Pienet

Sinkut II - Kesäkuu 2019

14.06.2019

Ali Alikoski: Mene pois
Stupido Records

Aikoinaan Kebassakin vaikuttanut Ali Alikoski on syksyllä julkaisemassa uuttaa Hyvästi hiljaisuus -albumiaan omien 60-vuotispäiviensäkin kunniaksi. Keväinen Ei siinä mitään -sinkku tarjoili jo ’rosoa ja riivinrautaa’ elämän varjopuolilta osoittaen samalla, että vuodet eivät ole hioneet miehestä pois kaikkia särmiä – tai oikeastaan juuri ainuttakaan.

Rock soi rosolla myös uudella sinkulla, jossa käsiä lämmitellään poroksi palaneen rakkauden talon hiilloksella. Romuluisen kitarasoundin rinnalla soi Alikosken herkäksikin luonnehdittava laulu, mutta tekstit ovatkin sitten kaikkea muuta kuin pehmeitä. Itse sävellyskään ei anna paljoa armoa, biisin rouhiessa hiljaisemmissakin kohdissaan paljastetuilla kynsillään. Nämä eivät ole enää niitä kivoja ja kesäisiä poplauluja, vaan jotain huomattavasti elämänmakuisempaa ja todellisempaa. Nuoruus ja vanhuus ovat vain mielentiloja.

Mika Roth

Annika Nord: Landola
Grey Beton Records

Annika Nordin pari kuukautta sitten julkaistu Taivaanrannan maalailija oli pienesti soitettu nainen & kitara -biisi, joka hurmasi keveydellään. Keveys loistaa poissaolollaan tällä toisella sinkulla, kun ronskia kitararokkia soitetaan sähköt ja särkijä päällä.

Landola siis kertoo muustakin kuin vain akustisen kitaran rämpyttelystä. Se on mitä suorin tarina lapsena löydetystä musiikin ihmeestä, jonka jälkeen maailma ei ole enää entisenlaisensa. Eikä kyse ole nyt mistään virsistä tai harmittomasta päiväpopista vaan kunnolla kirskuvasta rockista, jossa kitara on kuninkaiden kuningas. Muistan omasta lapsuudestani tuon samaisen hetken vallan hyvin, eikä Nordkaan löytänyt kaveripiiristään positiivista palautetta muusikonhaaveilleen. Sähkökitaran rinnalla kuullaan muhkeita urkuja mistä myös pinnat, ja muitakin hard rockin ja melodisen heavyn tuttuja palasia voi löytää tarttuvasta rallattelusta. Tätä kelpaa luukuttaa halki kesän ja laulaa mukana täydellä paatoksella, kuten silloin lapsenakin.

Mika Roth

Anssi Salminen: Kakkosluokassa Gambiaan
Eclipse Music

Anssi Salminen soitteli vielä kevään korvalla englanninkielistä folkrockia, kun herran itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi julkaistiin. Neil Youngit ja Bob Dylanit ovat kuitenkin nyt vaihtuneet varoittamatta Gösta Sundqvistiin ja Kauko Röyhkään, eli kyseessä on merkittävä askel uuteen suuntaan soolouralla. Toisaalta kuuluminen Jarkko Martikainen & Luotetut miehet -yhtyeeseen on taatusti rohkeutta lisäävä elementti.

Kakkosluokassa Gambiaan on aurinkoinen ja huoleton kesäpoppis, jossa haaveillaan pääsystä jonnekin kauas – ihan vaikka Afrikan eksoottisille rannoille saakka elämän kiireettömyydestä nauttimaan. Kitarat soivat helkkyen, mandoliinin ja bouzoukin maustaessa matkakuvausta. Hienosti sovitettu väliosa jäsentää keskivaiheet, minkä jälkeen loppu onkin yhtä iloista laskettelua hymy huulilla ja aurinko kasvoilla. Loppuun vielä pientä sooloilua accordinalla ja odotukset syksyksi luvattua EP-levyä kohtaan kopsahtelevat jo ovenkamanoihin.

Mika Roth

Antti Roihu: Tyttö parhaassa iässä
Willowcape

Laulaja-lauluntekijä Antti Roihu on viidennellä sinkullaan isojen hittien jäljillä. Saatesanoissakin muistetaan mainita Don Henleyn Boys of Summer, jolle tämä viides sinkkubiisi on jäänyt rahtusen velkaa. Todettakoon silti myös sekin, että Roihun rehellisessä rock-iskelmässä on kyllä riittävästi omaakin DNA:ta mukana.

Esikoisalbumiaan kasaava Roihu kertoo tarinan puolisotta elävästä urbaanista sinkkunaisesta, joka haluaisi kovasti tavata sielunkumppanin ja päästä elämässään eteenpäin. Löytää tiensä jonkin sellaisen äärelle, joka tuntuu puuttuvan nopeasti ohi kiitävästä elämästä. Popin ja rock-iskelmän välisillä vesillä lipuva biisi on tuotantojäljeltään upea, soundeiltaan täydellisyyttä hipova ja kaiken kruununa Ville Huovisen alttosaksofoni tuo roppakaupalla imuvoimaa jo muutenkin toimivaan pakettiin. Mikäli albumille löytyy enemmänkin tämän kalibeerin vetoja, ei Roihulla ole hädän päivää.

Mika Roth

Arkadia: Head in the Clouds
Inverse Records

Arkadia oli ensi kertaa esillä Desibeli.netin sivuilla osapuilleen 14 vuotta sitten. Tuon jälkeen poweristi puskettu metalli on värittynyt sekä tukevoitunut, ja muutaman vuoden takainen Aspirations & Reality -pitkäsoitto oli tavallaan viimeinen niitti menneelle ja ensimmäinen porras tulevalle.

Head in the Clouds -sinkulla Arkadian melodinen metalli juoksee nopeana ja korkeammatkin vallitukset sujuvat kuin tyhjää vain. Kitarat laukkaavat vinhasti, kun yhä edelleen lievästi kankeahko englanninkielinen laulu asettuu soolosoittimen alapuolelle. Taustalaulut/huudot tekevät biisille gutaa ja kun jalkaa osataan hetkeksi nostaa kaasulta, niin iskut saavat huomattavasti enemmän painoa. En ole aivan varma soundien lievästä tunkkaisuudesta, mutta kokonaisuudessa jäädään kyllä plussan puolelle.

Mika Roth

Block Buster: Move
Frontiers Records

Suomen Kuopiosta kotoisin oleva Block Buster rakastaa ilmiselvästi 80-luvun runsashiuksista rockia ja 70-luvun jytäävää rockin jyräilyä sen keveämmissä muodoissa. Eikä siinä mitään, sillä kyseisinä vuosikymmeninä luotiin huimaava määrä klassisen rockin suurimmiksi laskettavista hiteistä. Esikoisalbuminsa syyskuussa julkaiseva bändi onkin nostanut sihtinsä huimaavan korkealle, mutta kuinkas muuten sitä toisaalta pääsee huipulle?

Move voisikin olla peräisin vaikka Skid Row’n tai Mötley Crüen albumeilta, tosin biisissä on Block Busterin oma soundi, joten suorasta perässähiihtelystä herroja ei pääse syyttämään. Reilun kahden ja puolen minuutin mittaisen paahtovaihteen jälkeen koittaa Van Halenille spandexejaan paukutteleva väliosa joka nopeasti kasvaa kimalletta, ja onhan siellä seassa näppärä Queen-viittauskin. Ei siis mitään uutta rockauringon alla, mutta biisi on kuningasainesta ja silloin otetaan hattu pois päästä ja kumarretaan.

Mika Roth

Dino Mansik: Taivaalta on tähdet kadonneet
M.dulor

Kuulin viimeksi dreampopilla maalailevasta Dino Mansikista vuosikymmen alussa, minkä jälkeen yhtyeen taholla on tapahtunut melko paljon. Dino Mansikin uusi sykli käynnistyi nähtävästi vuoden 2017 tienoilla, kun Tämä tunne mistä tiedän onko totta -single julkaistiin M.dulorin toimesta. Tuo ketju on nyt saanut neljännen lenkkinsä.

Ajat ovat muuttuneet mutta Dreampop on kuitenkin pysynyt dreampoppina ja kaksikon lauluäänet kietoutuvat toisiinsa mitä viehättävimmin. Taivaalta on tähdet kadonneet -kappaleessa kuvaillaan vaihetta, jossa kaksi ihmistä ovat menettäneet merkittävän osan keskinäisestä taiastaan. Kaihoa tihkuva melodia, taivaallisiksi hiotut taustat ja kaiken murskaava kauneus toimivat vastavoimina, kun ihmiset pohtivat omaa kyvyttömyyttään ratkoa ongelmiaan yhdessä. Surussa on tunnetusti valtaisa annos kauneutta, kuten tämäkin kappale jälleen osoittaa.

