Pienet

Sinkut - Heinäkuu 2019

04.07.2019

Autiomaa: Kaikki on aivan hyvin
Stupido Records

Autiomaa on alkujaan kotoista kantria esittänyt yhtye, joka on sittemmin siirtynyt lähemmäs rosoista rockia. Melankoliaa ja suomalaisuutta ei silti ole menty hukkaamaan mihinkään, palaset vain pinotaan nyt hieman eri tavoin kuin ennen. Viime vuonna ilmestynyt Kantrin viimeiset herrasmiehet -albumi juotti jo uusia osia yhteen, ja neljättä pitkäsoittoa pohjustavalla Kaikki on aivan hyvin -sinkulla meno äityy entistäkin hurjemmaksi.

Ikkunan takana liekit jo loimuavat ja urkujen mehevän soiton 60-lukulaisessa garage-soundissa pimeyden syli on kutsuvampi kuin koskaan aiemmin. Puvuntakkien vaihduttua nahkaan soitosta ja asenteesta voi aistia jopa alkumetallin aineksia, vaikka kaihoisa tunnelmointi johtaakin yhä marssia eteenpäin. Vahva melodia, kohtalokas teksti ja loppua kohden kiristyvä kipale, joka jättää odottamaan syksyllä ilmestyvää Polta tämä kaupunki -albumia innolla.

Mika Roth

Katujen Ääni: Hyvinvointi Suomi
Secret Entertainment

Katujen Ääni esittää vanhan koulukunnan hiphoppia ja ottaa poliittisesti kantaa Suomen valtion toimista. Artistilta löytyy oletettavasti historiaa niin musiikin saralta kuin henkilökohtaisten arpikudostenkin muodossa, mutta Hyvinvointi Suomi on tämän nimikkeen alla ensimmäinen sinkku.

Asiat eivät siis ole kovinkaan kummoisesti, mutta Katujen Ääni ei ainoastaan tyydy rypemään katuojassa, vaan osaa myös viskoa osuvia huomioita ja ideoita. Vajaaseen kolmeen minuuttiin ehditään sulloa melkoinen määrä tekstiä, joidenkin välien käydessä jo tarpeettomankin ahtaiksi kaikelle informaatiolle. Olisikin ehkä kannattanut suosiolla lisätä vain yksi säkeistö loppuun, koska kappaleen jännitteet kyllä olisivat kestäneet moisen. Soundien puolesta Hyvinvointi Suomi on melko ysäriä, mikä ei tässä genressä ole oikeastaan paha asia. Toimii, kuten poliittisesti latautuneet ja kantaaottavat siivut yleensäkin.

Mika Roth

Koisjärven Disko: Katariina
Soit Se Silti

Roomalaiset olivat jo aikoinaan sitä mieltä, että nimi on enne. Jos näin on, niin nummelalainen Koisjärven Disko tietää ainakin mitä haluaa. Nimensä ladon seinään maalatusta graffitista napannut yhtye kun naittaa omien sanojensa mukaan ’agraarin hiekkakuoppakantrin 70-lukulaiseen diskopoljentoon’. Musiikkia hylättyjen huoltoasemien, vinojen latojen ja sydänsurujen Suomesta, sanovat.

Mainoslauseiden takaa löytyy kiistatta pedal steelin Nashville-soundia, josta on lantrattu diskohtavaa härmäkantria. Miesvokalisti saa rinnalleen naislaulajan kertosäkeissä, joissa äänimaisema on hetkittäin laajempi kuin Teksasin öljykentät. Kitarat soivat rautalankaisesti, kaihoa lapataan ämpärikaupalla ja itse tekstihän kertoo tietysti rakastumisen huumaavasta hetkestä, kun upean kaunis nainen vetää kertojaa puoleensa teollisuusmagneetin lailla. Ja mitä sitä kiistämään: tarttuuhan tämä tervan lailla, joten ei muuta kuin ruutukuosia päälle, kiharat tukkaan ja tanssilattialle.

Mika Roth

MERTA: Pirut
Playground Music

Juhis Kauppisen kipparoima vaihtoehtometalliyhtye MERTA rymisteli kerrassaan lupaavasti keväisellä Liitos-sinkullaan. Uusin kipale pohjustaa elokuussa julkaistavaa EP-levyä ja kun takana on jo kolme listoille noussutta sinkkua, ovat odotukset tietysti nousemaan päin. Niinpä Pirut on ensimmäinen uuden levy-yhtiön avulla julkaistu herkku.

