Provinssirock 2013 - lauantai

Provinssin lauantai nosti esille manserockia, suuren maailman hevi�, islantilaista mysteerirockia, nipun kotimaista punkkia ynn� viimeiset niitit kiviseen arkkuun.

�Ollaan. Vanhoja ollaan. Leikkaa hiukset ja hanki uusi harrastus. Virkkaaminen tai postimerkkeily voisivat olla pop.�

T�m�n lauseen kuulin kajahtelevan alitajunnassani, kun oivalsin olotilani olevan runneltu, uneni olleen parhaimmillaankin herkk�� (mist� erityinen kiitos ��nekk��lle forssalaiselle kuorsaajalle!) ja edess� olevan vasta festivaalin toinen p�iv�. Noh, taistelukent�lle asti p��sty��n ei sovi sotilaan k�yd� ruikuttamaan, mutta suotakoon edes pitk�n kaavan mukaan suoritettu voimien keruu.

Alueelle asti p��stess� �voima� olikin mit� oleellisin termi, sill� k�sill� oli ensimm�inen kertani Ikurin turbiinin k�sittelyss�. L�hes 30 vuotta Tampereella viett�nyt henkil� voinee pit�� tuota saavutuksena. Mit� sitten kertoa live-el�myksest� nimelt� Popeda? Biisit ovat kaikille tuttuja, ja niiden mukana on helppo fiilistell�, vaikkei perehtymisen taso olisikaan kovin syv�llinen. B�ndin jytke on vuosikausien keikkailulla hiottu niin t�sm�lliseksi ja kest�v�ksi, ett� Pate Mustaj�rvi komppanioineen vet�isi varmasti v�hint��n mukiinmenev�n keikan vaikka unissaan.

Mustaj�rven kest�vyydest� onkin viime vuosina revitty useampikin l��ppi, mutta t�ll� er�� mies on tiukassa vedossa. En oikein mill��n voi kokea kuuluvani Popedan kohderyhm��n, ja silti sytyin kun karismaattinen Ikurin kasvatti latoi rivit kohdilleen. Yksi viime vuosien hermoja riipivimmist� trendeist� on mielest�ni kaikenlainen ��ij�ily�, mill� jotenkin oikeutetaan kaikenlainen idioottimainen sekoilu, kunhan se nyvvaan on �i��, ja suoritetaan puettuna mustaan wifebeateriin, jota on ryyditetty jollain radikaalilla iskulauseella.

H�p�nl�p�n � ja Pate ei muuten sitten ole mik��n sosiaalisten kivestens� koosta huolestunut �ij�, vaan buutsit maata my�ten tallustava rokkikukko, ja t�ll� mittakaavalla kenties viimeinen lajinsa edustaja. Luontaista karismaa ei kasva monessa puussa, ja sen todistaminen el�v�n� on omanlaisensa huima el�mys.

Popedan testosteroni-annoksen my�t� oli m��r� kokea stand up-el�mys, mutta j�rjest�v�lle taholle oli sattunut k�mmi komediaesitysten suosiota arvioidessaan. Rumba Stagella tapahtunut kolmen koomikon putki oli ker�nnyt niin tuhdisti yleis��, ettei umpit�yteen telttaan tunkeutuminen her�tt�nyt juuri kiinnostusta. Mukavaa silti, ett� jo ennest��nkin monipuoliseen ohjelmaan mahdutettu ei-niin-perinteinen-festarivalinta veti v�ke� puoleensa. Enk� voi sanoa, ett� stand up-el�myksen muuttuminen virvoke-el�mykseksi olisi ollut suoranaisesti harmillinen k��nne, kun aurinkokin malttoi hetkeksi pilkahtaa pilvipeitteen keskelt�.

Kovin aurinkoinen ei kyll�k��n ollut seurannut esitys, jonka kantavana voimana toimi niinik��n karismaattinen keulakuva. Alexi Laiho ja Children of Bodom lienev�t suomalaisen metallin kansainv�listen suurtarinoiden keskeisimpi� kiitoksen aiheita, ja tietty takuuvarmuus b�ndin nimess� lep��kin. Viimeisimm�t pari levy� ovat loikanneet kiinnostuskertoimen negatiiviselle puolelle, mutta liven� j�rvi-aiheisista laulelmista erityisen kiinnostunut yhtye on tiukkuudessaan ja tasaisessa taituruudessaan Popedaan verrattava tapaus � ja ainoastaan hyv�ll� tapaa.

Omituista sin�ns� on, ett� setin vanhempi materiaali on vuosien mittaan alkanut tuntua nautinnollisemmalta kuin tuoreemmat, riffi-orientoituneemmat veisut. Nuorempana minulla oli vaikeuksia siet�� tilutukseen taipuvaista Bodomia; ensimm�inen levy, josta nautin alusta loppuun oli vasta Are You Dead Yet? vuodelta 2005. Nyt kummasti Bodom After Midnightin ja Silent Night, Bodom Nightin kaltaiset tilukiiturit veiv�t selkeimmin mukaansa. T�st� kertoo jotain tuntemattomaksi j��neen pitk�tukan kanssa k�ym�ni tiivistunnelmainen ilmakitaratilutusbattle Hate Men tahtiin. Pelottavaa kehityst�, my�nn�n, mutta samaan hengenvetoon totean CoB:n harvinaisuudeksi omalla alallaan. Riffien, tiluttelun ja raivoamisen riskiliitto toimii, jos sen puolesta on valmis laittamaan itsens� likoon.

Seuraavaan v�liin koetimme kokea K-X-P:n, mutta s�vyk�s junnaus ei tavoittanut ajatusteni juoksua, tai toisinp�in. Hivenen h�mmentyneen� koetimme kokea Witchcraftin, mutta ruotsalainen perinnehardrock se ei sek��n napannut kunnolla kiinni. Erityisen� syyn� t�h�n olivat jokusen vuoden takaiset muistot Graveyardista samaisella lavalla. Maanmiesten bluesin katkuinen jyt�ily vesisateessa on j��nyt mieleen kummittelemaan aivan tavattoman tomerana vet�isyn�. Sen sijaan opimme, mit� tarkoittaa �nupukeiju�, samalla kun tietoisesti skippasimme Danzigin. Testosteronin katkuisia esityksi� voi yhdelle p�iv�lle mahtua vain niin monta.

Keskittymisen herpaantumista oli muutenkin havaittavissa, sill� toinen niist� yhtyeist�, joita t�m�n vuoden Provinssilta eniten odotin oli aivan tuossa kohta piakkoin kipuamassa Rumba Stagelle. Islantilainen S�lstafir lukeutuu k�rkip��h�n listalla, joka koostuu kertarys�yksell� totaalisen vaikutuksen tajuntaani tehneist� b�ndeist�, ja nyt olin n�kem�ss� b�ndin toisen kerran. Olotila oli juuri oikea, odotusten m��r� oli aivan maksimissa. N�ttfari alkaa soimaan alkunauhana. V�rien loisteessa mustien hiekkojen cowboy-hahmojen silhuetit heilahtelevat, ja sitten Lj�s i Stormi. Mit�h, tulpat sy�v�t kitarat t�ysin, pois mokomat el�myksenpilaajat! Syd�n irti rinnasta! Hiukset vapauttavalle lentoradalle!

Harvassa ovat yhtyeet, jotka saavat aikaiseksi mit��n vastaavaa. Pohjattoman melankolian, syk�htelev�n onnen tunteen ja tunnelmaa halkovan intensiteetin yhdistelm� on samanaikaisesti tukahduttava, vapauttava ja voimaannuttava. Biisien lipsuessa l�hes poikkeuksetta l�hemm�s kymmenen minuutin rajapyykki� on festarisetti valitettavan rajoittunut, mutta ainakin S�lstafir t�ytt�� lyhyk�isen slottinsa vaativilla ja yll�tt�vill� valinnoilla. Enp� olisi arvannut kuulevani Svartir Sandarin massiivista nimikkoraitaa, enk� varsinkaan playback-kuoroa, joka teki ennakko-odotuksiin n�hden j�risytt�v�n vaikutuksen.

Er��nlaiseen hitin asemaan asettunut Fjara oli setin ainut varsinainen ilmiselv� valinta, playback-osuuksineen kaikkineen. Kappale on kyll�kin ansainnut huomionsa. Sen uneliaasti hiipiv� askel ja asteittain monumentaalisuuteen asti kasvava tunnelma koskettavat, ja s�vellys puhuu kuin salaisella, unohdetulla kielell�. Joskin mielikuvat v�itt�v�t, ett� yhtye onnistui tuomaan loppupuolen modulaatiokliimaksiin ylim��r�isen koskettavuuden kerroksen esitt�ess��n sen ilman playbackia. Huh, no joka tapauksessa, kyseess� oli K�ldi� vaille t�ydellinen keikka. Kiitos t�st�.

Sittenp� otimmekin vastaan t�m�n vuoden punkjunan, joka k�sitelt�k��n hengenmukaisesti tiivist�en:

Sokea Piste oli ennest��n tuntematon, mutta hehkutukselta en ollut v�lttynyt. N�in t�m� tuima surina voittikin kerrasta puolelleen. Biiseiss� on l�hes luotaansa ty�nt�v�n vittumaista vimmaa, tulehtunutta raivoa, joka purkautuu suoraviivaisesti, v�kivaltaa kaihtamatta ja tunkee niin iholle, ett� alkaa ahdistaa. Arvostan!

Nyrkkitappelu oli niinik��n j��nyt v�h�lle kuuntelulle, mutta hehkutukselta ei ollut voinut v�ltty�. T�ll� kertaa se tuntui kuitenkin liioitellulta. Meno oli tiivis, tahti tiukka, r�k�� riitti, mutta biisit eiv�t puhutelleet riitt�v�sti. Muodon hallinta on kiitett�v�ll� tasolla, mutta kokonaisuus ei vakuuttanut � pikemminkin ty�nsi et��lle, mik� t�ss� tapauksessa oli huono juttu. Tunnelmasta tuli mieleen jarruton Toyota Corolla moottoritiell�. Helvetin vaarallista, mutta sittenkin v�h�n mit��nsanomatonta.

Kivesveto GoGo on kaikessa kouvolalaisessa holtittomuudessaan riemastuttava, ja useiden missausten j�lkeen olin mieliss�ni kun livemouhotukseen ei tarvinnut petty�. P�invastoin, se veti puoleensa niin, ett� oli loikittava pittiin. Mist� n�m� tarttuvat kertos�ehokemat siki�v�t? Enp�s tied�, mutta �iti hei, mua Saatana kutsuu!

P��tt�v� taho oli j�lleen Terveet K�det, ja Suomen kes� ilman TK:ta on kuin itsetuhoinen p�ihdeputki ilman hulluutta. Ajattelin t�ll� kertaa kokea el�m�ni musiikillisten mieltymysten muodostumisen kannalta ��rimm�isen oleellisen orkesterin analyyttisesti ja et��lt�, keskittyen henkiseen riehuntaan. Sit� ajattelisi, ett� vuodesta 1979 toiminut b�ndi jotenkin rauhoittuisi tai asettuisi joillekin selkeille urille sit� my�t� kun ik�vuodet kertyv�t, mutta L�j� �ij�l� ja h�nen ymp�r�iv�t voimansa k�yv�t vain hullummiksi. Tempossa ei ollut mit��n j�rke�, L�j�n olemus on yh� h�rk�m�isempi, ja Helsinki munaa, Helsinki munaa. Maailman kamalin ja paras b�ndi.

N�iden kokemusten my�t� suunta k�vi kohti leirint�� ja suomalaista kes�y�t�, mutta sit� ennen oli sanottava hyv�stit kotimaisen metallin pioneerille nimelt� Stone. Punkjuna meni kovasti j��hyv�isten kanssa p��llekk�in, mutta saavuimmepa sent��n kokemaan finaalin. No Commands on tasoltaan ja kest�vyydelt��n niit� biisej�, joiden my�t� passaa kenen tahansa astua tyytyv�isen� haudan lepoon. T�m�n aatoksen mutustelun parissa oli mahdotonta olla miettim�tt�, miten haudattu mahtaisi allekirjoittaneen olo olla, jahka koulun kova ja viile� nukkuma-alusta j�lleen kutsuisi sankariaan levon maille.

Seikkailu jatkuu sunnuntaissa, minne p��set t�st�.
Provinssirock 2013 ja sen perjantai l�ytyy t�st�.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund