Roskilde 2012 – lauantai

Roskilden lauantaissa otettiin rauhallisemmin folk- ja americana-painotteisen tarjonnan voimin, vastavoimina palvelivat festareiden ainut kotimainen osanottaja, napakka ruotsalainen hardcore, synaton synarock sekä Pomon stadionspektaakkeli.

Roskilden lauantai valkeni niinikään hienoisen sateen tullen, ja mitäpä tuo haittasi. Läkähdyttävällä voimalla telttakankaasta läpitunkeva auringonpaiste ei olisi ollut ainakaan enempää tervetullut – ja kun ensimmäinen nähtäväksi valikoitunut yhtye oli asiaan sopivasti brittiläinen Dry The River, oli sateinen tunnelma oivallinen asettelemaan yhtyeen tunnelmiin.

Yhtyeen soinnissa kuuluvat brittifolk-perinteet hyvin vahvoina, kuulaat melodiat, kauniit stemmat ja eläväiset jouset takaavat pateettisimmillaankin varsin vaikuttavasti toimivan kokonaisuuden. Hyvin ajoittain pateettisuuskerroin tosin pääsi Coldplay-tasolle asti, mitä laulajakitaristi Peter Liddlen hieman Chris Martinista muistuttava lauluääni ei erityisemmin auta. Pääosin yhtyeen ote tyyliinsä on erittäin hyvin hallussa. Erityisen vahvan vaikutuksen teki setin päättänyt Lion´s Den, joka toi vahvoilla postrock-piirteillään yhtyeen antiin entistä enemmän monipuolisuutta sekä rosoisuutta.

Ruotsalainen folk-ylpeys First Aid Kit keräsi samaiselle lavalle melkoisen edustuksen. Sateinen, mutta lämmin sää teki Odeon-teltasta suhteellisen sietämättömän pätsin, jota taas pikkusievät ja pienesti soivat laulut eivät aivan tukeneet. Hurmaavat Söderbergin sisarukset tuntuvat herättävän yleisössään vahvoja reaktioita, eikä lauluista tai nuorten neitojen olemuksesta helppoa ole napistavaa keksiäkään.

Allekirjoittaneeseen sieväily ei kuitenkaan iskenyt erityisen vahvasti, epäilemättä osittain vähän ahdistavaltakin tuntuneen tungoksen vuoksi. First Aid Kitin parhaimmat ja kiinnostavimmat tekemiset ovat vasta edessäpäin, tällä haavaa rupien raapimisen sijaan niiden silittelyyn suuntautunut musiikki ei pääse sivaltamaan tarpeeksi, vaan tuntuisi sopivan paremmin leppoisan piknikin taustalle kuin karkoittamaan keveää aamupäivän konkeloa.

Siten tuntuikin hyvältä idealta paeta tungosta ja käydä katsastamassa varsinaisen festivaalin ainut kotimainen esiintyjä. Hanurianarkisti Kimmo Pohjonen ja pitkään kanssaan touhunnut samplerihörhö Samuli Kosminen esiintyivät Proton String Quartetin kanssa Pavilion-lavalla aiheesta Uniko. Komeilla valoilla varustetun kokoonpanon kattaukseen kuului soundtrack-rakentelua, klassisen musiikin piirteitä, tylyä avantgarde-töräyttelyä sekä voimakkaita konerytmejä – muun muassa.

Totaalisen taidespektaakkelin ja vangitsevan tunnelmoinnin välillä piillyt totuus veti puoleensa, mutta oli samalla myös haastava ja tarttumapintansa puolesta nihkeä. Pohjosen kipparoimat hanuriseikkailut pitävät yhä yleisön varpaillaan, miehen ennakkoluuloton heittäytyminen ja arvaamaton sinkoilu lienevätkin oikeuttavimmat tekijät hauskalle ”hanurin Hendrix”-vertaukselle.

Hanurihäröilyjen myötä olikin jälleen aika jatkaa päivää rauhallisemmissa merkeissä. Arenalla lavalle nousi nimittäin Alison Krauss & Union Station kera dobromuusikko Jerry Douglasin. Krauss lienee tunnetuin monenlaisiin omalaatuisiin projekteihin heittäytyvästä tyylistään, ja on luonut vahvoja levyjä erityisesti karismaattisten duettojen parissa. Tavallaan duetto oli tämänkin kokoonpanon ydin, mutta Robert Plantin tai Mark Laneganin sijaan Krauss kävi vuoropuhelua Douglasin dobron kanssa.

Ilmavasti, taidolla ja sielulla kauniin americanansa toimittanut kokoonpano helli haltioitunutta yleisöä monipuolisella repertuaarillaan, joka soi parrasvaloa yhtälailla Douglasin kuulaille maalailuille kuin myös Kraussin sydämelliselle ja hieman arpiselle tulkinnalle, joka oli paras mahdollinen virvoke väsyneelle mielelle. Jotain tällaista toivoisi First Aid Kitistäkin kuoriutuvan vuosien kuluessa – toki ruotsalaisesta viitekehyksestä aihetta katsellen.

Tätä myötä olikin aika laittaa vaihdetta hivenen isommalle ja suunnata Orange Stagea kohti, missä tuota pikaa oli aloittamassa The Roots. Elinvoimainen ja erikoinen amerikkalaiskokoonpano lienee Seed 2.0-hitin jäljiltä tuttu kutakuinkin kaikille radiokanavia kohti koskaan korviaan lotkauttaneita. Bändi on käytännössä paljon enemmän, ja erityisesti viihdyttävä liveakti.

Hiphopin, jazzin, soulin ja funkin välillä operoiva kokoonpano pyöritteli setissään paljon potpurrimaisia covereita, ja osoitti miten hyvin laajempi setti pysyykään hanskassaan. Funk-klassikoista jopa Gunnareihin asti venyneen soitannan voinee arvata olleen myös monin paikoin sopivan kieliposkista. Selkeänä huippukohtana oli kuitenkin Questloven johdattama lyömäsoitinbattle, josta ei tulista tahtia ja hytkyttävää groovea uupunut.

Ei tuota silti vaikeuksia myöntää, etteikö oma keskittyminen olisi alkanut hiljalleen suuntautua kohti Arenaa ja lauantain odotetuinta keikkaa. Lavalle nousevan yhtyeen nimi oli Refused ja sen aikaansaama reaktio hyvin vahva. Epäilykset hetkellisen comebackin suhteen olivat varmastikin monessa leirissä vahvoja - miksi nyt, mistä hyvästä ja millä perusteilla? Kovassa vauhdissa ollut Dennis Lyxzén kertoi vastauksen kaikkiin kolmeen kysymykseen, ja yhtye lennätti ilmoille erittäin tiukan ja energisen keikan.

Erityisempää lisättävää kollega Kari Koivistoisen hiljattaisessa Ruisrock-ruodinnassaan esittämiin ajatuksiin ei ole Roskildenkaan jäljiltä, show´n sisältökään ei tuntuisi poikenneen käsikirjoituksesta. Tärkeintä silti, että se käsikirjoitus oli todella laadukasta tekoa, ja kokemus ikimuistoinen monille vaikutusvaltaisia ja innovatiivisia uumajalaisia kaivanneille.

Ja sitten jotain aivan muuta. Suuntana Gloria-lava, aiheena ruotsalainen Kriget. Instrumentaalitrio koostuu rumpalista, basistista ja saksofonistista, lopputuloksena on vahvan happoista synarockia – siis ilman synaa. Kolmikon toiminnassa on kovasti voimaa ja fiilistä, mutta se viimeinen isku tuntui uupuvan. Lyhyet ja intensiiviset biisit perustuvat liikaa tolkuttomaan äänenvoimakkuuteen ja kreisibailujumitukseen, jolloin ne eivät mittojensakaan puolesta pääse kasvamaan kovin vaikuttaviksi teoksiksi.

Bändissä tuntui tietynlaista Aavikko-sukulaisuutta, mutta kyseisen orkesterin kyky piirrellä mutkikkaita mosaiikkeja yksinkertaisin aineksin on omaa sarjaansa. Kriget on hyvin kiintoisa tapaus, ja parhaimmillaan jopa loistavuutta lähennellyt liveakti, jonka kuitenkin toivoisi rakentelevan hieman monimuotoisempia ja selkeämmin säväyttäviä spektaakkeleita. Nyt yhtye tyytyy oman äänekkyytensä maksimointiin, joka väkisinkin luo enemmän monotonisuutta kuin säväyttäviä tuntemuksia.

Lauantai alkoi kääntyä sitä myötä voiton puolelle, ja varsinaisesti ympyröidyssä ohjelmassa oli enää jäljellä festivaalin isoin esiintyjä, Bruce Springsteen & The E Street Band. Ensinnäkin, allekirjoittanut tuskin oli koskaan aikonut nähdä Springsteeniä livenä, koska todennäköinen skenaario olisi ollut stadionkeikka Suomen kamaralla, ja moiset vetävät yleensä puoleensa aivan minimaalisissa määrin. Nyt kuitenkin oli toisenlainen tilanne, ja Orange Stagen ympäristö kuhisi iloista festariyleisöä.

