Sinkut - Lokakuu 2020
Bom Lulu: Kaikki ovet
Oululainen Bom Lulu julistaa esittävänsä suomirockia vuonna 2020. Mutta mitä tämä ilmoitus varsinaisesti ottaen tarkoittaa, kun kaikki musiikki on lopulta tavallaan kaiken jo olemassa olevan yhdistelyä vaihtelevin keinoin. Bom Lulun tapauksessa tärkeimmät ainesosat ovat progehtava metalli, Niskalaukaus-tyyliin jynkkyriffittely ja melodinen melankolisuus. Tuttuja palasia katajaiselle kansalle, jonka edestä tuntuvat edelleen niin kovin monet ovet pamahtavan kiinni.
Bom Lulu puskee siis tuttuja lohkareita ylämäkeen, mutta paukkuvista rummuista ja kolkoista soundeista juontuvat mieleen niin grunge kuin nu-metal, eli tämäkään tarina ei ole niin simppeli. Yllättävästi jaloillaan ponnahtaa myös kertosäe, jonka kaihoisa melodia onnistutaan melkein hautaamaan meuhkan alle. Onneksi vain melkein. Tuohon päälle kun lasketaan vielä runoutta lähentelevät lyriikat ja jostain heavy metal -keikalta karkuun päässyt kitarasoolo, niin johan on keitosta kasassa. Kyllä tällä muutama ovi pitäisi auki saada, ainakin näillä kotimaisilla markkinoilla.
Mika Roth
Dog The Dog: Outoa magiaa
Dog The Dogin koirapartio ei ollut entuudestaan tuttu, mutta trion jäsenistöstä löytyy kaksi
Widescreen Mode -miestä, joten kolmikolta eivät ainakaan hartiat lopu kesken. Vuonna 2017 alkunsa saaneen bändin musiikki on suomenkielistä nu-metallia ja suomiräppiä moderneilla soundeilla, eli eroa muihin projekteihin on otettu reippaanpuoleisesti.
Muoto voi olla muuntunut, mutta biisin aihe on vanha kunnon rakkaus. Kertoja on oivaltanut sen, mikä on elämässä tärkeintä ja merkittävintä. Eli vaikka elämä heittäisi minkälaisia kasapanoksia kohti, voi vain voittaa kun muistaa luottaa rakkauteen ja heittäytyä elon pyörteisiin. Okei, aihe on kieltämättä tuttu, mutta kun biisi saavuttaa minuutin kohdilla ensimmäisen kerran kertosäkeensä aukenevat taivaiden portit nopeasti. Isosti soivaan osaan saadaan vokaalitukea, kun metallimies
Markku Kuikka liittyy vahvuuksiin ja lopputulos tuo mieleen eräänkin
Linkin Parkin – mikä on tässä yhteydessä siis mitä suurin kohteliaisuus.
Mika Roth
Frans Harju: Ilman sua
Kaiku Recordings
Frans Harju on tähän mennessä ollut tunnettu lähinnä siitä, että hänen kaksoisveljensä on breikannut melko näyttävästi kotimaisilla musiikkimarkkinoilla. Nyt on toisen veljen vuoro ja myös Frans turvaa suomenkieliseen, popahtavaan iskelmärockiin, jota maalaillaan taivaanrannan kankaille erittäin laveilla pensseleillä.
Kaiken takana on rakkaus, mitä myös Ilman sua -sinkku alleviivaa ja korostaa. Erästä runoilijaa lainatakseni: mieluummin hetki kanssasi kuin tuhat elämää ilman sinua. Biisin perusidea on siis tutuista tutuin, mutta kun kertosäe rävähtää maisemaan ensimmäisen kerran jo puolen minuutin kohdilla, on satunnaisen kuulijan haastavaa antaa pakkeja. Harjun ääni on järisyttävän vahva ja mies myös selvästi uskoo sen voimaan. Äänekkäimmätkin paisuttelukohdat eivät tukkeudu ja kun vastapainona on vielä suvantokohtia, jää biisistä lämmin ja hyvä fiilis. Ilman rakkautta me emme olisi muuta kuin joukko tyhjiä kuoria, eikä sitä tule koskaan julistettua liiaksi.
Mika Roth
GEO: Riding in the Wave
Itämeren ja Suomenlahden pitkiltä rannoilta kotoisin oleva
GEO antoi kelpo näytteen taidoistaan alkuvuodesta.
Turning Points EP tuntui pitävän etenkin 80-luvun poppiksia kovassa arvossa, vaikka aineksia, vaikutteita ja ideoita oli selvästi napsittu myös nykyiseltä vuosituhannelta. Tuore Riding in the Wave pohjaa tietä tulevalle debyyttialbumille, jonka julkaisua suunnitellaan ensi vuoden alkuun.
Mutta mitä tapahtui 80-luvulle ja kuinka huomaan pohtivani nyt 70-luvun leppoisampia aikoja? Hmm, kappaleen rauhallisuus ja aurinkoinen voima sysäävät kuulijan kuin huomaamatta Kalifornian pitkille rannoille, kiireettömiin hetkiin ja hitaasti nautittujen viinilasien ääreen. Vokaalit jaetaan nyt mies- ja naislaulajan kesken, mikä luo tarinankuljetukseen vahvempaa keskustelun sävyä, lievästi progehtavan poprockin soljuessa kuin itsestään alas säkeistöjä ja kertosäkeitä. En osaa sanoa miksi, mutta tätä kappaletta kuunnellessa tulee erittäin hyvä ja seesteinen olo. Eli Riding in the Wave on parasta mahdollista lääkettä aikaan, jolloin olemme lipsumassa aina vain syvemmälle syksyn sateisiin.
Mika Roth
Halibears: Twisting Sister
Muumaa musiikki
Aina löytyy tilausta kunnon luita lämmittävälle halille, mutta mitä ihmeen musiikkia
Halibears oikein esittääkään? Saatesanoissa puhutaan rhythm and surfista, jonka pitäisi olla sekoitus soulia, surfia, rokkia ja rollia. Biisin otsikossa mainitaan myös twist ja itse nitoisin kaikkien noiden lisäksi sekaan vielä niin garagen kuin bluesinkin, vaikka kaikenlainen tummasävyisyys kyllä loistaa poissaolollaan ainakin tällä nimenomaisella raidalla.
Noin kolmen minuutin mittainen instrumentaaliherkku taikoo go-go tytöt tanssimaan tolppien päihin ja über-coolit hipsterit värikkäissä paidoissaan lojumaan kulmasohville. Ulkona paistaa varoittamatta Kalifornian lempeä aurinko, eikä rannalle voi olla kuin kivenheitto Halibearsin twistausluolasta. Koskettimet jyräävät lavealla soundilla, kitara piirtelee aaltomaisia kuvioitaan, jossa samaa teemaa lähinnä varioidaan ja bassohan muljahtelee tietysti rumpujen kera paketin alla kuin pehmoinen rantapallo. Tässä on roppakaupalla positiivisia viboja, psykedeelisiä väriräjähdyksiä sekä mystistä pyramidienergiaa, joten ei muuta kuin lisää haleja ja paljon, kiitos.
Mika Roth
Julius Keisari: Damn Homie
Grey Beton Records
Julius Keisari avasi oman soolouransa vajaa kolme vuotta sitten, kun
Cocktail EP ilmestyi. Sittemmin Julius Keisari aka
Rasva Markkanen on puuhaillut yhtä jos toistakin niin yksin kuin ystävien ja yhteistyökumppaneidenkin kanssa. Nyt herra julistaa palaavansa takaisin mukavuusalueelleen, eli Boom bapin pariin ja biitit on tilattu
DJ Viktorilta, rumpujen saadessa rutkemmin painoarvoa kakussa.
Aivan mahdottomia boomeja ei koeta, mutta ysäri räpin kaiut heijastuvat yhä seinistä ja siivuun on osattu ujuttaa mukaan svengaavaa groovea. Aihepiiri onkin sitten astetta kahta kitkerämpi, sillä Julius Keisaria ottaa pannuun nykymeininki, jossa kaikki tuntuu juuttuneen paikoilleen. Eikä tässä vain viskota huomioita toisille, sillä yksi syyllinen saattaa hyvinkin vilkuilla aamuisin peilistä. Alle kolmen minuutin mitassa siivu loppuu lievästi kesken, mutta parempi kaiketi hiukan niukasti kuin selvästi liiaksi.
Mika Roth
Kepa Lehtinen: Fall
Theremin on kyllä sanalla sanoen upea soitin. Tiesin sen jo nuorena, kun ihastuin
The Day the Earth Stood Still -elokuvan toismaailmalliseen ääniraitaan, vaikken silloin tiennytkään miten vinkuvat ja oudot äänet olivat varsinaisesti ottaen syntyneet.
Kepa Lehtinen kaivaa omasta thereministään monta astetta kauniimpia ääniä, joita hän rikastaa pianolla. Kontrabassokin lisäilee jälleen omia osiaan taustalla, mutta
Ari Lehtisen soittama rytmisoitin lähinnä tukee pianon ja thereminin keskustelunkaltaista yhteistyötä.
Fall on vain kahden ja puolen minuutin mittainen instrumentaalipala, mutta sen kauneus ja kyky maalata syksyisiä asetelmia on kiistaton. Samalla Lehtinen on muuttanut soitintensa roolitusta, pianon ja thereminin äänten sulautuessa entistä enemmän toisiinsa. Eksoottisuuden alleviivausta ei enää tarvitakaan, sillä kappale ja se toteutus puhuvat kyllä omasta puolestaan riittävästi. Klassisen ja retron elektronisen musiikin sekoitus saakin ajatukset karkaamaan helposti ja arvostamaan muuttuvaa vuodenaikaa. Kaunista, erittäin, erittäin kaunista.
Mika Roth
Kot-kat: Karkuun
Lennokkaasti nimetty
Kot-kat on tamperelainen voimatrio, joka soittaa melodista ja riittävän rämisevää poprockia. Räminä ja rosot eivät kuitenkaan tukahduta alleen aina tarpeellista melodisuutta, joka vaikuttaa olevan kaiken ydin ainakin tällä sinkulla. Vuodesta 2017 toiminnassa ollut pumppu on ehtinyt julkaista jo pari pikkukiekkoa, jotka saavat nyt jatkoa tuoreesta sinkusta. Luvassa on myös loppuvuodesta ilmestyvä
Jälkikuvat EP, jota surraava ja säröisä siivu samalla mainostaa.
Karkuun on päästävä, vaan mistä, minne ja miksi? Kansikuvassa pari strutsia on nostanut kytkintä ja kelpo vauhtiin kiesinsä saavat potkittua myös tamperelaiset. Suomenkieliset lyriikat eivät varsinaisesti tarjoa avaimia mihinkään mysteereihin, mutta mitäpä merkitystä moisella on, kun lopputulos kuulostaa komealta. Kitarasoundin tarkoin mitoitettu sottaisuus on taidetta, siinä missä taustahoilaukset, eli
Neil Youngin jalanjäljissä tarvotaan suomalaisin saappain.
Mika Roth
Mama Longhorn: Barry Primus
Soit Se Silti
Barry Primus – siis kuka? Funkisti rytmikiviään kierittelevä
Mama Longhorn kertoo tällä erää tarinan, ei suinkaan mistään B-luokan näyttelijästä, vaan aidosta C-luokan näyttelijäraasusta. Haaveitahan pitää jokaisella olla, mutta Barryn kaipuu ’edes’ B-luokkaan herättelee ainakin allekirjoittaneessa joitain tuntoja. Ollaanhan tässä suomalaisia, vaikka mamma pitkäsarvi svengaa ja groovaakin kansainvälisellä staililla.
Tulevan pitkäsoiton toinen sinkkunäyte jatkaa siitä mihin
Island After Island -sinkku jäi vajaa puoli vuotta sitten. Rytmiryhmä kiskoo rekeä eteenpäin kuin
Santanan komppania konsanaan,
Eeva Poijärven vahva laulu asettuu kuskin paikalle ja puhaltimet nostavat biisin mojotasoja tuntuvasti. Etenkin
Jukka Kettulan saksofonisoolo saa jo valmiiksi jouhevaan vauhtiin päässeen rytmijunan todellakin syöksymään alas kohti Barryn toiveiden syvänteitä. Viimeisen puolen minuutin himmaus tekee myös hyvää, ettei maaliviivaa tarvitse ylittää sentään hengästyneenä. Parempi olla edes ohikiitävä tähdenlento kuin ei tähti ollenkaan, kuten
Andy Warholkin asiaa joskus pyöritteli.
Mika Roth
Molchat Doma: No Smeshno
Sacred Bones
Tämänkertaisen sinkkukoosteen toinen ulkomaalaisvahvistus on
Molchat Doma, Minskissä vuonna 2017 perustettu valkovenäläinen post-punk / synth-pop -yhtye. Trio on mainio osoitus verkon voimasta, sillä bändi breikkasi nimenomaan netin jakelukanavien kautta ja onnistui myymään myös vinyylipainoksia loppuun toinen toisensa perään, kun jalka oli vain saatu oven väliin. Uusi single No Smeshno pohjustaa kolmatta pitkäsoittoa, jonka pitäisi ilmestyä marraskuussa.
No Smeshno tarkoittaa osapuilleen ”ei ole hauskaa”, mikä on sangen osuva kuvaus Valko-Venäjän nykyisestä tilanteesta. Itse kieltä en ymmärrä, mutta musiikki on kansainvälinen kieli, jonka kautta asioista voidaan keskustella ilman voimankäyttöä. Postpunkahtava ja vahvasti kaiutettu siivu kolisee ja jymisee, mutta ei äidy missään vaiheessa mitenkään uhkaavaksi. Enemmänkin vokalistin huudahteluissa on havaittavissa tuskaa ja kaipuuta, bassolinjan heittelehtiessä naputtavien rumpujen – tai oikeammin rumpukoneen – edessä. Ilmaisussa on ripaus goottiakin, sillä myös lohduttomuus ja väsymys tihkuvat vokaalien raoista.
Mika Roth
NEØV: Burnt My Fingers
Clouds Hill
NEØV on hieman skandinaavisesta nimestään huolimatta kotimainen indie pop -yhtye, joka luo ilmavaa ja nostattavaa musiikkia laajoin draaman kaarin. Bändin ytimen muodostavat laulaja-lauluntekijä ja kitaristi
Anssi Neuvonen ja rumpali
Samuli Neuvonen. Herrat ovat myös veljeksiä, mikä tietysti sitoo heitä vielä vahvemmin toisiinsa. NEØVin kitaravetoinen poprock osui jo maaliinsa, kun ’Kuopion metsiköissä’ äänitetty
Volant-albumi saavutti menestystä pitkin Eurooppaa viime vuonna. Nyt on koittanut seuraavan albumin aika ja sen toiseksi sinkuksi on valittu vahva Burnt My Fingers.
Harvoin edes sinkuiksi valitut biisit tarttuvat niin nopeasti, kuin mitä Burnt My Fingers tekee. Sen melodisessa kitaravirrassa ja eteenpäin nojaavassa rytmissä on pysäyttämätöntä voimaa, joka ei kuitenkaan jyrää mitenkään kuulijaa alleen vaan ennemminkin nappaa tämän mukaan kainaloonsa. Nyt pidetään hauskaa ja pöytä on täynnä vain puolitäysiä laseja. Jos pitäisi valita vuorokaudenaika, niin tämä biisi kuuluu ehdottomasti lupauksia täynnä olevaan alkuiltaan, vaikka sormet sitten ehkä kärähtäisivätkin myöhemmin.
Mika Roth
Nina Kaitaranta: Sinä kesänä
Kevyttä suomenkielistä poppia rennoin rantein luova
Nina Kaitaranta yhtyeineen oli jo viime vuonna pariin otteeseen esillä Desibeli.netin sivuilla. Etenkin sinkkubiisi
Soitellaan juuttui omalle soittolistalle, eikä samoin nimetty
EP-levy nojannut suinkaan vain yhteen biisiin. Nyt luvassa on uusi
Taite-EP, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuoden puolella ja sitä pohjustaa nyt ensimmäinen sinkku.
Sinä kesänä on vilkaisu taustapeiliin ja niihin päiviin, jolloin vasta haparoitiin aikuisen elämän kynnyksellä, eikä lapsuuskaan ollut vielä muinaishistoriaa. Lineaarisessa todellisuudessa on tietysti se hyvä puoli, että menneistä voi periaatteessa oppia loputtomasti, kunhan vain muistaa avoimen mielen. Itse kappale on hellyttävän kaunis ja vaikka teksti pariin otteeseen taitaa osua karmiin, niin eikö juuri siitä ole nuoruudessa kyse? Vaivattomasti rullaavaa poprockia, jossa on kuitenkin riittävästi persoonallista otetta. Ehkä bändin soundia voisi korostaa vieläkin rohkeammin, kun kasassa on kuitenkin asiansa osaava porukka.
Mika Roth
Piennar: Revolveri
Piennar julkaisi reilu vuosi sitten
Pilvet puuttuvat tasaiseen EP-levyn, joka osui progehtavan popin ’jotain muuta’ sektorille. Uusikin biisi on lähtöisin laulaja-pianisti
Tiina Koskisen kynästä, mutta sitä on sovittanut koko yhtye. Ensi kuussa ilmestyvää esikoisalbumia pohjustava sinkku on samaan aikaan kaunis ja hämmentävä, sillä viehättävä sävellys on saanut rinnalleen mustuutta huokuvan tekstin.
Revolveri kertoo ymmärtääkseni sielun pimeämmältä puolelta kumpuavista tunteista ja impulsseista, jotka vaivaavat meistä jokaista enemmän ja vähemmän. Mustuutta valaisee myös jousikvartetti, jonka sydäntä riipivä soitto vain korostaa kontrastia. Onneksi Koskinen ei lähde viskomaan tulta ja tulikiveä suorin sanoin, vaan antaa metaforien ja tasojen välittää viestejään – niitä voi sitten tulkita kuten haluaa ja löytää sielulleen eri tavoin peilaavia pintoja. Upeaa musiikkia ja hankalia tekstejä, mutta odotan silti mielenkiinnolla yhdeksän biisin muodostamaa pitkäsoittoa, jolta on nyt kuultu kolme numeroa ennakkoon.
Mika Roth
Reklamaatio: Vedetään lärvit (faet. Jantta Alkio)
Mitä tapahtuu kuin irlantilainen poljento yhdistyy Pohjois-Sysmäläiseen asenteeseen, noin nautintoaineiden suhteen siis? No silloin vedetään tietysti lärvit, eli nakit silmille, totaaliset pleksit tai ihan vaan naama tunnottomaksi ja maksa turvoksiin. Tai sitä mieltä on ainakin
Jani ”Jantta” Alkion vahvistama
Reklamaatio, jonka uusin sinkku kertoo itse asiasta. Avataan siis korkki ja katsotaan mitä pullon henki tekeekään.
Juopumisen ylistystä karttuu lähemmäs viisi ja puoli minuuttia, mutta punkahtavan rockin paukkuessa lasin voisi täyttää omasta puolestani tarkemminkin. Kaikki oleellinen saataisiin tietysti sanottua jo puolessakin käytetystä ajasta, mutta ainahan sitä voi ottaa vähän lisää, ja vielä vähän? Kolmen minuutin tuolla puolen kuullaan oikein kunnon sähkökitarasoolo, jossa
Popeda kaikuu ja viikset kasvavat siloisillekin kasvoille. Hämmentävä on sen sijaan viimeisen minuutin starttaava rai-rai-rai kansanrallikohta, joka lienee se biisin irlantilainen osuus.
Mika Roth
SadDoLLs: Call Me Pain
Trisol
Tämänkertaisen sinkkukoosteen toinen ulkomaanvahvistus on kreikkalainen goottirockryhmä
SadDoLLs, jonka nimen kirjoitusasu vaatii poikkeuksellista tarkkuutta. Saatesanoissa todetaan Call Me Pain -sinkun olevan synkkä ja raskas hitti kaikille lepakoille ja vampyyreille, eli biisihän sopii vallan mainiosti näin Halloweenin esilämmittelyksi. Jo 15 vuoden ajan synkkyyden sanomaa levittänyt rockmetalliryhmä on kieltämättä osunut keskelle maalialuettaan, sillä näin jykevää goottirock-palaa ei ole vähään aikaan kuultu.
Yö on siis synkkä ja myrskyinen, mutta kitaramyrsky ei peitä
George Downlovedin vokaaleja alleen. Yllättävää on se, että bändissä ei ole vakituista kiipparistia, sillä
Paul Evilrosen ja
J. Vitun kitarat saavat runsaasti kosketinkuorrutetta päälleen. Kertosäe on puhdasta tappoa ja säkeistöissä runsas äänimaisema pysyy kuitenkin sen verran kirkkaana, että kaikenlainen tunkkaisuus jää toisten linnojen kellareihin. Siirtymä väliosasta lopun rymistelyyn olisi voinut olla saumattomampi, eli vielä riittää opittavaa
HIMin ja
The 69 Eyesin suunnilta, vaikka paljon olennaista onkin jo omaksuttu.
Mika Roth
Šamane: Saraimai
Last Day of the North
Siitä on melko tarkkaan vuosi aikaa, kun ihmettelin ja ihastelin
Šamanen debyyttialbumin saloja. Voinkin puhtain sydämin todeta ilahtuneeni, kun mainio
Kaukana virtaa Eufrat on saamassa jatkoa jo ensi kuussa. Seuraavan pitkäsoiton nimeksi on valittu napakasti
Šamane ja sen ensimmäinen sinkku jatkaa maailmanmusiikin ja folkin, sekä aiempaa rahdun orgaanisemman ilmaisun parissa.
Saraimai kumpuaa ymmärtääkseni kaipuusta, joka voi ylittää näkyväisen näkymättömät rajat ja tuo ikiaikaisuus kaikuu myös kappaleen hypnoottisessa poljennossa. Soittimia ei juuri toistensa päälle ole ladottu, tavallista väistelevän rytmipuolen ollessa hallitsevassa roolissa. Vokaalien rinnalla kiiruhtaa arabialainen oud-luuttu, joka irrottaa biisin tehokkaasti ajasta ja paikasta, luoden samalla eksoottista tunnelmaa. Tämä on musiikkia rajojen tuolta puolen, jostain jossa tärkeintä on itse asia, eikä sitä kuvaavat muodot – vaikka jokainen palanen onkin tarkoin harkittu ja kohdallaan.
Mika Roth
Scars of Solitude: If These Walls Could Talk
Monet bändit ja artistit kuvaavat hanakasti uusinta sinkkuaan uransa merkittävämmäksi teokseksi, mutta
Scars of Solituden kohdalla väite on poikkeuksellisen kattavasti perusteltu. Kertosäkeen sointukulku syntyi kuuleman mukaan jo neljä vuotta sitten, minkä jälkeen melankolista, kaihoisaa ja melodista metallia luova kokoonpano on kiireettä hakenut biisille optimaalista muotoa.
Entä kannattiko vuosien mittainen jalostustyö? Sanoisin että kyllä, sillä vaikka yhtye ei vielä täysosumaa saakaan mm.
Katatonian hallinnoimilla kentillä, on If These Walls Could Talk parhaimmillaan vastustamaton siivu. Erittäin lupaavana pidän myös sitä, että vaikka mittaa kertyy lähes neljä minuuttia, pystyy ryhmä jatkuvasti puristamaan otettaan. Äänivallit ovat jyrkät ja soundit kiistatta rosoiset, mutta kappaleen ydin – kaunis melodia – elää ja hengittää aina vain vahvemmin. Tämä jos mikä on osoitus mestarillisesta sovitustaidosta, joka on nimenomaan pitkän harkinnan ja perusteellisen työstön ansiota.
Mika Roth
STUD: War of Power
Kuka ihme nimeää näinä levottomina aikoina sinkkunsa sodan voiman mukaan? No sehän on tietysti
STUD, vanhan koulukunnan heavy metaliin vankkumattomasti uskova melodisen metallin jyrä. Eikä tämä jää tähän, vaan ensi kuussa on saatavissa kokonainen pitkäsoitto, joka on varustettu samalla otsakkeella. Lisättäköön vielä, että yhtye on omaksunut sangen tiedostavan roolin itselleen, eli tässä ollaan vahvasti tavallisen kansan ja pienen ihmisen puolella.
Itse pihvi on kuitenkin jykevästi etenevä heavy metal ralli, joka puristuu ongelmitta taloudelliseen kolmen ja puolen minuutin mittaan. Parin minuutin kohdilla kuullaan tietenkin asiaankuuluva ja ilahduttavan pitkä kitarasoolo, jossa on rahtunen pyhän
Yngwien otetta, mutta yliteknisyys loistaa onneksi poissaolollaan. Kertosäe ryhmähuutoineen kulkee myös mallikkaasti ja vokalisti kiskaisee lopussa vielä korkean nuotin kaupan päälle. Hyvää siis lupaa, koska ensimmäinen taistelu päättyi jo selvään voittoon ja bändin onnistui välttää kaikki negatiiviset klisheet.
Mika Roth
The Hardlickers: H.A.R.D.L.I.C.K.E.R.S
Harvempi yhtye korostaa debyytti-EP:nsä ykkössinkun saatesanoissa soittavansa raakaa, kolmen soinnun jytärokkia, mutta
The Hardlickers ei taidakaan olla mikään tavallinen rokkenrollia veivaava pumppu. Hyvinkääläiset pistivät bändinsä kasaan vuonna 2019 ja sähkökitaravetoisessa paahdossa tuntuu olevan vain kaksi vaihdetta: nopea ja nopeampi.
On tietysti asiallista kysyä, että mitä uutta ja ihmeellistä The Hardlickers tuo moottoriöljyn katkuiseen genreen, jossa jokainen Harley Davidson ja Marlboro-mies on tavallaan jo itsessään klishe. Hyvä biisi on aina mitä mainioin aloituspiste ja hankalahkosti nimetty H.A.R.D.L.I.C.K.E.R.S rakentuu ykkösluokan lohkareista, jotka muodostavat yhdessä hanakasti tarttuvan rallin. Vokalisti osaa karjua asiansa riittävän selvästi, riffi tarttuu tukasta ja melodiaakin löytyy sen verran, että kipaletta voi sentään hyräillä matkalla viskibaariin tai vaikkapa pesäpallo-otteluun.
Mika Roth
XELI: Elämä ohi on sekunnissa
XELI-artistinimen takaa löytyy tamperelainen
Heli Raami, jonka luoma musiikki on eteeristä ja mosaiikkimaista poppia. Jokaiselle äänelle annetaan tilaa ja tärkeämpää on tunnelma, joka vaatii joskus musiikin vaimentamista lähelle hiljaisuutta. Elämä ohi on sekunnissa -sinkku on artistin toinen ja jatkoa sille luvataan vasta ensi keväänä, eli luomisvauhti viittaa äärimmäisen tarkkaan harkintaan.
Aluksi en tahtonut saada kappaleesta oikein kiinnikään, vaimeiden osien liukuessa usvan lailla pitkin kammion seiniä. Biisi kaipasikin herpaantumatonta huomiota sekä kuulokkeita, jotta näennäisen minimalistisen kuoren alta saattoi löytää sinne piilotetut aarteet. Kuten musiikki, myös lyriikka kaipaa tulkintaa ja antaa kuulijan yhdistää pisteet toisiinsa – tai jättää viivat toisinaan osittain avoimiksi. Syntyneet kuviot saattavat erota jopa peräkkäisillä kuuntelukerroilla, mutta tärkeämpää onkin niiden synnyttämät tunnetilat. Tässä liikuttaneen ns. toden ja harhan, unen ja valveen rajoilla, rauhan hiipiessä kevein askelin sieluun.
Mika Roth
Lukukertoja: 4101
