Pienet

Pienet - Lokakuu 2021

21.10.2021

Arosa Ensemble: Skärvor

Arosa Ensemble on hiljalleen saanut valmiiksi pitkäsoittonsa, joka muodostuu kolmesta EP-levyn kokoisesta osasesta. Keväinen Guld ja kesän lämmössä hehkunut Silver täydentynyt nyt siis kolmannella EP-levyllä, trilogian muodostaessa viimein kokonaisen albumin.

Arosa Ensemble on jatkanut Edith Södergranin runoihin sävelletyn musiikin luomista, mikä toisaalta antaa ryhmän taidepopille tilaa ja avaruutta, mutta tietysti rajojen sisällä pysyminen myös hieman kahlitsee tekijöitä. Södegranin runot ovat sitä paitsi niin kuuluisia, ja usein myös murskaavan henkilökohtaisia, että niihin syntyy helposti aivan toisenlaisia tunnesiltoja. Uskaltaisin väittää lopputuleman kallistuvan kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, sillä nämä rivit ja sanat kuulostavat nyt hyvällä tavalla tuoreille, uusillekin.

Jos aiemmilla EP-levyillä eteerisyys oli käsikosketeltavaa, uskaltautuu Arosa Ensemble nyt entistä lähemmäs hiljaisuuden muureja. I fönstret står ett ljus miltei hajoaa aamukasteiseen eteerisyyteensä, kun taas Vierge moderne kohoaa tulevaisuuden pronssisille alustoille, heijastellen vallankumouksellista sisältöään – ja tämä kaikki sanottiin jo yli sata vuotta sitten. Huimassa seurassa pienoinen Till fots fick jag gå genom solsystemen uhkaa jäädä enemmänkin pitkäksi introksi, mutta ehkäpä pitkäsoiton muodossa osanen nousee tärkeämmäksi.

Mika Roth

Beautiful Animal: Sea / To Do Love

Selvistä genrerajoista voi olla joskus hyötyä, mutta toisinaan niiden epämääräisyys luo rikkaampia musiikillisia pohjavirtauksia. Helsinkiläinen Beautiful Animal lupailee pelailla melodisen rockin ja elektronisen musiikin kanssa, mutta kumpi pääsee voitolle – ja onko voittajia ensinnäkään? Ryhmän toinen sinkku pitää sisällään kaksi biisiä, sekä sangen yllättävän remiksin toisesta siivusta.

Ykkösraita Sea on yllättävänkin perinteinen ja rauhallinen poprokkis, jossa kaivataan tulkintani mukaan lämpöä ja puristusta. Viipyilevä siivu lohkaisee peräti reilut viisi ja puoli minuuttia itselleen, eikä silti anna vastausta. Ns. B-puoli To Do Love sen sijaan hyppää heti boogaavan retrorockin satulaan, enkä liene ainoa, jolle tuli mieleen nuori Debbie Harry ja The Blondie noin yleensäkin. Mielikuvia, mielikuvia, mutta siinä samalla ihan hiton tarttuva siivu.

Entä sitten puhe elektronisesta musiikista? Ei hätää, sillä Sea (Jokujekku Remix) saa taatusti drinkin oliivin juuttumaan kurkkuun jos toiseenkin. Eihän tuossa naksuvassa ja nykivässä versiossa periaatteessa paljoakaan uutta ole, mutta syntsa-säksätys ja nyrjähtely on tavallaan vänkää.

Mika Roth

Bone´M: Rasputin / Daddy Cool

Näppärästi nimetty Bone´M on kotimainen rock-yhtye, jonka käsissä klassinen disco kääntyy rosoiseksi garage-rockiksi. Tässä tapauksessa käsittelyyn on päätynyt kaksi Boney M. -orkesterin jättimäistä discohittiä, joihin on haettu uutta kulmaa ja tuoretta tappomeininkiä.

Okei, lämmittely on aina lämmittelyä, mutta jos alkuperäiseen osataan tuoda jotain uutta ja erilaista, niin kannattaa aina kuunnella. Tässä tapauksessa kumpaakin biisiä on lähdetty soittamaan vain tuorein soundein ja genreen (eli garage rockiin) ominaisin maneerein. Eihän tuo paljon miltään kuulosta luettuna, mutta soundien likainen rasvaisuus ja taustalle lisätyt woo-hoo -huudot tekevät kieltämättä gutaa. Daddy Cool saa kaavasta reippaasti enemmän irti, etenkin kun väliin on viitsitty survoa pitkää instrumentaaliväliosaa, joka tekee mekkalasta herätystelttamaisen kohottavaa. Rasputin yrittää samaa jekkua, mutta ikiaikaisen kulutettu renkutus ei oikein lähde lapasesta, vaikka pientä vipinää saadaankin aikaiseksi. Ehkäpä näissä kohdin olisi pitänyt ottaa karkeammat paperit ja isommat lekat käyttöön, koska versio kuulostaa vain versiolta, ei miltään erityisen uudelta.

Disco on rajaton riemu ja loputon kaivo, mutta tällä erää cooli isä selätti väsähtäneen pappismiehen kuusi nolla. Pinnat roisista ideasta ja härskeistä soundeista, luvattua vinyylijulkaisua odotellessa.

Mika Roth

Ege Zulu: Klassikot EP
PME Records

Ege Zulu on helsinkiläinen räppäri, joka on ottanut EP-levylleen mielenkiintoisen kulman. Jokainen viidestä biisistä on tavallaan innoittunut klassisesta elokuvasta tai TV-sarjasta, mutta alkupiste on toiminut vain silkkana alkuräjähdyksen kipinänä.

Eli tällä logiikalla Yksin kotona ei kerrokaan joulusta, kun rosvot yrittävät tunkea sisään, vaan aikuisen miehen ongelmat ovat tyystin toisenlaisia. Eikä biittien ja soundien tarvitse kyntää syvissä, mustissa vesissä, vaan mukaan on napattu afrobeatin, hiphopin ja afropopin palasia. Biiseistä vain Joren vahvistama Peter Pan ylittää kolmen minuutin rajan, eli nopeilla luonnoksilla ja napakoilla maisemanvaihdoilla tässä mennään alusta noin 14 minuutin läpi.

Ege Zulu on kehittänyt persoonallisen soundin ja erottuvan ilmaisumuodon, mutta Klassikot EP kärsii mielestäni lievästä hätäilystä. Samaa sapluunaa käytetään ja ohueksi miksatut vokaalit keikkuvat soundien päällä siten, että hyvä kun riveistä ehtii kiinni nappaamaan. Toisaalta: vauhti on taattua ja klassikoista syntyy taatusti monenlaisia mielleyhtymiä, eli lopputulema on lievästi ristiriitainen.

Mika Roth

Funeral For Two: II
Inverse Records

On aika kaivaa kaksi kuoppaa kirkkomaahan, sillä Funeral For Two on saapunut tienoille. Seinäjoelta kotoisin oleva metalliyhtye on sijoittanut EP-levylleen vain kaksi raitaa, mutta yhteismittaa kertyy silti päälle 21 minuuttia, eli hitahasti metallivirsi kaunis. Trion musiikissa doom ja stoner jurnuttavat tasavertaisina tekijöinä, joten musiikki ei pääse liiaksi puuduttamaan, vaikka paikat kipeiksi saattavatkin tulla.

Avausralli The Curse of Lord on juuri niin eeppinen ja pahaenteinen, kuin mitä otsikosta voi päätellä. Biisi harppoo tappavan hitaasti ja tuskaisesti eteenpäin, mutta askel on silti samaan aikaan painava ja kohottava. Mikä lie loitsu tuonkin takana. Vokaalit ovat luokkaa ’kaukainen ja tuskainen huuto’, mikä sopii tilanteeseen kuin takorautainen risti hautuumaalle. La Muerte ei lähde juuri toimivaksi todistettua kaavaa rikkomaan, jos nyt yllättävällä hiljaisuudellaan ja akustisilla kitaroillaan penkiltä tipauttava väliosa tippuukin kuin vihkivesikulho kirkon lattiaan.

II on puhtaassa yksinkertaisuudessaan tehokasta jyrnytystä, jota kuitenkin vaivaa lievä aneemisuus. Tietysti genren opit sitovat trioa, mutta jotain pientä ja ilkeää voisi tulevaisuudessa sijoittaa sinne tänne. Em. väliosa on jo hyvä alku, nyt vain rohkeammin hautuumaan reuna-aitoja tutkimaan.

Mika Roth

Knocked Loose: A Tear in the Fabric of Life
Pure Noise Records

Yhdysvaltalainen hardcore-hirmu Knocked Loose on kuvannut musiikkiaan hardcoren ja metalcoren sekoitukseksi. Sekaan on livahtanut myös metallisia partikkeleita siinä määrin, että beatdown hardcore -termiä on myös liitetty ryhmään.

Genrelaput ovat kuitenkin vain genrelappuja ja musiikki vasta punnitsee ryhmän veren. Eikä Knocked Loose ole päästänyt itseään vähällä, sillä tuore EP on teeman ja tarinan ympärille rakentuva kokonaisuus. Päähenkilö aiheuttaa onnettomuuden, joka vie toiselta ihmiseltä hengen. Syyllisyys ja sisäiset ristiriidat repivät psyykettä hajalle, mikä kerrotaan niin lyriikoiden kuin musiikinkin keinoin. Näin tyly ja haastava muoto vaatii myös kuulijaltaan hieman enemmän, mutta vastavuoroisesti EP:n musiikillinen voima on huima – jos vain uskaltaudut astumaan Knocked Loosen taikomaan maailmaan.

EP on formaattina osapuilleen täydellinen kertomaan näin selkeän tarinan, joka löytää omanlaisensa katharsiksen kun Permanent runttaa ankkuriraitana lommot sisään ja listat ruseteille. Mikään anteeksipyyntö ei voi tuoda kuollutta takaisin tähän maailmaan, mutta mitä kysymykset lopulta kertovat meistä ja meidän maailmastamme? Rankkaa kamaa, rankkojen soundien ja tinkimättömien biisien kera.

Mika Roth

Kolho: Se en ole minä

Kolho on sooloartistina debytantti, mutta nimen takaa löytyvä Juuso Kolho on ehtinyt soittaa jo useammassakin bändissä. Eikä biisikynäkään ole ensi kertaa hyppysissä, mikä myös kuuluu positiivisella tavalla Kolhon kolmen biisin esikoisella.

Musiikin myyntipuheet saattavat joskus olla hyvinkin harhaanjohtavia, mutta tällä erää on pakko lainata suoraan saatekirjettä. ”Musiikissa yhdistyy vaivattomasti folk/blues-tunnelmointi ja 90-luvun räppibiitit”. Tuossa lauseessahan on uskomaton määrä asiaa, mutta jokainen sana on kohdillaan. Blues on hieman enemmän upoksissa, mutta Kolhon kappaleista on toisaalta turha etsiä pupujusseja päivänkakkaroita. Sekoitus on lievästi kummallinen, mutta tällä erää se palvelee sisältöä loistavasti.

Äänittäjänä ja tuottajana häärinyt Kalifornia-Kake on saanut kolhoista biiteistä tehot irti. Tekstien karu ja paljas maisema on kiistatta modernia folkkia ja kaihoa, eikä vokaaleilla yritetä sen kummemmin briljeerata. Näin Kummoinen mies näyttäytyy kaikki vikoineen aitona ja Pajamäki ei tarvitse krumelunkeja ympärilleen. Tällä erää vähemmän on totisesti enemmän.

Mika Roth

M75!: Kylpyamme ja kaikulaite / Vakoiluasema
Alakulttuuritalo

M75 tarkoittaa monia eri asioita maailmassa, mutta kun noiden kolmen merkin perään sijoitetaan huutomerkki, on merkitys jo selvä. M75! on näet helsinkiläisen Matti Härkösen sooloprojekti, joka sai alkunsa vanhaan liinavaatekaappiin hiljalleen kerätyistä analogisista syntetisaattoreista ja rumpukoneista. Eli tämä kahden biisin sinkku on elektronista musiikkia suoraan komerosta.

Näistä reilusta kahdeksasta minuutista ei ole kovinkaan haastavaa löytää yhteistä pintaa saksalaisten mestareiden töihin, ja etenkin varhainen Kraftwerk sekä elektronisempi NEU! ovat väistämättömiä vertailukohtia. Mutta mikäpäs siinä on vertautua parhaisiin, etenkin kun kosmisen krautrockin muodot ovat näin suvereenisti hallussa. Eikä Härkönen mistään suuresta tuntemattomuudesta musiikin kentille ole ilmestynyt, sillä herra on soittanut aiemmin monissa eri kokoonpanoissa.

Tiedä sitten onko vallitseva pandemia innoittanut kaappimusiikista julkista, mutta mielestäni maailma on jälleen rahdun parempi paikka tämän tuplasinkun jälkeen. Aina on näet tilaa elektroniselle krautrockille, ainakin omasta puolestani, etenkin kun soundit ovat näin analogisen lämpimiä ja biisit puksuttavat murheitta eteenpäin aurinkoisilla autobahneillaan.

Mika Roth

Maria Makaaberi: Pyhä vitutus / Hyvä muija

Maria Makaaberi on neljän naisen punkahtavaa ja grungehtavaa rockia suomeksi soittava yhtye. Kahden biisin sinkun perusteella musiikki on toisinaan roisin kulmikasta ja toisinaan taas enemmän melodista kaartelua, eli eloa riittää. Bändistä löytyy kaksi laulavaa kitaristia, heistä toinen hallitsee myös kiipparit, mutta kuusikielinen on näiden siivujen perusteella kuningatar-soitin. Rytmiryhmän puolella homma on myös hanskassa, joten viiden vuoden mittainen historia on hitsannut nelikosta vahvan combon.

Pyhä vitutus on melkoinen bileiden starttaaja ja keskustelunavaaja. Roisilla, grungemaisella metakalla, napakalla rouhinnalla ja sopivan överiksi vedetyillä vokaaleilla taotaan viesti tuntemattoman k-pään otsasta sisään. Eikä edes neljän minuutin mitta osoittaudu ongelmaksi, kun palikoita osataan pinota taiten yhä korkeammaksi ja korkeammaksi pinoksi, josta osataan kuitenkin tipahtaa myös parissa sekunnissa takaisin alas. Hyvä muija pistää svengaavammat popot jalkaan ja nykivästi runttaava siivu maalaa jälleen ongelmaista persoonaa karvaisella pensselillä.

Yksi turpaanveto kiskaisu, toinen ovelammin asiansa toimittava ja kumpikin linja toimii ongelmitta. Sitten vain tutustumaan viime vuoden alussa ilmestyneen debyytti-EP:n saloihin, joka harmillisesti vilahti ilmestyessään allekirjoittaneelta ohitse.

Mika Roth

Markus Holkko: East Side Up!
Texicalli Records

Emma-palkittu saksofonisti Markus Holkko on vaikuttanut siellä ja täällä, mm. Eternal Erectionissa, mutta omiakin ryhmiä on pidetty tulilla. Tällä erää Holkko on liikkeellä omalla nimellään ja nämä neljä raitaa äänitettiin viime vuonna Yhdysvaltain New Yorkissa, jossa Holkko asui, keikkaili ja ehti studioonkin paikallisten soittajien kanssa.

East Side Up! on neljän makoisan modernin jazz-siivun annos, jolla instrumentaalimusiikki saa velloa aivan kuin kaikki olisi pistetty kerrasta studiossa purkkiin (mikä tuskin on tapahtunut). Holkko vastaa saksofoneista, kun taas pianon ääressä itseään ilmaisee Lex Korten. Piano on hieman sivussa kirkkaimmista valoista, mutta merkittävä palanen silti, vaikka sooloilu lankeaakin pillien puolelle. Rytmipuolella etenkin rumpali Jongkuk Kim pistää parastaan, tosin kun vauhti tasoittuu ja meno rauhoittuu, on myös Adam Olszewskin basso merkittävä osanen kokonaisuutta.

Kolmen nopeamman ja kiihkeämmän raidan kaverina I See Good Intentions vaikutti aluksi päätyneen väärälle klubille vääränä iltana, mutta kokonaisuus kaipasi lopulta pientä hengähdystaukoa ja rauhoittumista. Ja puhuttaessa nopeammista vedoista: nimibiisi East Side Up! osaa tempoa itseään terhakkaasti eteenpäin, etenkin kun äänimaisema on veikeistä vetoisuuksistaan huolimatta riittävän ilmava. Nuotteja on runsaasti, niiden ei vain tarvitse täyttää joka paikkaa, näin tehot kasvavat entisestään. Jazz!

Mika Roth

Paroni von Samuelsson: Pelle Hervanta

Paroni von Samuelsson on täällä taas, ja vaikka Suomen Posti taisi hukata luvatun CD-levyn lopullisesti jonnekin Helsingin ja kotikaupunkini välille, niin onhan digitaalinen maailma toisaalta olemassa.

Tuore vonsamuelssointi on reilun yhdentoista minuutin matalateknisen taidepopin ja avantgardistisen minimalistisen äänimarssin muodostama ääniteos, joka on jaettu kahdeksaan kappaleeseen. Tuttuun tapaan yhdenkään idean ei sallita puhjeta sen kummemmin kukkaan, mutta vihreää versoa sentään useampi oksa ehtii lykkäämään ennen ennenaikaista loppuaan. Kesä menee menojaan jopa kitarapoprockin kylkiä kutitellen ja joukon pisin numero (1 minuutti ja 38 sekuntia täyttä asiaa) jättää ankkurina miellyttävän maun suuhun. Tuota ennen leuto y leikittelee eeppisyyden ja lapsekkuuden kanssa, tai noin kosketinkuviot itse tulkitsin. Toisessa päässä eilen olin hullu saattaisi hyvinkin sukeutua oikeaksi pop-kappaleeksi, jos sen vain annettaisiin nousta siivilleen – mutta ei anneta.

Kolmas annos Paroni von Samuelssonin maailmaa maistuu hieman samalle kuin aiemmat kierrokset, eli seuraavaksi kannattaisi muuttaa jotenkin kaavaa. Kenties trilogian jälkeen olisi aika hieman jalostaa – tai lisäkarsia – ilmaisua?

Mika Roth

Rebellix: Serpent’s Kiss

Helsinkiläinen Rebellix on metalliryhmä, joka pistelee vanhan koulukunnan thrashin sekaan punkahtavaa hard rockia ja hiukan uudempiakin partikkeleita. 10-luvun lopulla yhtye ennätti julkaisemaan jo muutaman pikkukiekon, joten aivan pystymetsästä herranelikko ei ole studioon päätynyt. Tällä erää tuliannos on neljän biisin mittainen ja tulisuusaste on laskettavissa ärhäkkään puoleiseksi.

Kaksi kitaraa ja rytmiryhmä eivät saa mitään tukea muista soittimista, eikä moisia toisaalta kaivatakaan. Sen sijaan lyriikoiden puolella voisi vielä hioa runoilukyniä, tai ainakaan itse en jaksanut innostua Fuck Youn tuimasta laatusanavyörystä. Thrashin ensimmäisen aallon aikana laatusanojen mukana oli vielä shokkiarvoa, mutta aika laimealta ja nolostuttavalta tämä maistuu armon vuonna 2021.

Jos unohtaa sen mitä sanotaan ja keskittyy siihen, kuinka ryhmä itseään muuten ilmaisee, niin laatu nousee kummasti. Kitarat ovat asianmukaisen kireähköt, vokalistin möreän käheä laulu saa melodista sivutukea sopivissa määrin ja etenkin Hail to the Sky astetta eeppisimmin linjoin taittuu jo mukavasti. Tosin sinkuksikin valittu nimibiisi Serpent’s Kiss lakaisee lattiat sisaruksillaan. Kehityskelpoista.

Mika Roth

Ten For None: Lightworks / Weather the Storm

Ten For None on hiljalleen pistämässä pitkäsoittoa kasaan ja vahva sinkkuketju kasvaa kasvamistaan. Tarina ei kerro, josko kumpikin uusista siivuista päätyy lopulta albumille, mutta yhtä kaikki raskasta rockia lievällä metallin maulla takova ryhmä on päässyt kelpo vauhtiin.

Lightworks on biisikaksikosta lyhyempi ja reilussa neljässä minuutissa ehditään juntata riffiä, melodiaa ja näppärä kitarasoolokin maisemaan. Ensimmäisillä kierroksilla kappaleen turboahdettuun alkupuoleen otti aikansa tottua, mutta viimemetreille säästetty väliosa jäsentää raskassarjalaisen kuitenkin paikoilleen. Koinkin lämpimämmäksi viiden minuutin rajan puhkaisevan Weather the Storm -vedon, joka ei ole läheskään niin ’sinkkumainen’ kuin sisaruksensa. Melodisen rockmetallin kumpuilevammassa maastossa siivu erottaa kertsit säkeistöistään selvemmin, jolloin koukut upposivat ainakin allekirjoittaneen suupieleen aivan toisenlaisella teholla. Pinnat myös jyrnyttävän raskaista, mutta silti kirkkaan selkeistä soundeista.

TFN on kuuleman mukaan kärsinyt takaiskuista pitkäsoittoa työstäessä, toivottavasti vaikeudet ovat ohimenevää luokkaa. Kyllähän sinkutkin toimivat, mutta olisi jo korkea aika sitoa ne saman katon alle.

Mika Roth

World Without: Light
Haiku Approves Music

Tymäkkää metallia takova World Without julkaisi alkukesästä I, Exorcist -esikoissinkkunsa, joka sai sittemmin vielä jatkoa toisesta sinkusta ennen tätä ensimmäistä EP-levyä. Tahti on siis ollut kiivas julkaisurintamalla, eikä se leppoisa ole musiikissakaan.

Neljän raidan mittainen Light rusauttaa kärkeen kummankin sinkkunsa, joista A World Without Light on muodoltaan metallisemmin ehdottomampi ja I, Exorcist livauttaa popimpaa koukkua turpasaunan sekaan. Iskusarja saa mainiota jatkoa, kun Divided uskaltaa nostaa jalan kaasulta ja melodinen, kauniskin, kappale uskalletaan pitää melodisempana loppuun saakka. Onko tämä metalcoreballadi? Onko moisia edes olemassa? Ja tyylikirjo vain levenee, kun I Am the Knife junttaa lähemmäs hardcoren teräsrakenteita. Tälläkin siivulla melodisuus on läsnä, vaikka päälle onkin kipattu monta lastillista mursketta ja metallia.

Lievästi sekava mutta samaan aikaan huiman lupaava: siinä ensimmäiset fiilikset. EP:n jälkeen bändi on luvannut julkaista uutta materiaalia kuuden viikon välein, kunnes ensi kesä koittaa, joten talvikaudesta on tulossa WW:n leirissä mielenkiintoinen.

Mika Roth

Äänet Käskee & Silkinpehmee: Burberry Chick / Luuri kii
3rd Rail Music

Yhteistyö on voimaa, kuten vanha sanonta osuvasti toteaa. Tällä erää Äänet Käskee on tuottanut ja hoonannut soundit kohdilleen, jotta Silkinpehmee voi purkaa sydäntään ja aatoksiaan. Annos on kahden biisin mittainen, mutta vajaat seitsemän minuuttia sujuvat pehmein kurvein ja silkkisin käännöksin.

Burberry Chick ruotii sydämen ja rakkauden asioita, jotka joskus mahtuvat jopa samaan polaroidiin. Tragiikka ja komedia ovat sisaruksia, minkä tämäkin siivu taas kiistatta osoittaa. Silkinpehmee ymmärtää kyllä hyvin kuvatun hahmon ongelmat, kipupisteet ja sokeuden, mutta pitääkö niille edes tehdä mitään? Pohdintaa ryydittävät sanalla sanoen kauniit soundit pianoineen kaikkineen. Luuri kii jatkaa pujottelua loungeisten soundien ja näppärien rivien yhteisvoimin. Maailma on digireikäinen, senhän kaikki tietää, mutta pakko kestää kun ei muutakaan voi. Vai voiko?

Äänet Käskee & Silkinpehmee on kuulemma pistämässä seuraavaksi ulos EP-julkaisua, jonka nimi on kuvaavasti Äänet Käskee & Silkinpehmee. Kaikki ennusmerkit ovat lupaavia.

Mika Roth

Lukukertoja: 2488