Ja herkusta tässä tosiaan on kyse, sillä Kauppinen tietää täsmälleen mitä bändinsä kanssa haluaa tehdä. Kolmeminuuttinen dynamiittiannos saa lentävän lähdön kitaroiden rouhiessa kilpaa puolittain huudettujen vokaalien kyljessä. Ensimmäinen suvanto saavutetaan ja ohitetaan puolen minuutin kohdilla, kertosäkeen tipahtaessa lekan lailla päähän jo ennen minuutin virstanpylvästä. Tarttuu, koukuttaa ja saa pään nykimään armotta mukana, eli kaikkiin oikeisiin bokseihin ilmestyvät ruksit. Äänimaisema on runsas vaan ei tukossa, mistä kiitos kuuluu myös tuottajan pallilla häärineelle Aki Sihvoselle, joka kaikkien musikanttien tavoin on jo monissa liemissä koeteltu tekijämies. Nyt näyttää tosi hyvälle, joten tulisi jo se elokuu.

Mika Roth

NEVA: Ilmalaivaan

NEVA kertoo taiteilevansa pop ja rock -maailmoissa tunne edellä, mikä kuuluu positiivisina voimina tällä yhtyeen toisella sinkulla. Viisimiehinen bändi soittaa kitaravetoista poprockia, jossa koskettimillekin jää tilaa ja tunnelma on kiireettömän raukea sekä päivänpaisteinen. Esikuviksi mainitaan mm. The Cure ja Kent, sekä kotoinen Ultramariini.

Päälle neliminuuttinen kappale liukuu kuin painottomana halki maiseman, kitaran ja laulun johdatellessa satunnaista kuulijaa halki syleilevien usvien. Kesäisen yön tunnelmaa huokuva kipale onkin kuin pala ulottuvuudesta, jossa ei tunneta lainkaan stressin ja surun kaltaisia käsitteitä. Vokalistin vähäeleinen laulu/lausunta ja ilmavat kitarat sopivat aamuyön tunteihin sijoittuvaan tarinaan, jossa vapaus, rakkaus ja näistä syntynyt taikuus saavat kukoistaa. Tämä on niitä kappaleita joita kuunnellessa ei vain pysty murjottamaan, olisivat ne arjen telaketjut sitten kuinka raskaat tahansa.

Mika Roth

Nununu: Miten voisin muuta

Elektronista indiepoppia ja ’hipsteriulinaa’ luova Nununu kertoo saatekirjeessä olevansa tuottaja-biisintekijä-artisti, ja nimenomaan tuo nimikkeiden järjestys korostuu myös neljännellä sinkulla. Miten voisin muuta -sinkku kun on juurikin huippuunsa tuotetun äänimaiseman voittokulkua, puolittain lausuttujen vokaalien jäädessä jo miltei sivurooliin.

Siinä missä talvella julkaistu Tahra ja etenkin keväämmällä kuultu Kohtaa mut just näin -sinkkubiisit tahtoivat murentua reunoiltaan, on uusin sinkku sisaruksiaan ehyempi, voimakkaampi ja jotenkin rakentavalla tavalla massiivisempi. Nununu luottaa aiempaa enemmän ääneensä, mikä etenkin puolivälissä nostaa kappaleen osakkeita, mutta jäin silti odottamaan jotain selkeämpää kulminaatiopistettä. Tai ehkä tällaisesta unista ja unimaailmoista, sekä déjà vu -ilmiöstä innoittuneesta tarinasta ei pidäkään olla mitään raskasta ankkuria, joka kiinnittäisi leijunnan tarpeettomasti mihinkään maalliseen.

Mika Roth

Oceanhoarse: Feed the Sirens

Viime vuonna perustettu Oceanhoarse on päässyt lyhyen uransa aikana jo kelpo vauhtiin. Talvella julkaistu Death Row Center -sinkku esitteli uuden vokalistin ja nyt bändin metallimoottorin kierrokset ovat vain kiristymään päin. Saatesanoissa puhutaan rohkeasti mm. Iron Maiden -melodioista ja Scott Ian -riffeistä, mutta tämä plus neljäminuuttinen möhkäle on sen verran ponteva tapaus, ettei kyse ole silkasta sanahelinästä.

Feed the Sirens on kuulunut yhtyeen livesettiin jo pidemmän aikaa, joten studiossa palaset ovat loksahtaneet luonnollisille paikoilleen vaivattomasti kun työstettävänä on ollut tuttu ralli. Nopeassa siivussa onkin sellaista alamäkeen syöksyvän jarruttoman betonirekan ihanaa väistämättömyyden tuntua, joka painaa tavallaan päälle mutta ei lannista. Paahdon sekaan sujautettu kitarasoolo on pitkähkö, mutta ei mitenkään pakotetun tuntuinen ja loppuliuku on taas yhtä Maiden-ylistystä. Olisikohan sinkkuketjun päässä jo häämöttämässä albumi? Toivotaan niin.

Mika Roth

Piru Kange: Opasteisiin eksyneille
Inverse Records

Raskassävyistä ja progemausteista rockia soittava Piru Kange oli tuttu vieras Desibeli.netin sivuilla vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Pienjulkaisujen ketju huipentui lopulta vuoden 2012 Viimeisen ihmisen hautajaiset -tupla-albumiin. Seitsemän vuotta myöhemmin on koittanut uuden pitkäsoiton aika ja Heimo-albumia ennakoiva Opasteisiin eksyneille -sinkku osoittaa tärkeimpien elementtien olevan tutuilla paikoillaan.

Piru Kange jatkaa siis rahdun äkkiväärän rockin oudommalla polulla, mutta sen verran tilanne on kuitenkin muuttunut, että tällä erää bändi on pitänyt lähes kaikki langat omissa käsissään. Ainoastaan lauluäänityksissä luotettiin ulkopuolisiin ja tämä ehdottomuus kuuluu ilahduttavan persoonallisessa soundissa, jossa vuosituhannen alun System Of a Down ja vähintäänkin yhtä legendaariseksi luokiteltava Kuolleet Intiaanit kävisivät suuntamerkeistä. Tosin keitoksessa on myös 70-luvun eurooppalaista ja ikiaikaista suomalais-ugrilaista perintöä, joten kaikki merkit ovat mitä lupaavimpia syksyistä kiekkoa odotellessa.

Mika Roth

Rauniot: Hiljaisuus

Rauniot on omien sanojensa mukaan pöytälaatikkoprojektista kolmehenkiseksi kasvanut lähiöpop-yhtye, jonka jäsenistön musiikillinen historia ulottuu Vala-yhtyeeseen sekä muutamiin muihinkin suuntiin. Esikoissinkkunsa loppuvuodesta 2016 julkaissut trio on työstänyt pari viime vuotta uutta materiaalia, Hiljaisuus-sinkun ollessa ensimmäinen näyte tulevasta.

Tiedä sitten mitä termi ’lähiöpop’ varsinaisesti merkitsee, mutta kovin isosoundista ja tanssittavaa se ainakin on. Vahvasti konevetoinen äänipaletti äityy itse asiassa niin mittavaksi, että vokalisti Iida-Marian ääni tahtoo jo toisinaan hieman hautautua massan alle. Oma mielenkiintoinen lukunsa on puolestaan tekstipuoli, sillä hoonatun elektronisen messun seassa kuullaan modernin runouden kaltaista pohdintaa elämän perusasioista. Kontrasteillahan tässä pelataan ja vahvasti efektoidussa laulussa sekä laulun ympärillä pyörivissä äänipilvissä keveys, massiivisuus ja tarttuvuus ovat avainsanoja.

Mika Roth

Red Wedding: Death Parade
Redhouse FMP

Edellisen yhtyeen raunioille rakennettu Red Wedding avasi julkaisu-uransa näyttävästi keväisellä You And I -sinkullaan. Kuten edeltäjänsä myös Death Parade on yllättävä sinkkuvalinta, mutta ei suinkaan mitenkään vähäinen tai heikko kappale – kaikkea muuta. Kolmeen ja puoleen minuuttiin on survottu melkoinen määrä modernin rockin, metallin ja hetkittäin jopa progehtavan poprockin palasia, annoskoon jäädessä reiluun kolmeen ja puoleen minuuttiin.

Death Parade tempoo ja nykii kuin riivattu, eikä biisin perässä tahdo alkuun edes pysyä. Vokalisti laulaa melodisesti, murisee ja toisinaan myös huutaa, aivan kuin eri persoonallisuuksien riivaamana. Kitarat myllyttävät, rytmiryhmä jytyyttää ja biisin eri osat seuraavat toisiaan kuin supersankarielokuvan turpaanmättökohtauksessa, jossa editointihuoneessa sakset ovat laulaneet. Silti on todettava, että tässä ääripäiden yhteen hakkaamisessa on jotain kiehtovaa. Luulenkin että palaset asettuvat syksyisellä debyyttialbumilla kohdilleen, kun suuremman kokonaisuuden pystyy hahmottamaan.

Mika Roth

Ruuhka: 271

Ruuhka on vuonna 2018 perustettu jyväskyläläinen rock-yhtye, jonka soundissa voi havaita myös metallisia piirteitä. Aiemmin yhden EP-levyn julkaissut bändi on valinnut kielekseen suomen, mikä toimiikin kvartetin tapauksessa sen eduksi. Esikoiselle ehdittiin ikuistaa jo kokonaista kuusi biisiä, joten biisikynät tuntuvat ainakin olevan kelpo terässä kun uutta sinkuraa puskee jo nyt.

Tarina ei kerro mitä otsikko 271 varsinaisesti ottaen merkitsee, mutta mahdollisesti murenevan parisuhteen äärellä tässä ollaan. Tai ainakin epäilys on jo ehtinyt kuiskimaan jotain korvaan, kun kysymyksiä pitää esittää. Sopivan rosoinen ja ’apulantamainen’ laulu on tuotu melko eteen, kitaran raapiessa jossain punkahtavan suomirockin tienoilla. Rytmiryhmä tekee myös vakaata jälkeä, rumpujen paukkuessa komeasti kakun päällä. Pinnat myös yllättävästä väliosasta, jossa vokaalit radikalisoituvat, sekä lopun nostoista ja laskuista, jotka pitävät kipaleen hengissä koko neljän ja puolen minuutin ajan.

Mika Roth

Shadecrown: Rain’s Edge
Inverse Records

Shadecrown synkisteli keväisellä Incomplete-sinkullaan siihen malliin, että biisiä saattoi kutsua suorastaan doom metaliksi. Uudella sinkuralla pitkät laahusviitat ovat vaihtuneet deathmetalisempaan ilmaisuun, nopeusmittarin neulan kohoillessa toisinaan jo ihan kunnioitettaviin lukuihin saakka. Tulevan albumin toinen näytepala avaakin aivan uusia näkymiä kuusihenkisen ryhmän ilmaisuun.

Rain’s Edge on siis nopeampi ja äkäisempi numero, mutta Shadecrownille ominaiset melodisuus ja raskaus ovat edelleen läsnä. Saku Tammelinin koskettimet ja basisti Janne Salmelinin harvat puhtaat vokaalit luovatkin kontrastia ja syvyyttä kappaleeseen. Toisessa vaakakupissa kaksi kitaraa murisevat ja riipivät rakenteista melankolian lastuja, lisäksi vokalisti Jari Hokka ärisee, kärisee sekä huutaa sielunsa kyllyydestä, kuten deathin äärellä sopiikin. Sinkkuna Rain’s Edge on selvästi helpommin lähestyttävä ja yhdessä Incompleten kanssa se antaa jo jotain osviittaa tulevan kiekon laveudesta.

Mika Roth

Svarta Havet: Ukkonen
Soundhill Music

Svarta Havet on suoraan suomeksi käännettynä musta meri, ja tämän kyseisen meren hiekkaisilla rannoilla taitaa olla käynnissä ikuiset bileet. Suomalaisen drum'n'bassin uutta aaltoa ylpeydellä ja kiivaudella edustava bändi ei emmi ottaa vauhtia tarttuvan popin puolelta, eikä Ukkonen näin ollen jää jyrisemään pitkäksi ajaksi samoille sijoilleen.

Kauniit ja Uhkarohkeat -yhtyeen osasista syntynyt Svarta Havet onkin omaksunut persoonallisen kulman musiikkiinsa. Biisi käynnistyy periaatteessa suht ’normaalina’ poppiksena, mutta minuutin kohdilla d’n’b-konevoimat valtaavat ensi kertaa ohjaamon ja veikeän retroiset soundit antavat Prodigy-henkisen ärsykevyörynsä. Tämän jälkeen kappale tasapainoileekin sitten melodisen popin ja turbobuustatun d’n’b:n välillä, ja juuri tuo kahden maailman välillä siirtyily tekee siitä ainutlaatuisen.

Mika Roth

Tantalize: Out of My Head
Raate Music

Samu Puurosen ihka oma musiikkiprojekti Tantalize souteli pari kuukautta sitten ilmestyneellä Nightmares-sinkullaan melko metallisissa vesissä. Tällä erää Tantalize tutkii tunnelmallisen rock-palan avulla sielun kaipuuta jonkin suuremman ja kauniimman pariin. Tai tekstin voi tietysti tulkita monin muinkin tavoin, koska kuulijalle jätetään mukavasti tilaa.

Out of My Head on sävellyksenä kaunis ja voimakkaasti päämelodiaansa tukeutuva teos, joka kolmessa ja puolessa minuutissaan ehtii taatusti koskettamaan avointa sielua. Vokalistin tontilla monessa mukana oleva Andrew Capra tekee upeaa jälkeä, eikä nashvillelaisen tulkinnasta löydä moitteen sijaa. Kiitoksen ansaitsee myös tuotantojälki yleisestikin, sillä vaikka paletti on runsas ei äänimaisema missään vaiheessa täyty tarpeettomasta massasta. Pohjoista melankoliaa, metalliin taittuvaa tunnelmallista rockia ja sopivasti kansainvälisiä mausteita.

Mika Roth

Terapeutti Tervon Suljettu Osasto: Leskenlehtiä
Raate Music

Napakasti nimetty Terapeutti Tervon Suljettu Osasto on yhtye, jonka jäsenistöllä on roppakaupalla kokemusta. Pekka Gröhn, Jussi Jaakonaho ja Lauri Malin ovat kukin kovia nimiä, mutta kuka on tämä keulilla laulava psykoterapeutti Miika Tervo?

Aiemmin käsittääkseni vain yhden sinkun julkaissut mies tekee suomenkielistä poprockmusiikkia, josta ei ole niinkään pitkä matka J. Karjalaisen, Pekka Ruuskan ja Arto Tammisen tekemisiin. 90-luvun runsas, raukea ja harmoninen kitarapop istuu kuitenkin suomalaiseen sielunmaisemaan kuin koivu järven rantaan, joten kyllähän tämä taatusti kuulijoita tulee löytämään. Tekstissä käydään läpi rakkaan poismenoa, tosin melankolia on nyt positiivishenkistä ja rakentavaa, kun menneitä muistellaan pieni hymy huulilla. Kaunista, ammattitaitoisesti tehtyä ja soundillisesti virheetöntä.

Mika Roth

The Grammers: Wrecking Ball
V.R. Label

The Grammers jatkaa 20-vuotisjuhliaan julkaisemalla jälleen uuden, aiemmin julkaisemattoman kipaleen arkistojensa kätköistä. Olen jo jonkin aikaa odottanut, että koska se ensimmäinen väistämätön huti tulee, sillä eihän mikään yhtye voi millään löytää hylätyistä siivuistaan jatkuvasti ykkösluokan iskuja. Vai voiko?

Eipä tullut kompastumista vieläkään, sillä viides sinkura on täyttä tavaraa suoraan bändin Hype Records -vuosilta. Wrecking Ball on puhdaslinjainen heavy rock helmi, jonka 70-lukulainen bluesrock puree ja puristaa oikealla voimalla ja oikeista paikoista. Säkeistöjen tunnelmointi ja kertosäkeen kipakka rokkailu soutavat ja huopaavat asianmukaisesti, mureiden urkujen tapiseeratessa taustoja aikakauteen istuvilla kuvioilla. Isoa tunnetta, vielä isompia draaman kaaria ja viimeiseen minuuttiin kehdataan lastata vielä kunnon tunnelmankohottelu koko bändin voimin. Onhan tämä klisheistä, sitä en kiistä, mutta toimii taas kerran ja osumaketju se vain venyy entisestään.

Mika Roth

The Stillwalkers: Crystal Clear

The Stillwalkers hurmasi reilu kuusi vuotta sitten Everytune pikkukiekollaan, jolla bändin kuulasta indierockia maustettiin mm. puhaltimilla. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt debyyttialbumi nosti entisestään kierroksia, joten nyt kun bändi on valmistelemassa toista pitkäsoittoaan ovat odotukset vähintäänkin mittavat.

Helmeilevän rennosti ja raukeasti soiva Crystal Clear jatkaa tutuilla linjoilla, melodisen ja koskettimilla ryyditetyn kitararockin viedessä kuulijaa kuin pässiä narusta. Äänivalli on kieltämättä tuhti mutta ilmava, enkä keksi mitään poistettavaa. Itse biisi yhdistää puolestaan kaihon ja melankolian hymyntäyteiseen kesäpäivään, kuten bändi parhaiten osaakin. Pedaali lyödään heti kättelyssä pohjaan, mutta painetta ymmärretään myös toisinaan hellittää, sisäisen dynamiikan pelatessa instrumentaaliosuuksien ja laulettujen säkeistöjen välillä mestarillisesti. Tätä kelpaa soittaa pitkän ja toivottavasti riittävän kuuman kesän parempina päivinä.

Mika Roth

Toyotan Takavalot: Liikaa aikaa ajatella
Precious Records

Salolainen Toyotan Takavalot jätti itsestään mitä positiivisimman muistijäljen viime vuoden lopulla ilmestyneellä Laulu tälle illalle -sinkullaan. Popahtavaa suomirockia rehellisesti soittava yhtye ehti kasvaa matkan varrella alun bileduosta kvartetiksi ja nyt ollaan jälleen uuden ajan kynnyksellä, kun tutut kuviot ovat muuttuneet.

Takaisin duoksi muuntunut yhtye avaakin uuden aikakautensa mitä puhtaimmalla rakkauslaululla, joka soi pehmeänä, positiivisena ja elämänmakuisena. Melodia edellä kulkeva reilu kolmeminuuttinen onkin upeaa kuultavaa, kun vokalisti Jari Silokangs ja kitaristi Teemu Lavikkala kiteyttävät elämän tarkoitusta pienen kappaleen muotoon, joka saa hiljenemään ja pohtimaan elon rikkautta. Vähäisenä käynnistyvä ja hiljalleen isommaksi kasvava rakentelu johtaa toimivan väliosan kautta maisemaan istuvaan kitarasooloon, jonka jälkeen biisi osataan sulkea myös riittävän ripeästi.

Mika Roth

Tuple: Together

Tuple on kova mies laulamaan metallia, mutta Tarotin ja Lazy Bonezin vokalistina tutuksi tullut Tommi "Tuple" Salmela liikkuu soolollaan aikuisemman rockin AOR-maisemissa. Tästä siirrostahan moni tulee taatusti vetämään herneen nenäänsä, mutta ensi vuonna ilmestyvää pitkäsoittoa pohjustava Together-sinkku on omassa genressään suoranainen muotovalio. Sitä paitsi herra tekee omien sanojensa mukaan juuri sitä mistä pitääkin, joten keskitytään olennaiseen.

Kuinka sitten mahtipontinen ja laajoja draamankaaria isoilla siveltimillä eeppisen kokoisille kankaille maalaileva musiikki istuu Tuplen ääneen? Yllättävänkin hyvin, sillä herra osaa käyttää palkeitaan myös hiljaisemmin ja vähäeleisemmin, menettämättä silti ilmaisustaan syvyyttä, voimaa ja luonnetta. Se onkin melkoinen temppu, etenkin kun kipaleen massa kasvaa kasvamistaan, ollen kahden minuutin tuolla puolen jo puhtaasti Euroviisu-finaaliinkin kelvollista materiaalia. AOR:n tärkein osa-alue on tunnelma, ja sitä tällä siivulla piisaa.

Mika Roth

Unknown Decoy: Davaj!
Inverse Records

Unknown Decoy on jyväskyläläinen melodista mutta pistävän kovaa hard rockia hieman kasarityyliin soittava orkesteri, jonka esikuviksi mainitaan mm. Motörhead ja Black Sabbath. Tämähän nostaa tietysti odotuksia, mutta todellisuudessa kotoisen voimatriomme soitto on lähempänä Peer Güntin ja nuoren Zero Ninen touhuja, kuin äänekkäämpien maailmantähtien saavutuksia.

Eipä silti: biisin pitkä ja rauhallinen väliosa tekee kunniaa Sabbathin suuruudelle, ilman pienintäkään ironian virnettä. Lisäksi lopussa saadaan nauttia jopa modulaatiosta, kun lähes viisiminuuttinen kipale kiiruhtaa maalilinjan ylitse. Biisin ytimessä pyörii napakka melodia jota lypsetään urakalla, kertosäkeen kysymysryöpyn jäädessä nopeasti soimaan päähän. Tulevan EP-levyn lupaillaan koostuvan useammistakin aineksista, joten niitä popin, stonerin ja ladaismin helmiä odotellessa kuunnellaan nyt näitä terveisiä.

Mika Roth

Lukukertoja: 5762