Mika Roth

Fog Light: Eilinen vuosi
Inverse Records

Fog Light on kotimainen instrumentaalista fuusio rockia soittava trio, joka pistää uusimmalla sinkullaan avaruuden poimuttumaan stimuloivan runsassävyisesti. Fog Lightin vaikutteet löytynevät angloamerikkalaisesta musiikista, etenkin jostain King Crimsonin ja Rushin välimaastosta, tosin progressiivisuus estää selvimpien pop-elementtien pintaan nousun. Eilinen vuosi ennakoi bändin kolmatta albumia, New Elementtiä, joka julkaistaan heinäkuun puolella.

Biisi pitää junan raiteilla ja tasaisessa vauhdissa, kitaran asettuessa veturinkuljettajan paikalle. Rumpali on puolestaan omanlaisensa tirehtööri, joka vetää hihastaan tasaisin väliajoin uusia temppuja ja basistin osaksi jää oman briljeerauksen ohessa pitää putiikkia pystyssä. Palaset pelaavat, pääteema on mielenkiintoinen ja ilmaisu on, kaikesta kikkailustaan huolimatta – tai sen ansiosta, kesäisen riemullista. Ei varmasti kaikkien pala fuusiokakkua, mutta makoisa nyt kuitenkin.

Mika Roth

JEMMA: Pelkään sun repivän irti kaiken

JEMMA on lahtelainen laulaja-lauluntekijä, jolta on aiemmin ilmestynyt jo pari sinkkua. Uudella kappaleellaan artisti haluaa omien sanojensa mukaan tasapainottaa kesän iloa, ettei totuus – eli kärsimys – unohdu. Jokainen voi sitten tahollaan pohtia, kuinka vakavasti huomioon suhtautua.

Kappaleen alku on melankolisessa kauneudessaan miltei musertava, alakuloisen kosketinsoiton ja vahvasti kaiutetun rytmipuolen jättäessä äänimaiseman paljaaksi, haavoittuvaksi ja jotenkin julman rehelliseksi. JEMMAn pidättyen laulamat rivit ovat biisin sydänveri, joka virtaa vuolaana ja kuumana. Ymmärtääkseni tässä kerrotaan lähimmän aiheuttamasta kivusta, murheesta ja surusta, tai siitä, että toisella on edes mahdollisuus moisen tuottamiseen. Kahden ja puolen minuutin jälkeen biisissä tapahtuu merkittävä muutos, kun alun eteerisyys liukuu bändin soittamaksi poprockiksi JEMMAn laulun jatkaessa aiemmilla linjoillaan. Kontrasti tuntuu jo ensimmäisellä kuuntelukerralla vavahduttavalta, ja vaikutus vain korostuu toiston myötä. Mielenkiintoista.

Mika Roth

Jessi Frey: The Blue Pill

Jessi Frey piti päälle vuosikymmenen mittaisen tauon musiikista, kunnes tänä keväänä ilmestynyt Villainess-sinkku viimein päätti hiljaisuuden. Debyyttisooloalbumi julkaistaan elokuun 23. päivä ja nyt on koittanut toisen sinkkulohkaisun aika. Kuten nimikin jo vihjaa, vaikutteita on saatu The Matrix -elokuvasta, ja sitä kautta aina Liisa Ihmemaassa -klassikosta saakka.

Soundillisesti The Blue Pill vie Bristolissa asuvaa laulajaa lähemmäs Violatorin aikaista Depeche Modea, vaikka elektronisen popin pinnan alla virtaa tuoreempiakin vaikutteita. Tarinassa sukelletaan todellisuuden herkkien rajojen tuolle puolen, jonnekin missä fantasiaksi mieltämämme on normitilanne ja rakkaus voi kukoistaa ikuisuudesta ikuisuuteen. Biisi luottaa laulumelodiaan ja viimeisen päälle hiottuihin soundeihin, mitkä sen suoraa tarttuvuutta. Pieni kosketinkoukku on myös mitä puhtainta DM-perintöä, mistä hatun nostoa Jessin suuntaan.

