivenen modernimpaan suuntaan. Siinä missä 70-luvun alku oli aiemmin selvin kiintopiste, ulottuvat etenkin Nämäkin äänet unohdetaan -fiilistelyn suhinat, naputukset ja maisemoivat syntetisaattorit vaivatta 80- ja 90-luvuille. Eikä tuo ole missään nimessä tappio millään tavoin, sillä vaikka M75! muuntuu, on musiikin ydin pysynyt kirkkaana. Kolhommalla tavalla melodinen Kuulet ääniä jyskyttää eteenpäin kraut-raiteillaan, kuin jarrunsa hukannut juna, joka ei välitä tippaakaan vallitsevasta tilanteesta. B-puoli fiilistelee puolestaan sumuisemmin, täydentäen A-puolen hillittyä kiivautta.

Kaksi raitaa, kaksi osumaa, sekä hivenen kehittynyt moottori ja voimansiirto. Tässä kelpaakin odotella elokuuta jo innolla, sillä silloin on luvassa M75!-herkkua oikein pitkäsoiton mitassa.

Mika Roth

Modem: Elokuvia

Modem on kasaristi kolkkoa synapoppia luova yhtye, jolle syntetisaattorit ja rumpukoneet ovat mahdollisuus, ei uhka. Eikä kolkkouskaan ulotu sydämeen saakka, vaan nostaa ainoastaan ihon kananlihalle ja kaulukset dramaattisella tavalla pystyyn, tiedättehän.

Kahden biisin mittainen sinkku ampuu nimibiisillään puhtaan kiillotettuja Human League -ammuksia, joiden alakuloinen melodisuus on huippuunsa jalostettua. Lyriikoissa lepoa kaipaava kertoja sekoittaa leffojen maailman unelmiinsa, kenties uniinsakin, eikä yö tuo muassaan rauhaa – tietenkään. Kuvat nähdään ruudun läpi, vaan onko ruudun toisella puolen maailma, television elektroniikkaa tai jotain muuta? Kakkosraidaksi sijoitettu Autofiktio on hivenen lähempänä kultakautensa New Orderia, eikä todellisuus taaskaan tahdo pysyä oikein kasassa, kun taru voittaa toden, ainakin kirjan sivuilla.

Modem on kytkenyt itsensä niin tiiviisti 80-luvun syntetisaattorimaisemiin, että aika antaa sille tavallaan suojansa. Onkin täysin tekijöistä kiinni, että muuttuuko suoja vangitsevaksi häkiksi tai rohkeat uudet seikkailut mahdollistavaksi tukikohdaksi. Kaikki tarvittava on jo kasassa: tarttuvia biisejä, tarkoin harkitut soundit ja naisvokalisti, joka pystyy laulamaan minkä tahansa rivin uskottavalla tavalla. Elokuvia -sinkku voikin johtaa lisätyllä rohkeudella todelliseen blockbusteriin, joka ei ole ainakaan tragedia.

Mika Roth

Petosen Panimo: Petosen Panimo
FTK -levyt

Moni bändi ja artisti haluaisi soundata funkilla tavalla aurinkoisen rennolle, mutta onnistujat ovat harvassa. Petosen Panimo nousee tuohon pieneen kotimaisten taitajien joukkoon, minkä vuodenvaihteessa ilmestynyt F.U.N.K.-sinkku jo esimerkillään osoitti. Tuo mainio raita on saanut neljä muuta numeroa eteensä, eikä ankkuriksi jätetty biisi jää suinkaan ainoaksi osumaksi.

Kuopiolaisen ryhmän musiikissa funk, groovaava pop ja rap sekoittuvat toisiinsa, eikä yhtyeen itsensä mukaan nimetty EP voisi soljua luontevammin eteenpäin. Tämän vuoden sinkkubiisi Aikuisuuteen näkee kertojansa juurtuneen lapsuudenkotiinsa, josta ei lähdetä mihinkään, kun ei ole minkäänlaista halua tehdä mitään – paitsi chillailla. Rakentavammin rentoa elämää ylistää Kispa, joka on simppelin nerokas ralli. Joukon sinkkupotentiaalisin veto on kuitenkin startiksi sijoitettu Steppi kepee, jolla funk-torvia annostellaan rohkeammin ja basson groovepitoisuus nousee heliumpallon lailla kohti kattoa.

Groove on kuulemma suomalaiselle vaikea juttu, mutta eipä tämä kuulosta lainkaan tukkoiselle tai pakotetulle. 5 raitaa, 18 ja puoli minuuttia, sekä hymy huulilla, eli Panimon tuotokset toimivat.

Mika Roth

Rock-Criminals: Cans n’ Bottles
Concrete Media

Rock-Criminals on haminalais-kouvolalainen klassista hard rockia soittava yhtye, jonka tuore kahden biisin sinkku onkin hieman mielenkiintoisempi tapaus. Rock Academy Kouvola -hankkeen osana syntyneet biisit näet esitetään Kymi Sinfoniettan kanssa, joka toimii siis Kotkan ja Kouvolan kaupunginorkesterina.

Rock on puitteista huolimatta kuitenkin yhä ja edelleen rock, eikä se ole menettänyt purentavoimaansa kauniimmissakaan asusteissa. Klassisen hard rockin opit pidetään siis ohjenuorina, eikä edes Eagle-kappaleen huudatusosuus tunnu karmeista huolimatta millään tavoin kornilta. Pistävämpi terä löytyy kuitenkin A-puoleksi nostetulta Cans n’ Bottles -vedolta, jolla kunnian päiviensä Hanoi Rocks saattaa kaikua taustalla, mutta parhaitahan saa aina hieman lainailla. Jousisovitukset lisäävät kummankin numeron voimaa, mutta nostaisin nimibiisin silti tässäkin kisassa sisaruksensa edelle.

Ison jousiorkesterin yhdistäminen glamin katkuiseen rockiin ei ole ideana mitenkään uniikki, mutta kun ydin – eli itse biisit ja niitä tukevat sovitukset – toimivat, niin mikäs tässä on nauttiessa. Stadion-luokan rockbiisejä ei koskaan ole tässä maailmassa liiaksi, ja bändi osaa asiansa.

Mika Roth

Tryer: Tuho
Suicide

Vuodet kuluvat hiljalleen, mutta Tryer se ei kulu niin miehinkään. Hardcoren voimamoottori puskeekin vain eteenpäin ja kolmen vuoden takainen Ei kuole koskaan -albumi saa viimein jatkoa.

Avausraita ja puolittainen nimibiisi T.U.H.O. käy kimppuun pommikonelaivueen lailla, kun bändi takoo nopeaa, kiihkeää ja tinkimätöntä biisiään kuulijan korvista sisään. Iso urakka, isoimmat vasarat. Periaatteessa perussuoritus, ei mitään uutta tai ihmeellistä. Spesiaalit on näet varattu seuraaville numeroille, jotka kumpikin kellottavat päälle viisi ja puoli minuuttia. Nollasta nollaan -rallin helvetillinen rumputuli herpaantuu puolen välin jälkeen melodiseen väliosaan, jossa rauhallisuus ja melodisuus ottavat vallan, mikä tekee loppubiisistä jopa eeppisen. Huomisen vanki elää myös melodiastaan, joka kaiken lasimurskan ja piikkilangan alla voi ihailtavan paksusti. Väliosassa taidetaan käydä varhaisen Iron Maidenin riffilaatikolla, mutta tällä erää raskaus ei karise vauhdin asettuessa – ennemminkin päinvastoin. Mikään mäiske ei näet toimi ilman vertailukohtaa pidemmässä juoksussa.

Tryer on vuonna 2022 monipuolisempi, yllättävämpi ja sitä kautta mielenkiintoisempi kuin koskaan aiemmin. Hardcoreahan tämä edelleen on, mutta myös jotain muuta, mikä vain lisää potin arvoa. Tervetuloa takaisin.

Mika Roth

Vehje: Freelancer
Humu Records

Vehje on kyllä kumma musiikillinen ilmiö. Kuuntelin itse asiassa päivänä muutamana reilun vuoden takaisen Terveisiä-seiskatuumaisen taas läpi ja nauroin (hyvässä hengessä) useampaan otteeseen. Puolihullua punkin öykkä möykkkäähän se on, mutta hillitöntä sellaista. Tällä erää ei tullut seiskatuumaista, mutta kyllä kylmän kalseat tiedostotkin olennaisen välittävät.

Kolme biisiä, hiukan alle neljä minuuttia ja mahdoton määrä huutoa, meuhkaa ja räyhää. Kun yhtye pääsee vauhtiin, on soitossa alkukantaista heavy metalin, protopunkin ja hardcoren voimaa. Kaikki on sekaisin, ja kaikki on silti kohdillaan. Freelancer on lähinnä huutojulistus, jossa otetaan kantaa kaikkien keikkaduunareiden puolesta. Kulttuuripuolen rahat ovat tiukassa, ja se sylettää jos mikä. Mahotonta meininkiä on puolivillainen hetki helppoheikin kyljessä, kun markkinoilla myydään karkkia ja pakko on myydä kahteen kymppiin vaikka mitä. HC raikaa, yleisö riemuitsee, vokalisti meinaa tulla kaiuttimista ulos ja huomaan virnuilevani ja kääntäväni volakkaa kohti kaakkoa. Palkinto on sitten pieni hetki taivaan portilla, kun nuukasti ja siveästi elänyt suomalainen pääsee taivaaseen, tai taivaan porteille nyt ainakin.

Vehje väistää kaikki sudenkuopat ja halvat mukahalpuutukset, eikä tee kompromisseja. Joko pidät tästä tai et, välimuotoja tuskin löytyy. En minä tiedä, kuinka tosissaan Vehje jo, mutta minä ainakin viihdyn täydestä sydämestäni ja se riittää. Voisin ottaa toisenkin kupillisen herkkua, kun se seiskatuumainenkin jäi saamatta.

Mika Roth

Viimeinen räjähdys: Hengenheimo

Kaikki perustuu musiikissa johonkin jo aiemmin luotuun, jota seuraavat sukupolvet kehittävät. Tältä pohjalta Viimeinen räjähdys on vain uusin lenkki pitkässä ketjussa, jonka kumpaakaan päätä on mahdotonta nähdä. Tai näin haluaisin ainakin ajatella.

Todettakoon alkuun, että Viimeinen räjähdys on niin nuori yhtye, etteivät sen jäsenet ole olleet oletettavasti maisemissa, kun Musta Paraati, Sielun Veljet ja kumppanit pistivät 80-luvulla maamme musiikillisia tantereita uusiksi. Siksipä Tappavat tulppaanit postpunkkaa periaatteessa vapaana, vaikka jälki muistuttaakin huimissa määrin alkuperäisiä, sekä niistä innoittuneita tekijöitä kuten Maj Karman Kauniit Kuvat -yhtyettä. Keihäässä on totuus on puolestaan niin siekkareita, että en oikein tiedä mitä sanoa tähän.

Mikäli historiaa ei olisi olemassa, olisivat kummatkin biisit loistavia taidonnäytteitä. Niissä on tylyä iskua, kovaa pintaa ja tarttuvuutta. Ja hyvä riffi on aina hyvä riffi, oli se sitten missä tahansa. Hengenheimo EP jättääkin itsestään poikkeuksellisen ristiriitaisen vaikutelman, sillä se tarttuu häikäilemättä palasiin, joihin suurin osa ei ole uskaltanut hipaistakaan vuosiin. Onko se väärin, onko se oikein, onko sillä edes väliä? Väistän vastuuta ja annan kuulijan ratkaista, mutta kaksi huippubiisiä on neljän raidan EP:ltä hyvä saldo.

Mika Roth

Zombie Rodeo: The Eyes Are Set upon You
Inverse

Zombie Rodeo julkaisi muutaman todella lupaavan pienjulkaisun 10-luvun puolivälin tienoilla, jotka ovat jääneet mieleen. Raskaasti stoneria veivannut, mutta groovensa reunasta tiukasti kiinni pitänyt bändi oli jo mielestäni lähellä isompaa pamausta, kun kaikki yllättäen hiljeni. Uuden vokalistin voimin julkaistu Cult Leader oli rohkea avaus, kun rautaa lastattiin tankoihin lisää oikein urakalla ja kaavoja yksinkertaistettiin. Nyt on vokalistin vakanssi jälleen avoinna ja työtä hoitaa, ainakin tällä EP-levyllä, kitaristi Miika.

The Eyes Are Set upon You on viiden biisin EP, joka ennemminkin hämmentää kuin varsinaisesti vastaa mihinkään kysymyksiin. Sinkuksi valittu Mind Infestation on tylyä metallimöykkää, jolla stoner metalin korviin kuiskuttaa deathkin. Night’s Jackal Howl menee vielä syvemmälle death’n’rollin hurjassa kyydissä, vinkaten metallin olevan nyt stonerin edessä – mutta vaakakupit keikahtavat useampaankin otteeseen erilaisiin asentoihin. This Burning Wasteland trippailee taasen psykedeelisemmän rockin kanssa lähes kuuden minuutin verran. Seitsemän minuutin virstanpylvästä hätyyttelevä Unspeakable Fathoms raapii jo doomin hautapaaden reunaa, eikä eeppisempi mellastus kuulosta lainkaan hullummalta, joten olisiko siinäkin uutta suuntaa tutkittavaksi?

Eli tämä ei ole ainoastaan uusi alku, vaan useamman uuden linjan avaus. Mitä Zombie Rodeo seuraavaksi tekeekään, on se näiden vinkkien perusteella taas jotain hivenen erilaista.

Mika Roth

Lukukertoja: 2835