Toisekseen, on uskomatonta, miten kovassa kunnossa Pomo on! Stadionkeikkojen yleisen tympäännyttävyyden lisäksi ennakkokäsitykset väsyneestä ja taloudellisesti velvoittuneesta, vuosikymmeniä takaperin vahvimmat luomuksensa tehneestä esiintyjästä ja kädenlämpöisestä lopputuloksesta eivät juuri hymyilytä. Roskilden tummenevassa lauantai-illassa New Jerseyn karskikurkku sai kymmenettuhannet hymyilemään.

Lopputulos oli stadionkeikkojen aatelia niin hyvässä kuin pahassakin. Biisit kestivät ikuisuuksia eivätkä tuntuneet loppuvan ollenkaan, keikkasettiin oli mahdutettu kaiken kaikkiaan 26 numeroa, joten kyse oli jälleen kolmen tunnin kokemuksesta. Toisaalta, niitä biisejä kyllä riittääkin poimittaviksi. Koska kyse oli Wrecking Ball-kiertueen esityksestä, oli uusimmalla luomuksella etuajo-oikeus. Kyse tuskin on Pomon vahvimpien luomusten sekaan sopivasta albumista, mutta ei senkään biiseihin livenä tutustuminen pahalta ainakaan tuntunut, kun The E Street Band tuntuu olevan hyvinkin voimissaan.

Pomon selkein tukiranka on kuitenkin klassikkomateriaalissa, ja niiltä osin tarjolla oli lähinnä taattuja ja varmoja numeroita. Miehen aikoinaan Patti Smithille tekemä Because the Night oli hieman yllättävä valinta, ja yhä vain mainio kappale. Born in the U.S.A. ja Glory Days tuntuivat tympeimmältä pakkopullalta, mutta hienosti The E Street Bandin monimuotoisesti ja luonnollisesti soivaan kokonaisuuteen sovitettu Dancing in the Dark yllätti eloisuudellaan.

The Rootsin lavalla pörräily The E Street Shufflen aikaan oli ihan viihtyisä, mutta jokseenkin turha kuriositeetti, joka ei jättänyt liiemmin jälkiä mieleen. Sen sijaan hienosti soineiden, henkilökohtaisiin suosikkeihin kuuluvien The Riverin ja Born to Runin kylkeen olisi voinut kaivata vielä useampia lauluja, ja varsinkin Darkenss on the Edge of Townilta olisi ollut suotavaa kuulla muutakin kuin vain Badlands.

Ensimmäisen encoren päättänyt Tenth Avenue Freeze-Out keskeytyi The E Street Bandin fonivastuun kantaneen Clarence Clemmonsin muistohetkeen, joka kaikessa suunnitelmallisuudessaankin onnistui liikuttamaan. Muutoinkin on hivenen erikoista, että vaikka Pomon show on miten suunniteltu ja tarkasti koreografioitu hyvänsä, silti se onnistuu säväyttämään ja viihdyttämään aivan tolkuttoman hyvin. Springsteen on vilpitön showmies, joka ei ole menettänyt charmiaan.

Huikean vedon jälkeen päivä alkoi vedellä viimeisiään, mutta yhdelle keikalle piisasi vielä voimia. Pavilionissa lavalle oli nousemassa brooklynilaisyhtye Liturgy, joka yhdistelee tyylissään vanhan kannan blackia kokeellisempiin elementteihin. Hipsteriduo kirvoitti seuraavanlaisen, suoraan muistiinpanoista lainatun mietelmän: Jos teen tehosekoittimeen törkeet kurapaskat ja sitten läväytän vempeleen julkisella paikalla laulamaan, voisiko joku argumentoida vastaan, jos sanoisin kokemuksen olleen voimakas ja mieleenjäävä, muttei konkreettiselta anniltaan varsinaisesti miellyttävä?

Bändin livesoundi tavoitteli vanhojen suhinablack-kasettien vainoharhaista ja häiriintynyttä tunnelmaa, mutta tuntui lähinnä päälleliimatun yritteliäältä. Sirkkelikitarat ja satunnaiset kirkunavokaalit olivat aktin pääruoka, paksut synamatot ja rumpukone toimivat taustaelementteinä. Yhtyeen väkivaltainen aggressio ei välittynyt, mutta sen valoshow ärsytti. Lopputulos pyrki niin kovasti vaikuttamaan omalaatuiselta ja häiriinnyttävältä, että se tosiasiassa onnistui vain häiritsemään väsynyttä ihmistä. Jos blackiin perustuva yhtye ei onnistu välittämään musiikistaan kuin epämääräisiä tunnelmia, on täysin samantekevää, miten ahkerasti se välkyttelee valoja tai sahaa otelautoja. Ja sen pituinen se lauantai.

Tsekkaa vielä mitä tapahtuikaan tanskanmaalla torstaina, perjantaina tai etene päätöspäivä sunnuntaihin.

Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen
Kuvat (Alison Krauss, Refused, The Roots): Roskilde