Mika Roth

Jukka Nissinen: Suomalaiset tarjoo kahvit
Humu Records

Täytyy tunnustaa ihan suoraan, että Jukka Nissinen osasi hämätä allekirjoittanutta totaalisesti nimensä kirjoitusasulla. Moiset koukerokasat kun yleensä viittaavat lähinnä mustan metallin harrastajiin, mutta siitähän tässä ei todellakaan ole kyse. Rullaavaa ja rennosti mellastavaa boogie woogie rokkia ainakin tällä sinkulla soittava herra on elokuussa julkaisemassa toisen albuminsa, jonka luvataan jatkavan entisellä tiellä. Eli tyylillinen haarukka ulottuu folkista boogaavaan rokkiin ja siitä vielä bluesin kautta aina savolaiseen kuplettiperinteeseen saakka.

Suomalaiset tarjoo kahvit -kipale kertoo siitä, kuinka me suomalaiset juomme joka tilanteessa kahvia. On kyse sitten häistä, hautajaisista, autokaupan alesta tai mistä tahansa muusta, niin mokkaa on saatava. Biisi on puhdasta perusrockjytää, mutta sitähän se Pyhä Peitsamokin työstää. Alle kolmessa minuutissa tahko kierretään monesti, eikä biisissä koeta ainuttakaan yllätystä. Toimii, kuten varmaan arvasittekin.

Mika Roth

Jussi Yrttiaho: Tiedän maailman kauniimman

Rovaniemeltä lähtöisin oleva ja sittemmin Helsinkiin päätynyt Jussi Yrttiaho on ehtinyt soittaa erilaisissa yhtyeissä jo 25 vuoden ajan. Soolotuotantoakin on syntynyt jo vuodesta 2000 lähtien, joten herran nostattavasta poprockista ei tarvitse etsiä enää lastentauteja.

Tiedän maailman kauniimman -kappale on Yrttiahon kirjoittama ja Anna-Kaisa Kolun taustalauluja lukuun ottamatta herran itsensä studiossa ikuistama balladinkaltainen. Poprockin tunteellisempaa ja laajempaa puolta kasvatetaan tarpeettomankin sitkeillä oo-oo-ooo -taustahuudoilla, bändisoitinten vallituksen lähennellessä kliimaksipaikoissa 90-luvun indierocksfäärejä. Hitaasti käynnistyvä biisi lipuu vaivattomasti myötävirtaan ensimmäisen puoliskonsa ajan massan hitaasti karttuessa, mutta kolmen minuutin tuolla puolen eväät hupenevat nopeasti. Vokaalit jäävät myös harmillisesti jalkoihin viimeisessä rynnäkössä. Kaunis melodia ja puhutteleva teksti.

Mika Roth

Kielo Ilona: Piina ja Peikko
Eclipse Music

Folk-rockin popimmalla poskella viihtyvä Kielo Ilona ilahdutti keväisellä Enkeli-sinkullaan, vaikka bändin täysi potentiaali jäikin mielestäni tuolloin vielä hyödyntämättä. Toisella sinkulla reitille osuvat mutkat ja kurvit ovat lisääntymään päin, samalla kun sielunveljetmäinen hikinen likaisuus on tehnyt itselleen kodin soundien puolella.

Piina ja Peikko onkin iloluonteista romupihafolkkia, jossa vinohko tunnelma ja vinksallaan olevat lavasteet ovat merkittäviä osasia itse tarinan rinnalla. Marjo Kiukaanniemi ja Anna Vihanta laulavat upeasti yhteen, kitara-basso-rummut kolmion täydentäessä koskettimien vahvistamaa sekavuutta. Tämä on siitä hassu ja mielenkiintoinen biisi, ettei siitä tahdo millään saada otetta, mutta silti sen perässä on pakko juosta. Harva yhtye osaa kääntää äkkiväärän persoonallisuuden itselleen oikeasti hyödylliseksi tekijäksi, mutta Kieli Ilona kuuluu tuohon pieneen joukkoon.

Mika Roth

Litku Klemetti: Sinä tiedät sen
Luova Records

Litku Klemetti päästää jälleen Hullu-Sanna alter-egonsa ääneen, ja kuten aiemminkin näissä yhteyksissä, sanan säilä viuhuu halki ilman ahkerasti. Tuore sinkku on ensimmäinen näyte syyskuussa julkaistavalta Ding ding dong -albumilta, josta luvataan ”syrjäkylien levyä”. Mitä tuo sitten ikinä tarkoittaakaan.

Sinä tiedät sen -kappale on siis tarina rakkaudesta ja rakkauden moninaisista vaatimuksista. Hullu-Sanna on nainen ja paljon enemmän, omanlaisensa luonnonvoima ja ihme, jonka täydelliseen ymmärtämiseen ei voi lähteä toinen silmä ulospääsytiehen lukkiutuneena. Naftisti alle kolmeen minuuttiin mahdutettu rock-biisi kulkee siivet kantapäissään ja kiivaasti soitettu kipale muistaa haukata myös happea sopivasti väleissä, ettei nyt mene kaikessa kiireessä vielä itseensä tukehtumaan. Kitara, koskettimet ja laulu täyttävät miltei kaiken tilan, mutta sovituksessa kaikelle ja kaikille on onnistuttu loihtimaan avaruutta. Hyvää siis lupaa albumin odottajille.

Mika Roth

Memoremains: Inferno

Seinäjoen nuori oopperametalli ja discoheavy suuruus Memoremains iski riffikirveensä keskelle otsalohkoa vajaa vuosi sitten ilmestyneellä Louder EP-levyllään. Bändi ei empinyt tuolloin käyttää poppi-koukkuja ja suuria metallivalleja hyödykseen hakiessaan biiseihinsä maksimaalista tarttumavoimaa periaatteella: mikä tahansa käy, kunhan se toimii biisin ja bändin eduksi.

Sama julkea rohkeus leimaa myös tuoretta Inferno-sinkkua, joka tarttuukin jo ensi kuuntelulla kuin purkka tukkaan. Totta kai Johannan laulu, Mikon koskettimet ja Aleksin kitara kulkevat vaarallisen tutuissa maisemissa, mutta lopullisen tuomion langettaa aina kulloinenkin biisi – ja Infernon tapauksessa liekit loimuavat bändille myönteisesti. Jo alussa mukaan ujutettu kosketinriffi kulkee mukana halki biisin, kertosäkeessä kuulija johdatetaan uudelle tasolle ja säkeistöt pistävät hiljalleen paremmaksi, kunnes lopussa ollaan jo täydessä metallihittipyörteessä.

Mika Roth

Northern Genocide: Ikiruoste
Inverse Records

Ihmisen aiheuttama ja ruokkima ilmastonmuutos on viime aikoina ollut runsaasti otsikoissa, mutta Northern Genociden Ikiruoste-kappale kertoo täysin toisenlaisesta käänteestä ilmastossa. Nyt tulee näet se viimeinen kaiken lopettava ydintalvi, ja tulevan Genesis vol. 666 -albumin ainoa suomenkielinen kipale on melkoista tukkapöllyä alusta aina katkeraan loppuun saakka.

Northern Genociden raaka metalli on saanut runsaan elektronisen kuorrutuksen, mutta ytimen sula metalli ei jäähdy vaikka pinta tundraiselta tuntuisikin. Vokalistin käheä kärinä ja tuima murina, biisin mielettömän kova tempo ja alati päälle kaatuvat metalliseinät tekevätkin kuuntelukokemuksesta ahdistavan, mikä on tietysti ollut tarkoitus alusta saakka. Äärimmäistä musiikkia äärimmäisiin aikoihin ja sysimustaan metallin tottuneille. Helvetillisen möyhennyksen väliin sijoitettu rauhallisempi väliosa kitarasooloineen korostaa sopivasti paketin ehdottomuutta. Huh-huh, tulipas kylmä olo.

Mika Roth

Pimeys: Aivot narikkaan
M.dulor

Neljännen albuminsa syyskuussa julkaiseva Pimeys on trioksi kutistuttuaan muuntanut soundiaan elektronisemmaksi. Aiemmin ilmestyneillä Eikö ne tiedä ja Aave -sinkuilla päivittynyt kaava toimi toisinaan kaikilla sylintereillä, toisinaan taas ei.

Aivot narikkaan -sinkulla ei ole mitään sen kummempaa viestiä tai suurempaa sanomaa kuin, että aika moni meistä jättää joskus viikonloppuisin turhan pohdinnan tuonnemmaksi. Yhteen toimivaan ideaan ja laulumelodian koukkuun pohjautuva poppis saa jo reilun minuutin kohdilla avukseen yön kiihkeyttä tihkuvan saksofonisoolon, minkä jälkeen soundipuolella jaksetaan tehdä yhtä jos toistakin pientä ja kivaa. Soundillisesti ja rakenteellisesti Aivot narikkaan onkin ennakkobiiseistä se tasapainoisin ja kekseliäin, aivan kuin trio olisi vasta nyt oivaltamassa uuden minänsä avaamat uudet mahdollisuudet.

Mika Roth

Saaret: Moss Animals
Stupido Records

Helsinkiläinen indiekvartetti Saaret jätti vahvan muistijäljen reilu pari kuukautta sitten Goodbye Blue Belle -sinkullaan. Triphopahtava, outo ja persoonallinen pop liukui haavekuvan lailla vailla käsinkosketeltavaa alkua ja loppua. Nyt nelikko on löytänyt yhteistyökumppanin ja toisella sinkulla aiheeksi ovat nousseet sammaleläimet.

Siis mitkä?
Tuo kysymys vaivasi alkuun minuakin, mutta Moss Animals -sinkku on pohjimmiltaan ylistys elämän monimuotoisuudelle ja kyvylle löytää aina tilaa itselleen, olosuhteista riippumatta. Musiikillisesti yhtye liikkuu jälleen popin taiteellisemman ja vapaamman reunan ulkorajoilla, Petra Vehviläisen laulun sitoessa tuulessa lentäviä lankoja yhteen. Luonnollisesti ja vastustamattomasti eteenpäin pulppuava kappale rakentuu lukemattomista pikku palikoista, mutta lopulta huomion vie se kuuluisa iso kuva. Siinä kuvassa Saaret matkaa kohti huomista vailla huolen häivää, popin joustavien rajojen muuntuessa kuin elämän itsensä aina kulloisenkin tarpeen mukaan.

Mika Roth

Siru: Hold Up

Sirun muutaman kuukauden takainen Habit-sinkku oli ylistyslaulu omalle, loistavalle puolisolle. Hold Up -sinkulla elektronisesti vahvistettu pop kertoo puolestaan parisuhteen päättymisestä ja kaikista niistä suruista ja murheista, mitä sydämen särkyminen tuottaa.

Hold Up on periaatteessa balladi, mutta vaikka muoto toistaa aina 80-luvulta tuttuja ja sitäkin aikaisempia kaavoja, pysäyttää kappale hauraalla herkkyydellään. Alussa säästeliäästi annostellut konerytmit tekevät osansa, samoin maltilla soitetut koskettimet, mutta biisin todellinen kruunu ja voima löytyy Sirun äänestä. Särkyneestä sydämestä on varmasti tehty eniten lauluja, mutta tätä kappaletta kuunnellessa todella uskon sanoihin. Viimeisessä minuutissa äänivallit paisuvat tietysti jo lähelle äyräitään, mutta volyymit ymmärretään pitää kurissa, eikä kappaletta räjäytetä missään vaiheessa palasiksi. Onneksi.

Mika Roth

Verona: Odotus/Toivo

Verona on saatekirjeen sanoja mukaillakseni sooloprojekti, jonka takaa löytyy kaksi henkilöä. Vokalisti Maruska Veronan kirjoittamat kappaleet ovat Paavo Malmbergin sovittamia ja materiaalista pitäisi syntyä vielä tämän vuoden puolella Veronan debyyttialbumi. Lisäksi musiikkia on tarkoitus päästä esittämään myös keikoilla, mahdollisesti jo syksystä alkaen.

Odotus/Toivo kertoo nimensä mukaisesti odottamisesta ja siihen sisältyvästä toivosta. Akustisin ja elektronisin aineksin rakennettu kappale pelaa hiljaisuuden rajoilla, jokaisen äänen ollessa tarkoin harkittu ja punnittu. Mestarillisen äänimaisemoinnin ansiosta huomio kiinnittyy tietysti lauluun ja sanoihin, joita Maruska tiputtelee kuin pieniä pisaroita, taiten ja harkiten. Odotus/Toivo saa aluksi odottamaan jotain suurempaa, mutta biisiä ei pilatakaan lopun möyrinnällä. Hienoa musiikkia jota pitää todella kuunnella, mikä ei ole lainkaan huono asia näinä aikoina. Ei kaiken pidäkään olla aina helppoa taustahuttua.

Mika Roth

Lukukertoja: 6182