Provinssirock 2013 - perjantai

Provinssirockin 35. perjantai tarjoili metsäfiilistelyä, tanskalaista taikaprogea, suorasukaista punkrockia, törkeät reivibileet ynnä ysäriklassikon.

Festarimatkoilla on aina resepti, joka ei koostu ainoastaan lyhytpinnaisesta autonkuljettajasta, hallitunlaisesti ördäävistä matkustajista ja skitsofreenisestä soittolistasta. Kulkusuunnalla on aiheeseen kosolti vaikutusta, ja Provinssiin matkatessa retken keskeinen piste on pitkähkö pysähdys Juustoportilla. En muista, että sen ohi oltaisiin kertaakaan menty, olettaen, että itse myymiö on avoinna. Jos matka Tampereelta Seinäjoelle ei muutenkaan ole Suomen festarikesän pisimpiä, lyhentää juustojen aromeissa hilluminen ja omalaatuisten sisustuksellisten yksityiskohtien hämmästely sitä entisestään.

Eikä aikaakaan kun joukkiomme sujuvasti asteli ulos nukkumasijan tarjoavasta Törnävän koulusta, ja alkoi valmistautua itse koitokseen viileän harmaahkossa ilmassa. Hieman haikeasti muistelin juhlapulloa availlessa, tyhjennellessä ja sulkiessa miten vuosi sitten samaisessa sijainnissa aurinko helotti niin että ilman kenkiä maa jalkojen alla tuntui polttavalta. Nyt lämpöä sai hakea enemmän levottomista jutusteluista ja ruumiiseen etsiytyvästä olotilan kohotteesta. Tunnelmassa oli aistittavissa muutenkin jonkinlaista vaisuutta, vääjäämättömyyttä. Moni muukin asia oli vuosi sitten toisin – jokohan ollaan sen verran vanhoja, että tässä olisi alkamassa viimeinen perinteisen mallinen festariviikonloppu?

Kysymys jää ilmaan leijumaan, kun aikataulu vie jalat kohti Rumba Stagea ja aivan juuri hilkullensa soittonsa aloittanutta Hexvesseliä. Bändi on jo ennestään tuttu sekä lavalta että soittimesta, ja kuuluu eittämättä kotimaisen rock-tarjonnan omalaatuisempaan osastoon. Orkesterin pääjehu Mat McNerney on kylläkin alkujansa peräisin Brittein saarilta muun orkesterin ollessa enemmän tai vähemmän tuttuja kasvoja Suomen undergroundimman musiikkikasvuston seasta. Mielleyhtymältä Tasavallan Presidenttiin ei voi välttyä, ja kiistatta ikiaikaisen progen utuista ja syleilevää äänimaailmaa on periytynyt Hexvesselin sointiin.

Yhtye syleilee silti enemmän metsäisen folkin ja pehmeästi rouhivan riffittelyn yhteensulautumaa, joka todennäköisesti olisi syleillyt kuulijaakin vahvemmin, mikäli meneillään olisi ollut sunnuntainen, tiuhasäikeiseksi viritetty väsymyshorkka eikä ”party on, Garth!”-tyyppinen alkuvillitys. Aivoissa kuplivilta mielikuvilta ja melankoliselta leijunnalta oli kuitenkin mahdotonta välttyä. Universaalin rauhantunteen hetkellisessä hyväilyssä jäin kaipaamaan eeppistä Sacred Marriagea, mutta kaikkea ei voi saada.

Ei edes sitä alkuvillitykseen täydellisesti iskevää rokkiräjähdystä. Kakkossijalta lähtivät leijumaan Ylex-teltalta kajahtaneet tanskalaiset nuotit. Väkisinkin hiukan yllätyin kun Mew etsiytyi Provinssin esiintyjäkaartiin, koska kyseinen akti oli kadonnut näköpiiristäni lähestulkoon totaalisesti sitten And the Glass Handed Kites –albumin (2005). Tässä mielessä oli kuvaankäypää, että setti nojasi vahvasti bändin tunnetumpiin veisuihin, jotka nekin olivat jo monin osin vajonneet jonnekin unohduksiin.

Jonas Bjerren ja tovereiden hyväksi todettakoon, että tuon materiaalin oli hyvä nousta eloon. Lava-aktina Mew jäi etäiseksi silhuettien ja Telecasterin muotoisten soitinten kokoomaksi jossain värikkäiden valojen ja upottavien varjojen keskellä, mutta ne biisit. Söpöjen melodioiden, vilkkaasti kääntyilevien rakenteiden ja dramaattisten genrekuilujen keskeltä huulille muodostui surkeanloistava termi ”taikaproge”. Samalla väylällä liikuskelee useampikin aikalainen, mutta tanskalaisten rakentama hämmentävä satumaailma toimii kuin kirjassa konsanaan. Säilyttämällä oikeanlaisen mielenlaadun sinne voi palata koska vain, ja siellä on lupa olla yhtä kasvanut tai kasvamaton kuin ennenkin.

Kasvamisesta puheen ollen, kun Pää Kii tuli vihdoin todistettua livenä. Kovasta suitsutuksesta huolimatta olin säästellyt kunnollista ensikosketusta juuri tällaiseen tilanteeseen. Kohtuullisessa turrikassa tiheässä ihmispaljoudessa ja kovassa metelissä kun keskinkertaisempikin punkmökä kuulostaa hyvältä. Sen verran on Teemu Bergmanin aiempia bändejä tullut seurattua, että pettymys olisi ollut kehnommissakin olosuhteissa epätodennäköinen, mutta että Pää Kii onkin näin lujasti rullaava bändi!

Kun oivaltaa yksinkertaisuuden kauneuden, ei siitä kannata luopua. Mikäli haluaa etsiä jotain uutta ja hätkähdyttävää, tokkopa punkrock tarjoaa paljoakaan, mutta jos niin sanoituksellinen kuin melodinenkin napakkuus, suoraviivaisesti kohteeseen käyvä yleisvire ja odotettua hallitumpi rahtunen nousuhumalaista arvaamattomuutta riittävät, kannattanee Pää Kii ottaa haltuun. Rokkenrollilataus oli suuri varsinkin Otto Grundströmin vieraillessa lavalla, mutta tähtihetket olivat riemastuttavan sarkastinen Ees jotain positiivist ja aavistuksen ketkumaisesti encoreen jätetty Nyt skipataan kahvit.

Konemusiikista en tiedä mitään ja ymmärrän sitäkin vähemmän – poislukien muutamia poikkeuksia. En osaa nimetä mitä Huoratronin esittämä musiikki tarkalleen ottaen on genrensä puolesta, mistä se kumpuaa tai kenelle se on tarkoitettu, enkä usko, että otan moisista seikoista myöskään selvää. En nimittäin miettinyt näitä asioita sekuntiakaan kun annoin itseni altistua kokonaisvaltaisesti järeästi jyräävällä bassojytkeelle, mielenvikaisesti päriseville melodiapätkille ja aivoja turruttavasti sihiseville ja sähiseville Atari-mausteille. Kaiken yllä aisteja sekoittelivat hätäpäiset visuaalit, joiden keskellä jytäpisteensä äärellä heilui kolossaaliselta näyttänyt hahmo, joka hytkyi, heilui, loikki ja pomppi samalla kun manasi ääneen mitä huumaannuttavinta melua. Eli siis jos tykkää siitä kun aivot napsahtavat jollekin tarkemmin määrittelemättömälle astraalivaihteelle ja kaikki tuntuu maagiselta vaikkei mistään saa selvää niin suosittelen vahvasti käymään Huoratronin keikalla.

Järkytyksen hälvettyä miellyttäväksi euforiaksi pitipä marssia päälavan suuntaan Blurin merkeissä. Salaa toivoin megalomaanista britpop-sotaa, missä vastapäisellä lavalla Oasis soittaisi omia veisujaan kilpaa, ja kronologisesti. Tosiasiassahan visio kävisi toteutuessaan aika nopeasti tylsäksi jollotteluksi. Ken pitää tätä viitteenä Oasiksen myöhempien aikojen materiaalin minkäänlaisen relevanttiuden suhteen, saattaa olla faktatiedon äärellä.

Blurilla on onneksi muunkinlaista tarjottavaa kuin jollottelu (vaikka se Country House kuulostaa nykyään vielä tympeämmältä rallatukselta kuin kauan sitten hittilistoja riivatessaan), ja setin tähtihetket koettiinkin Tenderin, Beetlebumin ja yhä vain johonkin sielun syövereihin kömpelösti kahmivalla otteella käyvän Coffee & TV:n äärellä. Bändin yleisolemus ei kuitenkaan vetänyt puoleensa toivotunlaisesti vaan käteen jäi huolella käsikirjoitetun rutiinisuorituksen jämät. Kaikki oli sinänsä kunnossa, puitteissa panostusta ja juhlan aiheet käsillä. Lähtö kohti majoitusmarinaadia koitti silti jo ennen encorea, minne oli tietysti säästetty omien britpop-suosikkien top-vitoseenkin mahtuva mahti-iskelmä The Universal.

Harmillista siis, että kohtaaminen oli kuin vanhan hyvän ystävän kanssa. Sellaisen, jota luuli kaivanneensa, mutta jonka kanssa viisi minuuttia puhuttuaan huomaa, että mitään yhteistä tai jaettavaa ei enää ole. Ainoastaan muistoja, jotka nekin ovat menettäneet vuosien kuluessa merkitystään. Muistojen merkitys kokee keskustelun jatkuessa uusia muutoksia, kun toinen osapuoli kaivaa niitä hymyillen esiin samaan tahtiin kuin itse yrittää aktiivisesti palauttaa tomuisia parkoja takaisin kryptaansa. Aikaa kohtaamiseen on varattu riittävästi, tai pikemminkin liikaa, jota seuraa pirullisesti kutkuttava häpeän tunne siitä, että kiinnostuneen kertaamisen sijasta miettii kuumeisesti tekosyitä, joilla livistää tilanteesta. Yhteiselle menneisyydelle haluaisi kaikesta huolimatta antaa sen verran armoa, ettei toisen mieltä tarvitsisi pahoittaa – ainakaan erityisen röyhkeästi. Onko se sääliä vai empatiaa?

Seikkailu jatkuu lauantaissa, minne pääset tästä.
Provinssirock 2013 päättyy sunnuntaihin, minne löydät tästä.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund