Pienet

Pienet - Huhtikuu 2019

16.04.2019

Agonizer: Halo I
Häive Productions

Desibeli.netin sivuilla noin 15 vuotta sitten ensi kertaa esiintynyt Agonizer elää jälleen muutosten aikoja. Melodista ja perintistä heavy metalia soittava orkesteri on näet vailla kitaristia, ja Halo I on lisäksi uuden vokalistin ensimmäinen julkaisu.

Kitarasooloton kolmebiisinen EP kertoo montakin asiaa, joista merkittävin on se, että ei tässä kannata ainakaan pensseleitä santaan lyödä. Halo I on kolmen virkistävän erilaisen raidan kokonaisuus, jonka jokainen luku raottaa portteja tulevaan. New Tomorrow on se nipun hitikkäin ja tarttuvin perusralli, kun Sail Away seilaa taas rohkeasti mahtiballadien merille. Akustista kitaraa, koskettimia ja onko siellä taustalla jopa jokin puhallin? Niin tai näin, Whitesnakelta hyvällä tavoin kuulostava kipale toimii kuten eeppisempää kylkeäkin paljastava Obituary.

Bändi etsii kitaristia ja suunnittelee jo Halo II -kokonaisuutta, joten elämä jatkuu. Halo I uudistaa kieltämättä soundia, mutta kaiken elävän kuuluukin mennä eteenpäin. Seuraavaa lukua odotellessa.

Mika Roth

Astrometrics: Phantasmal Forces

Kautta kaikkien Nintendo-henkieni ja 8-bittisen musiikin! Turkulainen nörttirockin pieni ja vikkelä, eli Astrometrics on palannut kahden biisin mittaisen EP:n voimin. Vaikka Desibeli.netin haastattelussa puhuttiin mm. Portisheadin mahdollisesta versioinnista ja Camelin melodisista rakenteista, uudet biisit tietysti yllättivät tavoillaan.

Gandalf was a Fifth Level Magic User kertoo otsakkeensa lisäksi sen, että Sauronnkaan ei ollut kuin seitsemännen tai kahdeksannen tason maagikko. Faktoja, fiktiota ja fantasiaa. Menevä siivu käynnistyy puhtaana tanssilavasovituksena, kunnes aihiosta ponnistaa alienin tavoin esiin chiptune-vahvisteinen rokkaus, tosin tangon pauke ei väisty missään vaiheessa kokonaan. I Dream of a Genie in a Light Brown folk-tunnelmoi kuin 70-luvun italialaiset sci-fi leffat, tai jotenkin hyvällä tavalla seonnut Jefferson Airplane. Ehkä jopa samassa paikassa.

Mukavuusalueilla siis pysytään, mutta kun nuo puskurivyöhykkeet ovat niin kovin kattavia, ei tässä galaksi ainakaan pieneksi jää. Harmi että annos oli tällä erää vain kahden tsibaleen pituinen.

Mika Roth

Jere Valkonen: Pehmeä poski EP

Jere Valkonen oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla kuusi vuotta sitten, kun Kauneutta -EP vakuutti soundillisella rikkaudellaan. Eikä laulaja-lauluntekijä päästä kuulijoitaan helpolla nytkään, kun kolme kappaletta pohtivat elämän – ja läheisen kuoleman – esiin tuomia ikuisia kysymyksiä.

Näistä kolmesta laulusta keskimmäiseksi sijoitettu Lumi on tasapainoisin, selkein ja sitä myötä – ainakin omasta mielestäni – kaunein ja puhuttelevin. Kappaleen luonnollisuus, seesteisyys ja eheys vangitsevat, etenkin kun sitä vertaa kahteen muuhun raitaan. Avauksena soiva Valkoisia tulppaaneja tuntuu toistuvasti vähintäänkin kahden eri sävellyksen törmäykseltä, josta on vaikea päätellä, että mitä osapuolista on lopulta jäänyt voitolle, jos yksikään. Rumuus ja kauneus, rikkonaisuus ja tuska. Näistä on syntynyt myös pari minuuttinen Yön vällyt, joka lohduttaa kalmaisista sanoistaan huolimatta jotenkin.

Sanotaan että olemme pelkkiä varjoja, jotka eivät edes ymmärrä olevansa varjoja. Ehkä niin onkin, ehkä ei, mutta ainakin moisia sopii pohtia näiden kappaleiden myötä.

Mika Roth

Kami Mate: Kami Mate

Helsinkiläinen Kami Mate on aiemmin pääosin länsirannikolla vaikuttaneiden soittajien muodostama yhtye, joka tällä esikois-EP:llään hakee vielä ominta soundiaan. Kahden kitaran, rytmiryhmän ja satunnaisten koskettimien avulla on syntynyt kolme biisiä, joista jokainen vilkuilee poprockin aurinkoisille kentille hiukan eri kulmista.

Pakan ensimmäinen ja kestoltaan pisin Carnival on kaikessa aurinkoisessa hohdossaan kuin suomalaistettu versio The Housemartinsin helkkyvästä kiemurtelusta. Tired on Friday on monikerroksisempi ja astetta tummempi näkemys, josta syntyy puolestaan mielleyhtymiä David Bowien aliarvostetuille 90-luvun levyille. Onneksi kiippariosasto osataan pitää kurissa ja biisi pysyttelee kitararockin melankoliatontilla, hakien kimmoketta aina grungesta saakka. Ankkuriraita Hopeless Daydreams jää tässä seurassa auttamatta seinäruusuksi, jos nyt itse kipale onkin ihan veikeä sivallus powerimman popin poskelta.

Kolme biisiä, kolme eri suuntaa ja kaksi puhdasta maalia. Siinä riittää bändillä pohjaa, jolle rakentaa tulevaisuuttaan ja hakea paikkaansa. Erittäin lupaavaa.

Mika Roth

Maida Vale: Päästä irti

Maida Vale ei pidä turhaa kiirettä julkaisujensa suhteen. Vuoden 2016 Torstai seitsemästoista EP ja sitä neljä vuotta aiemmin edeltänyt Inhale EP piirsivät omaa kaartaan, jossa bändin mollivoittoinen vaihtoehtopop karisti vuosien saatossa suurimpia melankolioita helmoistaan.

Siirtymä englannista suomenkieleen koetaan nyt osittain käänteisenä, sillä neljän suomenkielisen biisin jälkeen kuullaan suomeksi ja venäjäksi esitetty Sojuz, jonka vanavedessä bändi uskaltautuu sorkkimaan Joy Divisionin klassista Love Will Tear Us Apart -synkistelyä. Mausteet antavat kieltämättä soosiin potkua, mutta ryhmän vahvuudet nousevat paremmin esiin EP:n avaavilla raidoilla. Sun kaunis sydän on valioyksilöpoppis ja kohtalokkaammin tanssilattian reunoilta keskustaan katseleva Viimeinen kun ynnäävät orkesterin pluspuolet tehokkaimmin.

Aiemmin Maida Valen soundissa vahvana elementtinä vaikuttanut sello on vaihtunut viuluun, kuullaanpa mukana myös haitaria, mutta avainasemassa on yhä vokalisti Sisko Pikkumäki, jonka ilmaisu luultavimmin jakaa mielipiteitä. Itse pidin, niin laulusta kuin lauluista.

Mika Roth

Maris&Otter: Maris&Otter EP

Turkulainen Maris&Otter on viiden vuoden ikään ehtinyt poprockia soittava orkesteri, joka on päättänyt julkaista tuoreen EP:nsä kolmen videon sarjana. Eikä tässä siis kikkailla millään häikäisevillä videotempuilla, vaan sanat saavat – ihan kirjaimellisestikin – pääroolin. Täytyy vain uskoa, että joku lukee ne ihan oikeasti (minä luin ainakin).

Avauskappale Suru on musiikilliselta puoleltaan biisikolmikon seesteisin numero, ilmaisun lähennellessä eteerisyydessään jopa folkahtavaa poppia. Komentaja lyö sisään ronskimman riffirock-vaihteen, mutta bändi ei huku itsetarkoitukselliseen rymistelyyn vaan osaa pitää biisin terät kohdistettuina oikeisiin suuntiin. Tuhkasta sen sijaan nousee psykedeelisemmälle rock-taivaalle, progehtavan biisin kestäessä hulppeasti päälle kuusi minuuttia. Kaavassa on annos Toolia, mutta sekoitussuhde on turkulaisille edullinen, koska musiikista nousee ensiksi mieleen Maris&Otter.

Valittavia teitä ja mahdollisuuksia siis piisaa, ja pinnat vielä keskimmäisen videon söpöstä kisumirristä. Nyt vain eteenpäin.

Mika Roth

Ocelot: Mä voin ottaa sun ikävän pois
Soliti

Kolmen nuoren naisen muodostama Ocelot iski jo ensisinkullaan hakkunsa kiusoittelevan lähelle kultasuonta. Trion kokeelliseksikin kutsuttava pop kun soi ja poukkoili Ikävä-sinkulla miltei nuoren Kate Bushin veroisesti. Ja tuo on siis mitä suurin kunniamaininta kenelle tahansa artistille tai yhtyeelle.

EP:n käynnistävä Hämärä on kipalenelikon kaunein, pisin ja rauhallisin numero, jolla Emilian piano ja laulu ovat mielestäni parhaimmin tasapainossa. Rytmisoittimista vastaavat Satu ja Johanna tuovat myös omat osansa pop-soppaan ja etenkin Sä et saa muan paukkuvammat rytmit ja Ikävän reipas bassolinja kasvattavat runsaasti lopputuloksen pistesaldoa.

Ocelot esittää persoonallista poppia, jossa Emilian ilmeikäs laulu jakaa taatusti mielipiteet raskaasti. Mutta vaikka osa ovista tulee näin suljettua, rävähtävät vähintäänkin yhtä monet sepposen selälleen auki. Musiikin tehtävä on mielestäni herättää tuntemuksia, ja niitä näistä raidoista tekee jokainen.

Mika Roth

Progeny of Sun: Progeny of Sun
Inverse Records

Tällä hetkellä kahden miehen projektina toimiva Progeny of Sun julkaisi alkuvuodesta kerrassaan toimivan Futile Conversion -sinkun. Nyt tämä äänekäs kaksikko, joka haluaa toimia itsenäisyyden, individuaalisuuden ja uskonvapauden äänenä, on saanut valmiiksi ensimmäisen EP-levynsä.

Oikeastaan päätös tyytyä ’vain’ EP-levyyn on yllättävä, sillä pari raitaa lisää ja kasassa olisi ollut ihan pitkäsoittokin. Ja kun näistä kuudesta melodisen death metalin eri puolia kartoittavasta biisistä ei löydy ainuttakaan suoranaista hutia, olisi vähintäänkin kiinnostavaa tietää faktat valintojen takaa. Niin tai näin, Jaakko Hautamäki tekee eri instrumenttien parissa jykevää jälkeä, Niko Aromaan vokaalien raastaessa, muristessa ja kirkuessa kovin monin eri tavoin.

Rankan myllytyksen avainkohtia ovat em. sinkku sekä nimensä mukaisesti julmisteleva Natural Leaders, jolla spektrin leveys on jo suorastaan huimaava. Nostetaan esiin myös matkan sulkeva End of Zen, joka ainoana numerona rikkoo viiden ja kuuden minuutin rajapyykit.

Mika Roth

Raunio-Kvartetti: Saharan hiekat / Ei saa luovuttaa

Helsinkiläinen rock-yhtye Raunio-Kvartetti laskee itsensä perinteiseksi ja hieman raskaampaa materiaalia soittavaksi suomirock-yhtyeeksi. Saatetekstissä muistetaan mainita mm. Viikate ja Kotiteollisuus, mutta nuo jätit ovat vain eräänlaisia karkeita reittimerkkejä eivätkä mitään sen kummempia kiintopisteitä.

Vuonna 2018 perustettu bändi lataa tiskiin kaksi sinkun A-puoliskoksi kelpuutettavaa raitaa, joista kumpikaan ei kestä edes kolmea minuuttia. Saharan hiekat potkii muhkealla kitaravallilla irtautumaan kotisohvasta maailmalle, jossa ihmeet vain odottavat löytäjäänsä. Kertsissä massan lait ovat jo kovilla, mutta biisi kestää kuin kestääkin korkeat raskasmetallipitoisuutensa. Ei saa luovuttaa joutuu tiukassa kisassa luovuttamaan sisarukselleen, mutta ehkä merkittävin ongelma on biisin lievä raakilemaisuus. No, kipalehan on syntynyt samana vuonna kuin itse bändi, joten ei nyt olla liian jyrkkiä moisesta.

Pää on avattu, mutta vasta seuraavat biisit tullevat kertomaan koko totuuden rahkeista ja suunnasta. Suomirockin kentillä piisaa kyllä tilaa, joten ei muuta kuin lisää löylyä.

Mika Roth

Teitä palveli: Myyjä: Maksettu ilo

Jostain päin pääkaupunkiseutua kotoisin oleva Teitä palveli: Myyjä on bändi hieman hankalalla nimellä. Nelikko saavutti nykyisen muotonsa kesällä 2018, mutta tyyli on ryhmällä jo hyvin hallussa.

Rosoisen kitararockin 90-lukulainen rahina, 80-luvun uuden aallon toiveikkuus ja postpunkin muljahteleva tummuus tekevät puhdasta jälkeä parilla ensimmäisellä numerolla. Niin Onnellinen kuin Putropop kelpaisivat vaikka radioon soitettaviksi, siinä määrin herttaista ja tarttuvaa bändin poprokkailu kun on. Ja sanon tämän ilman sarvia ja hampaita. Yllätys odottaa kuitenkin välittömästi kulman takana, kun Rakkauden purkki raivoaa Apulanta hampaissaan, vokalistin huutaessa käheästi tuskaansa ilmoille.

Vielä mutkikkaammaksi meno muuttuu kun EP:n kaksi viimeistä raitaa, Pidä huolta ja Koti, esitetään ”Unplugged in Arabia” -versioina. Kyllähän akustinen kitarakin kelpo soitin on, mutta omasta mielestäni lisukkeet ja erikoisversiot olisi voinut jättää esikoiselta pois – etenkin kun kumpainenkin siivu olisi toiminut sähköilläkin vallan mainiosti.

Mika Roth

The Phantom of Phobos: The Uninvited
Concorde Music Company

Lienee asiallista tunnustaa heti alkuun, että olen suuri tieteiskauhutarinoiden ystävä, joten suoraan John Carpenterin sci-fi painajaisista karannut The Uninvited EP on minulle silkkaa juhlaa jo ihan aiheen ja kuvastonsa puolesta. The Phantom of Phobos jakaa hyytävän eepoksensa kolmeen osaan ja lievillä indu-mausteilla ryyditetty rockmetalli on tietysti täynnänsä varjoja.

Nimibiisillä käynnistävä kertomus on yksilön kulmasta kerrottu tarina kasvottomasta, määrittelemättömästä uhasta. Jostain joka pystyy korvaamaan ja muuttamaan ihmisiä siten, että he ovat lopulta ne. Biisi hiippailee juonikuvion tavoin hämyisissä nurkissa, kaiken toimiessa lähinnä introna tulevalle. Them siirtää bändin metallisemmalle ja nopeammalle kaistalle, tarinan kiristyessä ja muuttuessa ajojahdiksi. Entä mikä on sitten tilanne kun Dreaming of Dying päättää yllättävänkin svengaavan kulkunsa häikäisevissä säteissä? No, eiköhän se ole jo otsikossakin luettavissa.

Kuten todettu: The Phantom of Phobos ei varsinaisesti auo tässä uusia madonreikiä tuntemattomiin galakseihin, mutta biisikolmikon leveä kirjo ja carpentermaiset lyriikat kääntävät mittelyn bändin voitoksi.

Mika Roth

Utra: Crawl & Hide
Chilly Mazarin Records

Rapsakasti rullaavaa anglo-amerikkalaista rockia soittavan Utran tarina käynnistyi Joensuussa Ilosaarirockin aikaan vietetyistä kellarijameista. Loppusyksystä 2018 bändi päätettiin ihan virallisesti perustaa, ja nyt on jo ensimmäinen EP valmiina. Tarina ei kerro kuinka pitkältä aikaväliltä nämä kolme siivua ovat, mutta rockin saralla aika nyt on toissijainen määre jo muutenkin.

Setin tarttuvin veto on eittämättä toisena soiva Shame, joka jyrisee viimeisen puolen minuutin aikana kuin ärhäkin mahdollinen R.E.M., tai ehkäpä jopa turhista murheista kuorittu Foo Fighters. Nyt saavutetaan myös sellaisia persoonallisuusasteita, joita metritavarana koneesta läpi vetäisty avausbiisi Crawl & Hide ei ainakaan tarjoa. Päätöksenä soiva Words Can Kill jää sekin etsimään vahvuuksiaan, vaikka periaatteessa palikat loksahtavat jo paikoilleen – melkein.

Ei siis vielä viiden tähden settiä, mutta esikoiseksi kelvollinen taidonnäyte. Omaa soundia, suuntaa ja vahvuuksia kartoitellessa jälki tulee taatusti vahvistumaan vastaisuudessa, etenkin kun potentiaalia piisaa kautta linjan.

Mika Roth

Vihan Muna: Tolkuton
Stupido

Nimi on enne, sanotaan – mutta jätettäköön tulkinnalle myös runsain mitoin tilaa. Vihan Muna on sangen ärtynyt yhtye, mutta ryhmän kiihtymykseen on löytynyt sangen rakentava väylä. Demokratiamme rakentuu siihen, että jokainen voi sanoa ääneen sanottavansa ja suvaitsemme jopa kaikista suvaitsemattomimpia.

70-luvun lopulla perustettu Vihan Muna kertoo asiansa kulmikkaan, punkahtavan rockin ja sopivasti termejä pyörittelevien sanoitusten avulla. Luonnollisesti tästä syntyy parikin älähdystä kun kalikka osuu yhden jos toisenkin mielestä aivan väärään paikkaan, mutta tämähän nyt on vain sananvapautta. Tolkuton pauhaa julietjonesmaisine koskettimeenn kaikkineen ja Vihapappi osoittautuu veikeästi muljahdelleen punkin pahaksi vipiksi, mutta porukan kuningas on kyllä Pässiguru. Bändin maanisen soiton painuessa Sielun Veljet - Mana Mana -akselille ei voi kuin liittyä primitiiviseen piiritanssiin mukaan.

Tokuton ei ole poliittinen levy. Se on levy meistä ihmisistä, jotka aina vaalien alla tunnumme menettävän jotain sangen tarpeellista ihmisyydestämme. Annetaan kaikki kimppahali ja rokataan lisää.

Mika Roth

Wedgie: From Insult to Injury
Fast Decade Records

Hämeenlinnalainen Wedgie osaa kiteyttää kaiken oleellisen omasta musiikistaan jo ensimmäiseen 15 sekuntiin. Vuonna 2010 perutettu nelikko kun soittaa niin nopeaa ja melodista punk rockia, että Kalifornian auringon voi tuntea välittömästi kasvoillaan ja skeittilautojen kolinan korvissaan.

Kuuden biisin mittaisen EP:n siivut ovat keskimäärin rahdun päälle kahden ja puolen minuutin mittaisia vetäisyjä, joissa kertosäkeiden läpihuudetut melodiat ja säkeistöjen riffit ovat avainasemissa. Etenkin rahdun painostavamman fiiliksen synnyttävä Pressure saa sulautettua rennon ilmavan soiton ja raskaat punnukset toisiinsa esimerkillisesti. Myös EP:n sulkeva Seabed tarttuu hihasta kiinni jo toisella kierroksella, mutta tietysti avaukseksi sijoitettu Away From You on se nipun hitikkäin viisu.

Wedgie hallitsee sarkansa kiistattoman vahvasti, mutta persoonattomuuden haamu uhkaa alati taustalla. En pyydä tässä mitään musiikillista vallankumousta ja Kalevala-pipoa päähän, mutta jos pientä tuoretta kulmaa löytyisi, niin sekin olisi jo paljon.

Mika Roth

Lukukertoja: 5283