05.07.2012
Roskilde / Tanska
Roskilden ensimmäisenä varsinaisena päivänä The Shins soitti pop-helmiänsä ja The Cure kolmen tunnin edestä synkistely- ja purkkaklassikoita.
Kaiken kaikkiaan 42. Roskilde Festival lähti Desibeli.netin osalta käyntiin The Shins -yhtyeen keikalla. James Mercerin jo 90-luvun lopulta alkaen johdattelema orkesteri uusi viime vuonna valtaosan kokoonpanostaan, mutta orkesterin kokonaissointiin muutoksilla on ollut melko vähäisesti merkitystä. Biisit ovat yhä melodioita ja harmonioita pursuilevia klassisten pop-helmien henkeen kulkevia, yksinkertaisia, mutta tehokkaita.
Arena-telttaan kosolti yleisöä kerännyt yhtye oli esiintymiseltään hillitty ja keskittynyt, mutta vaisusta ei aivan malttaisi puhua. Tunnelmalliset ja koukukkaat laulut pitelivät mielenkiintoa yllä, ja Mercerin yksikön aikaansaama musiikki kävi mitä mainioimmasta varsinaisesta tapahtuman aloituksesta. Lämpöinen teltta ja aurinkoinen keli tuntuivat synkronoituneen lavalta ilmavasti soineisiin säveliin.
Silti pidemmän päälle The Shins tuntuu edelleen aavistuksen verran liiankin täydelliseltä. Vaihtelua tarjoileva monipuolinen soitinnus ja laajalla kirjolla operoivat kappaleet ovat hienoa tekoa, mutta rosoa ja syvemmälle tunkeutuvaa vaikutusta yhtyeeltä jää kaipaamaan.
Jos henkilökohtaisesta syvästä vaikutuksesta puhutaan, torstain varsinainen pääesiintyjä oli allekirjoittaneen sydämestä aikoinaan vallannut ison alan. Näin ollen fanipoika-toiminta varmisti illan jäävän tyngäksi. Jono eturivin tienoolle oli pitkä, mutta ihmisen on joskus kuunneltava sydäntänsä. The Cure ei välttämättä ole ollut relevantti yhtye enää moneen vuoteen, mutta erityisesti yhtyeen 80-luvun tuotanto tuntuisi vetoavan sukupolveen toisensa jälkeen. Tokkopa muuten jo 53-vuotias Robert Smith yhtyeineen jaksaisi lavalle noustakaan.
Kolmisen tuntia kestäneen keikan setti oli yhtä ristiriitainen kuin yhtye itsekin – tasapaino Seventeen Secondsin, Faithin, Pornographyn ja Disintegrationin tummempien sävyjen ja valoisampien, purkkamaisestikin soivien biisien välillä tuntuu vuosi toisensa jälkeen kummalliselta, ja parhaimmillaan yhtye olikin sijoittuessaan niiden väliin. Hivenen kankeasti käynnistynyt keikka tuntui todella heräävän eloon vasta In Between Daysin ja Just Like Heavenin myötä. Pieni venytys, ja Pictures of You osuikin jo kunnolla.
Liiankin pakkopullamaisilta tuntuneiden isoimpien hittien keskellä soineet synkemmät laulut eivät olleet aivan parhaassa terässään. Kiivastunteisia postpunk-piirteitä sisältävien Play for Todayn ja A Forestin passiivis-aggressiivinen tahti tuntui hivenen laahaavalta, vaikka yhtye hetkeksi saikin Seventeen Seconds-levyn vainoharhaisesta ja syksyisen harmaasta tunnelmasta kiinni. Varsinaisen setin loppupuoliskolle säästetty One Hundred Years onnistuikin jo paremmin. Uhkaava ja painostava junnaus saattoi mennä nostalgisoivan fanipoikailun piikkiin, mutta yksittäisenä poimintana kappale tuntui setin vaikuttavimmalta.
Vähäeleinen ja vähäpuheinen esiintyminen pukee yhtyettä, mutta kokonaisuus olisi ollut ilman muuta vakuuttavampi, mikäli keikan mitta olisi ollut maltillisempi. Bändi tuntui ajoittain säästelevän voimiaan, ja siten varsinkin kuluneimmat numerot tuntuivat jo hieman väsyneiltä. Niinikään pakkopullamaisilta tuntuneet encore-kuviot alkoivat keikan loppupuolella tuntua väsyttäviltä – ikään kuin orkesteri todella voisi jättää Boys Don´t Cryn soittamatta?
Smith muistuttaa elävästi Sean Pennin This Must be the Place -elokuvassa esittämää Cheyenne-hahmoa (vai toisinpäin), mutta miehellä tuntuisi vielä olevan intohimoa yhtyeensä musiikkia kohtaan. Olkoonkin, että Smith on olemukseltaan pöhöttynyt, mutta hänen vapiseva ja omalaatuinen äänensä on yhä yllättävän hyvin tallessa – ja kun siinä on tunnetta, sen tuntee. Lukemattomia orkestereita inspiroinut heleä kitaravalli, liitelevät koskettimet, eleetön rumputyöskentely ja Simon Gallupin terävät bassokulut oli hienoa todistaa livenä, vaikka kokonaiselämyksen voikin sanoa menneen paljolti nostalgian piikkiin.
Tätä myötä olikin painettava pää tyynyyn, sillä perjantaista oli tuleva varsin vauhdikas päivä.
Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen
