Roskilde 2012 – sunnuntai

Roskilden viimeinen päivä ja kokeellinen kuoromusiikki, voodoofunk, jenkkipunk, jenkkimättö, kitarapop, motown-soul ja islantilainen hörhökääpiö.

Aurinko tunki kankaan läpi ja ajoi festarikävijän ajoissa liikenteeseen. Tavallaan se oli ihan positiivinenkin asia, sillä edessä oli vielä yksi kokonainen festaripäivä, ja viimeinen mahdollisuus pörrätä ympäriinsä ja ihmetellä mitä kaikkea satunnaista vastaan tulisikaan.

Puolenpäivän jälkeen keikkapuolisko kuitenkin käynnistyi jälleen Odeonista käsin, ja aiheena oli Ars Nova. Tanskalainen ryhmittymä esittää kokeellista kuorumusiikkia, ja olikin näinollen jälleen kerran jotain, mitä tuskin sattuisi toisaalla vastaan. Kapellimestari Paul Hillierin johtamana ryhmä tulkitsi muun muassa Arvo Pärtin ja Philip Glassin luomuksia, joista jälkimmäisen kohdalla operoitaessa käsikarvat sojottelivat iloisesti yläilmoihin.

Konsertti oli jaettu kahteen varsinaiseen osaan, josta niin sanottua kliimaksia kannatteli pitkä ksylofonien reunustama osuus. Omalaatuisesti ihmisäänten kanssa resonoineet kilkuttimet, kerrassaan erikoislaatuinen tunnelma ja hypnoottiset ihmisäänet varmistivat kokemuksen, joka ei hevillä unohdu.

No, mutta jos ei sillä, niin funkahteleva voodorock sai kuitenkin mahdollisuuden. Dr. John & Lower 911 toi kuumaan sunnuntaihin New Orleans-viboja, mukanansa pianisti Jon Cleary. 60-luvulta asti toiminut, huume- ja mielenterveyshelvettien läpi selvinnyt tohtori oli itsessään melko etäinen ja vaisu hahmo, joka kuitenkin hoiti oman osuutensa kokonaisuudesta aivan mainioin lopputuloksin. Farfisan pahaenteinen ujellus, tukeva rytmiryhmä, vähäeleinen kitaratikkaus ja eloisa puhallinduo varmistivat hyväntuulisen, mutta hämyistä tunnelmaansa vaalineen keikan.

Siinä missä pianon, urkujen ja kitaran välillä sukkuloineen arvon tohtorin osalta keikan klaaraaminen tuntui vaativan paljon keskittymistä, oli tapahtumaa ja menoa kokoonpanon puolesta onneksi muiltakin osin. Puhallinduon toiminta oli hienoa kuultava, ja erityisesti sävykäs vetopasuunasoolo jätti kovat jäljet.

Tässä vaiheessa päivää oli silti syytä ottaa hieman tiukempi tahti ja astua jenkkipunkin maailmaan. 90-luvun puolivälistä toimineen H2O:n rallit kulkivat reippaasti eikä bändiltä puutu asianmukaista tyyliä. Parasta keikassa olivat silti tasapainoiset stemmat ja dynamiikkansa puolesta yllättävänkin pitkään pihdeissään pitäneet biisit. Hämmästyttävää tämä oli lähinnä siksi, että juuri näiden itärannikkolaisten tapaisten orkestereiden jäljiltä 90-luvun lopulla kaikenlaiset kolmen soinnun ihmeet juoksentelivat MTV:llä alasti.

H2O kuitenkin muistutti, että melodisen punkrockin ja napakammankin hardcoren tyylillä ja energialla jyskyttäminen on ennen kaikkea asenteesta ja biiseistä kiinni – tältä viisikolta löytyi molempia, eikä vokalisti Toby Morsen tarvinnut kahdesti sanoa, että hieman väsähtänyt sunnuntai-iltapäivän yleisö kerääntyi komeaan circlepittiin. Lähes samaan hengenvetoon pääsi ihmettelemään bändin Black Sabbath- ja The Police-fiilistelyjä. Vaikka ne tarkoitukseltaan jäivätkin vähän epämääräisiksi, kuulostivat ne toki hienolta. Onkohan muuten maailmassa yksiäkään festareita missä joku bändi ei jossain vaiheessa jollain tasolla tulkitsisi Black Sabbathia? Omiin korviin tässä oli jo kolmas kerta ja kuitenkin vasta kesän toinen varsinainen festarireissu.

No mutta, nyt kun jenkkiosastolle päästiin, olikin jo edessä päivän eniten odotettu tapaus, Machine Head. Hieman vaihtelevalla menestyksellä jo pian kaksikymmentä vuotta debyytistään kellottava orkesteri on tänä päivänä kovassa vedossa. Taannoisten kitaristiongelmien ja hieman höttöisesti tarranneiden pitkäsoittojen jäljiltä Rob Flynnin porukka tuntuisi viime vuosina löytäneen uuden vaihteen The Blackening-pitkäsoiton myötä.

Erikoista kyllä, bändi pysyttelikin paljolti tuorean materiaalin parissa. Old jytisi hienosti, mutta hieman laajemmalti ensimmäisten levyjen raitoihin käynyt setti olisi ollut verestelijän mieleen, ja muistuttanut vahvemmin kehityksestä, jonka bändi on käynyt sitten 90-luvun puolivälin. Tunnelman intensiivisyyden kannalta epäsuotuisan leppoisa keli ja ajoittain vokaaleja mukaansa varastellut tuulenvire hieman söivät bändiltä voimaa, mutta peruspilarit ovat toisaalta niin vahvasti paikoillaan, että kyllä Flynnin väki hymyn jälkeensä jätti.

Hospitalityn laulajakitaristi Amber Papini on sanonut, ettei hän osaa tehdä perinteisiä lauluja. Kieltämättä lausahdus nosti mielenkiintoa yhtyeen kitararockin suuntaan, mutta mitään erityisen uutta tai mullistavaa ei ollut tarjolla. Missähän Papini on ollut pitkin 90-lukua? Vaikkeivät kappaleet kulkeneetkaan aivan perinteisimpiä abcabc-kaavoja myöten, lopputulos muistutti kovasti The Cardigansista, jolle oli vain puettu päivän trendeihin sopivia vaatteita ja yksityiskohtia ylle. Biiseistä jäi hyvä mieli, kokonaisuudesta varsin väkinäinen maku.

Sunnuntai kävi sitä myötä kohti loppusuoraa ja edessä oli Odeonin viimeinen keikka. Kyseessä oli amerikkalaisakti Alabama Shakes, jonka rupista ja eläväistä motown-soulia olikin kyllä ilo kuunnella. Laulajakitaristi Brittany Howard on mainio keulahahmo, ja vaikka biiseissä on enemmän pastissin kuin uuden ja upean tuntua, ei se ainakaan livetilanteen mainiossa tunnelmassa tuntunut lainkaan häiritsevältä. Valitettavasti pukeutumiskeskeinen virhearvio ja vesisade vaativat nopean kerroksen päivityksen ennen festivaalin viimeistä esiintyjää, joten Alabama Shakes jäi pintaraapaisuksi. Toivottavasti bändi löytäisi tiensä Suomeen asti, tiedossa olisi takuuvarmasti tulinen klubiveto.

Islannin hörhökääpiö Björk sai luvan päättää Roskilden. Hiljattain iPadeilla tehdyn Biophilia-albumin julkaissut nainen on tuntunut suurempaan suosioon noustuaan varsin etäiseltä ja epämääräiseltä hahmolta, jota ajaa eteenpäin taiteellinen kunnianhimo ja sisäänpäinkääntynyt kuulijoidensa hermojen testaaminen, joka toisaalta tuntuu ajoittain kääntyvän elämykseksi. Henkilökohtainen tarttumapinta naisen musiikkiin oli vahvimmillaan Post-albumin kohdalla, joten lienee helppo ymmärtää (tai dissata), jos Björkin tämänhetkinen kulkusuunta ei välttämättä aukea aivan auvoisesti.

Ison naiskuoron, perkussionistin ja konevelhon kanssa esiintynyt kummajainen keskittyi pääosin tuoreimpaan levyynsä, ja täten väsyneen mielen oli vaikea virota keikkaan, joka parhaimmillaan kuulosti hyvinkin kauniilta, lumoavin taustataitein varustetulta spektaakkelilta, ja pahimmillaan taas todella hankalasti aukeavalta purputtelulta, josta oli vaikea löytää muuta kuin tarkoituksellista paisuttelua. Tyypillistä silti, että juuri kun hermot olivat kääntämässä askelia telttaa kohti, kuullaakseen saikin yhden vanhoista suosikeistaan. Haikea Isobel kuulosti tummuvassa Roskilden illassa kuin modernilta Bond-teemalta.

Itseään on silti ihmisen kuunneltava – varsinkin silloin, kun herätys on aikainen. Ensikertalaiselle Roskilde oli kerrassaan mahtava kokemus, jonka haluaisi nähdä toisenkin kerran. Musiikkitarjonnassa on valtavasti variaatiota, järjestelyt toimivat aivan hillittömän hyvin, lähes poikkeuksetta isoimmillakin keikoilla soundit soivat kirkkaasti, selkeästi ja sopivan voimakkaasti, virkisteiden suhteen valinta keskiliisterin ja makkaraperunoiden välillä on jotain aivan muuta kuin kotimaisissa tapahtumissa, vessoja ja roskiksia on kaikkialla eikä vastaan sattunut ainuttakaan tappelua tai kiipeliä. Näiltä pohjin voisi sanoa, että kiitos ja nähdään ensi vuonna!

Tästä vielä lukemaan mietteet torstailta, perjantailta ja lauantailta.

Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen