Amphi Festival 2011 - lauantai

Vaikka sää joskus koettelee, ei se pysty murtamaan riittävän vahvaa festivaalihenkeä. Tämä viisaus osoittautui jälleen todeksi, kun loppuunmyyty Kölnin Amphi festivaali juhli avantgardistisia sankareitaan.

Seitsemättä kertaa Saksan Kölnissä järjestetty Amphi Festival on saavuttanut vakaan aseman goottirockin, industrialin, EBM:n, dark waven, sekä näiden eri lähigenrejen fanien keskuudessa. Vuodesta toiseen Reinin varrella vietetty juhla on kerännyt entistä enemmän juhlijoita, ja liput on myyty loppuun yhä aiemmin. Vuoden 2011 kierroksella pääesiintyjiksi oli kiinnitetty mm. sellaisia nimiä kuin Die Krupps, Nitzer Ebb, sekä etenkin saksankielisessä Euroopassa kovaa menestystä nauttivat Subway To Sally ja Deine Lakaien.

Tanzbrunnenin alue on siitä loistava, että sinne on helppo tulla miltei millä kulkuvälineellä tahansa. Turvatarkastuskin sujui saksalaisen tehokkuuden ansiosta nopeasti, joten jonossa ei tarvinnut viettää (tässäkään kohdin) turhaan aikaansa. Festivaalialueen portista sisälle alueelle päästyäni lähdin suuntaamaan välittömästi kohti isoa Staatenhausin hallia, jossa puolet festivaalin esiintyjistä tultaisiin näkemään. Matka vei ison estradin editse, jolle juhlien avausakti [x]-Rx oli jo pystyttänyt aggrotech-kioskinsa. On vaikea piiskata itseään, tai yleisöään, raivoon festivaalin ensi metreillä kello kahdeltatoista päivällä, mutta kaksikko teki kaiken voitavansa, mistä kumarrus saksalasten suuntaan.

Enemmän dj-taidoistaan tunnettu Pascal Beniesch oli apurinsa kanssa koristautunut genren oppien mukaan punaisilla “verijäljillä” ja herrat painoivat pitkin isoa estradia minkä koneiltaan ehtivät. Jonkin verran vastakaikua väestä irtosikin, joten avaajat olivat selvästi oikealla asialla. Omaan makuun moinen meuhkaus ei tosin oikein osunut, joten lyhyen tarkkailun jälkeen päätin jatkaa matkaani kohti jo edellä mainittua hallia.

Staatenhaus-hallin puolella pelin sai avata saksalainen Klangstabil, joka on jo seitsemäntoista vuoden ajan luonut omanlaistaan musiikkia. Alkujaan projektina syntynyt ja siitä hitaasti oikeaksi bändiksi muotoutunut Klangstabil seurasi ensin oppi-isänsä Kraftwerkin jälkiä, mutta sittemmin Maurizio Blancon ja Boris Mayn muodostama yhtye on suuntautunut aavistuksen modernimman ja kaupallisemman musiikin pariin. Nämä uudet tuulet tulivat parhaiten esiin setin muutamissa popahtavimmissa kappaleissa, jotka saivat myös lämpimimmän vastaanoton.

Soittoaika ei ollut helppo, vaikka ympäristönä olikin intiimimpi ja klubimaisempi sisätila, mutta kaksikon äänitaidetta lähestyvä musiikki sopi tavallaan alkavan iltapäivän fiiliksiin. Muutama kappale oli tempoltaan nopeampi ja tanssittavampi, kun taas osa numeroista lähenteli jo Kraftwerkin viitoittamia musiikin suuntia. Eräässä biisissä luotiin pitkä soolo säröisellä äänellä, jota manipuloitiin yhä säröisämmäksi. Muokkausta jatkettiin siihen asti kunnes jäljellä oli enää korviahuumava kaikuseinä, jonka jälkeen palattiin takaisin alkuperäisen teeman pariin. Lisää väriä esitykseen saatiin, kun koneosastoa pääosin hoitanut Blanco astui hetkeksi mikrofonin taakse ja esitti yhden numeron osittain espanjaksi. Neljäkymmentä minuuttia kului kaksikon seurassa kuin huomaamatta, eli erittäin toimiva avaus hallin puolella.

Vartin mittainen roudaustauko antoi tilaisuuden tutustua viime vuodesta jälleen hieman muuttuneeseen ympäristöön. Festivaaliylieisön käytössä oli edelleen vain osa valtaisasta Staatenhausin rakennuksesta, mutta tänä vuonna rakennuksen toinen siipi oli muutettu Amphi Café –nimiseksi kauppakaduksi, jonka varrelle oli sijoitettu yli tuhat tuolia pöytineen. Tämä promenadi tarjosi kaivatun levähdyspaikan, jossa saattoi istahtaa alas ja juoda jonkin juoman, syödä kenties jotain, tai vain kuljeskella ja osteskella kaikkea tapahtumaan enemmän ja vähemmän liittyvää tavaraa. Kadun päädyssä oli jopa pieni teemaan sopiva taidevalokuvanäyttely, sekä artistitapaamisiin tarkoitettu “meet & greet” -piste. Allekirjoittaneenkin aika kului kadulla kuljeskellessa niin huomaamatta, että seuraava orkesteri pääsi suorastaan yllättämään keikkansa alulla.

Alppien helmoista kotoisin oleva mind.in.a.box on jo usean albumin ajan yhdistellyt synkkiä cyberpunk-näkyjä ja kepeitä pop-koukkuja toisiinsa. Tuloksena on syntynyt joukko pienoisia hittibiisejä, sekä suurempi nippu suoraan Blade Runnerin taustoiksi sopivia instrumentaaleja. Vahvoilla tunnelmilla pelaava yhtye sai ikkunattomasta hallista runsaasti tukea esitykselleen, vaikka nokkamies Steve Poissin lavapresenssi jättikin hiukan toivomisen varaa.

Kirjaimellisesti korokkeelle nostettu Poiss viihtyi kyllä koneidensa ääressä, mutta aina kun koitti aika laulaa, näytti vokalistimme siltä, kuin hän olisi halunnut kovasti olla jossain muualla. Yleisön joukosta bongaamani Covenantin vokalisti Eskil Simonsson voisikin antaa Poissille muutaman arvokkaan vinkin lavalla esiintymisestä, sen verran jäyhää maestron touhu oli. Osa jäykkyydestä saattoi tosin johtua ihan siitä, että Kölnissä kovasti konetaustoihin tykästynyt yhtye testasi kuuleman mukaan uutta äänijärjestelmäänsä. Ehkäpä ne testit olisi kannattanut tehdä jossain hiukan pienemmässä paikassa?

Yhtye Poissin ympärillä oli onneksi aktiivinen ja itävaltalaisten toistaiseksi uusin pitkäsoitto R.E.T.R.O. on tehnyt yhtyeen nimeä tutuksi entistä laajemmille massoille, mikä näkyi ja kuului yleisössä. Osaa kappaleista oli sovitettu rankalla kädellä, ja esimerkiksi neljän vuoden takainen Fear oli käsitelty niin perinpohjaisesti, ettei biisiä edes tunnistanut ennen kertosäkeistön alkua. Pienenä yllätyksenä voi pitää myös sitä, ettei uusin sinkkubiisi 8 Bits soinut missään vaiheessa. Aavistuksen epätasainen keikka parani loppua kohden, kun hiljalleen itseluottamuksensa löytänyt Poiss sai murrettua osan kokovartalokipsistään, ja yleisökin lämpeni entistä suurempiin suosionosoituksiin. Harmi että esiintymisaikaa oli vain neljäkymmentä minuuttia, ja takaseinä tuli vastaan juuri silloin, kun kaikilla alkoi olla hauskaa.

Juhlat hallin estradilla rankistuivat monta astetta, kun Udo Wiessmannin ja Eric de Vriesin powernoisea maisemaan syytävä Winterkälte aloitti osuutensa. Allekirjoittaneelle aiemmin käytännöllisesti katsoen tuntematon yhtye osoittautui myös melkoiseksi yleisömagneetiksi, mutta omaan makuun herrain raasto oli asteen turhan ronskia. Monotonisen ja raa´an äänen telaketjut kun jauhoivat kaiken orgaanisen betonipölyksi, jonka leijailussa tuntui kalsea kuoleman katku. Kaksikolle konevoimin ja sähkörummuin tuotettu ääni oli vain yksi suuri manner, jota manipuloimalla saavutettiin hypnoottinen tila, eikä kappaleissa ollut (ainakaan allekirjoittaneen kulmasta katsottuna) juuri tarttumapintaa.

Jos kaava ei toimi kannattaa vaihtaa maisemaa, niinpä matka jatkui seuraavaksi hallista ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen, jota väritti pian tietysti yksi lyhyt sadekuuro. Taivaallinen hana reistaili myös tästä eteenpäin tasaisen varmasti, mikä painoi festivaalifiilistä luonnollisesti hieman alaspäin.

Ison estradin puolella oli ehtinyt esiintyä jo kolme orkesteria, mutta vasta berliiniläinen Zeraphine sai Desibelin edustajan etsiytymään ensi kertaa tositarkoituksella päälavan lähelle. Yhdessätoista vuodessa viisi pitkäsoittoa julkaissut Zeraphine nauttii etenkin saksankielisessä Keski-Euroopassa vankkaa suosiota, eikä berliiniläisillä ollut vaikeuksia saada päälavan lähitienoita täyteen, vaikkei sää ollutkaan aivan morsiamen kaltainen.

Juuri koetun konekuurin jälkeen oli mukavaa nähdä vaihteeksi ”perinteinen bändi”, eli rumpalin, basistin, kahden kitaristin ja laulajan muodostama joukko, joka esitti kappaleita, joista löytyi niin kertosäkeitä, sooloja kuin yleisönhuudatukseenkin luotuja kohtia. Yhtyeen sielu ja moottori Sven Friedrich johti joukkoaan nauttien selvästi joka hetkestä, eivätkä muidenkaan suupielet vääntyneet ainakaan alaspäin. Viime vuonna julkaistu viides albumi Whiteout on nostanut taas yhtyeen kurssia, ja jokainen kappale otettiin vastaan raikuvin suosionosoituksin.

Friedrich yhtyeineen satsasi myös esiintymiseensä, jonka energisyys ja aktiivisuus, yhdessä ensiluokan kappalemateriaalin kanssa, nosti koko keikan vielä tyystin uudelle tasolle. En vanno mitenkään bändin nimeen, mutta tähän väliin piristävä annos kitaravetoista ja englanninkielistä rokkia maistui poikkeuksellisen makoisalle. Auringon paistaessa kelpasikin nyt virittäytyä asianmukaiseen festaritunnelmaan.

Päivän vaihtuessa hitaasti alkuillaksi muuttui myös festivaalin luonne, kun aiempaa isommat nimet vetivät entistä suurempia joukkoja liikkeelle. Hallin puolella juhlat kokivat ensimmäisen huippunsa, kun jo 80-luvun lopulla toimintansa Seal of Secrecy nimellä aloittanut In Strict Confidence asettui lyöntivuoroon. Yhtyeen viimevuotinen La Parade Monstrueuse pitkäsoitto katkaisi neljän vuoden mittaiseksi venähtäneen albumitauon, ja samalla vokalisti Dennis Ostermannin rinnalle yhtyeen keulille ilmestyi uusi naisvokalisti Nina de Lianin.

Halliin oli saapunut väkeä jo hyvissä ajoin, ja kun odotusaika kasvoi entisestään kokonaisella vartilla teknisten ongelmien takia, oli jännite takuulla huipussaan intronauhan viimein käynnistyessä. Jo 80-luvun lopulla uransa aloittaneen bändin kannatus on vahvimmillaan Keski-Euroopassa, ja laaja fanipohja näkyi myös monipuolisessa ja värikkäässä yleisössä, joka osasi vaatia suosikeiltaan normaalia enemmän hyvityksenä venähtäneestä odotuksesta.

Visuaalista puoltaan kautta historiansa korostanut yhtye ei kuitenkaan arkaillut millään tavoin, vaan esiintyi tuhdilla itsetunnolla vahvistettuna, sekä ilman sen kummempaa rekvisiittaa. Ainoat tehokeinot olivat aavistuksen poikkeava puvustus, sekä viimeisessä kappaleessa nähdyt tyylikkään hopeiset ja kultaiset “perhos-siivet”, jotka nekin oli toteutettu yksinkertaisen nerokkaalla tavalla. Ryhmän vahvin ase oli selvästi Ostermannin uskomattoman vahva lavakarisma, joka suorastaan säteili miehestä vastustamattomana voimana. Tämän lisäksi settiin oli mahdutettu toinen toistaan tarttuvampia ässäbiisejä, joten orkesteri otti tilanteen nopeasti haltuunsa.

Harmillista että juuri ISC sattui olemaan päivän bändeistä se, joka kärsi teknisistä ongelmista ja menetti soittoajastaan näin kolmanneksen, mutta selätysvoitto yleisöstä irtosi jo reilun puolen tunnin mittaisella biisikeskityksellä. Tuore vokalisti de Lianin osoittautui myös naiseksi paikallaan, niin esiintyjänä kuin laulajana, vaikka ensimmäisen yhteisen kappaleen aikana sama sävelkorkeus olikin hiukan hakusessa Ostermannin kanssa.

Seuraavaksi pääalavan lamppujen alle kapusi itsensä Die Krupps, ja lisättäköön lokiin, että tämä oli allekirjoittaneelle samalla päivän odotetuin tapaus. Legendaarinen düsseldorfilaisyhtye siirtyi 90-luvun lopulla telakalle, eikä ryhmä ole esiintynyt tuon koommin kuin aniharvoin. Vajaa neljä vuotta sitten ilmestynyt Too Much History -kokoelma usutti herrat soittelemaan hiukan aktiivisemmin, mutta uutta musiikkia saatiin kuulla vasta joulukuussa 2010, kun ep Als Wären Wir Für Immer ilmestyi. Tuolloin katkesi viidentoista vuoden mittaiseksi venähtänyt kuiva kausi ja puhetta seuraavasta pitkäsoitostakin on ollut, mutta toistaiseksi mitään sen konkreettisempaa asian tiimoilta ei ole syntynyt.

Mutta mihinpä sitä uutta materiaalia kaivattiin nyt, kun vanhoissakin ralleissa riitti kuultavaa? Setti käynnistyi klassikoksi luokiteltavan I-albumin avausraidalla High Tech/Low Life, joka vuonna 1992 oli määrittelemässä industrialrockin uutta suuntaa. Tästä eteenpäin näytelmän juoni olikin sitten selvillä, eivätkä düsseldorfilaiset päästäneet yleisöään enää otteestaan. Ensimmäisen festivaalipäivän kiivain setti sai yleisön kiistattoman tuen ja näillä eväillä tunnin ja kymmenen minuutin aika lensi kuin siivillä, setin puoliväliin osuneesta rankasta sadekuurosta huolimatta.

Energinen ja satunnaisesti teräsputkiaan hakannut vokalisti Jürgen Engler oli jälleen se painovoiman keskipiste, joka määritteli keikan kulun. Parhaista vuosistaan hiukan elähtänyt Rüdiger Esch bassotteli vakaalla tyylillään, Ralf Dörper näytti koneidensa takana omalta coolilta itseltään ja tuore kitaristi Marcel Zürcher paiskoi riffiä maisemaan esimerkillisellä antaumuksella. Rumpupatterinsa taakse kätkeytynyt Nook teki myös tasaista työtä, jättäen Englerille ja Zürcherille tilaa sooloiluille sekä erilaisille tempauksille.

Settilista oli rakennettu kuten best of –kiekot konsanaan, joten yleisö sai kuulla kaikki ne helmet, joita se oli tullutkin kuulemaan. Crossfire ja Fatherland raastoivat jälleen vihaansa, Bloodsuckers ja Germaniac tanssittivat puolestaan EBM-biiteillään, eivätkä sellaiset singlehitit kuin Metal Machine Music tai To The Hilt jääneet suinkaan ilman vastakaikua. Yhtyeen 90-luvun nousun upeasti sinetöineeltä III - Odyssey Of The Mind albumilta löytyvä Isolation tippui myös harvinaisen tehokkaasti yleisön kollektiiviseen nuppiin.

Muutama kappale oli kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen, ja esimerkiksi Bloodsuckers oli niin rankasti uudelleenkäsitelty, että kappaletta oli alkuun vaikea edes tunnistaa. Mutta näinhän sen pitää mennäkin, sillä eteenpäin kulkeminen on luonnollista ja seisova vesi on ainoastaan kuollutta. Täytyy toivoa, että düsseldorfilaiset saisivat jossain vaiheessa valmiiksi seuraavan kiekkonsa ja lähtisivät sen tiimoilta kiertueelle, kenties jopa kaukaiseen Suomeen saakka…

Deine Lakaien juhlii 25-vuotista taivaltaan tyylilleen uskollisesti äärimmäisen näyttävästi. Makedonialaisen vokalisti Alexander Veljanovin ja saksalaisen multi-instrumenttitaitaja Ernst Hornin muodostama yhtye on vuosien saatossa seikkaillut avant-garden, uusklassisen dark waven sekä kokeellisemman elektronisen musiikin kedoilla, samalla uudistaen alati soundiaan. Kölnin hämärtyvässä illassa Deine Lakaien tarjosi runsaslukuisille kuulijoilleen seesteisen kauniin konserttikokemuksen, joka täytti varmasti monen toiveet.

Veljanovin lauluun, Hornin pianoon ja minimalistisesti pulputtaviin konetaustoihin rakentuneet kappaleet saivat pientä vetoapua viululta ja sellolta, mutta pääosin esiintyminen oli kunnianosoitus vähäeleisyydelle. Näin seesteinen musiikki ei aivan vastaa käsitystäni festivaalimenosta, mutta lähes puolentoista tunnin mittainen konsertti näytti uppoavan lähes hartaana kuuntelevaan väkeen täydellä voimalla. Ja yleisöhän äänestää näissä kohdin käsillään, joten lievästi kriittisen suomalaisvieraan sanat voi jättää omaan arvoonsa.

Deine Lakaien ja haikeiden tunnelmien vellova meri jäivät pian taakse, sillä hallin puolella oli käynnistymässä jotain totaalisen erilaista. Meksikolainen Hocico näet valmistautui omaan osuuteensa, ja nyt surumielinen avantgardeilu vaihtui raskaaseen aggrotechin paukutukseen.

Vaikka ison lavan ympäristö oli yhä täynnänsä väkeä, oli myös halli pakkautunut tupaten täyteen juhlijoita, jotka etsivät rahdun toisenlaista kokemusta ensimmäisen festivaalipäivänsä kruunuksi. Hocicon parivaljakko Racso Agroyam ja Erk Aicrag tekivät parhaansa puristaakseen kuulijoistaan viimeisetkin mehut ulos ja sadat jalkaparit tamppasivat lattiaan nopeiden biittien tahtiin. Settilista rakentui pitkälti viimevuotisen Tiempos de Furian, sekä pari vuotta vanhemman Memorias Atrásin materiaalille, mikä tuntui kelpaavan paikallaolijoille mainiosti. Luonnollisesti tuore sinkkuraita Bite Me kuultiin myös, ja tuoreiden siivujen höysteeksi kaksikko esitti myös pari vanhempaa numeroa. Livebändinä takuuvarma Hocico hoiti jälleen homman himaan ja nostatti hallin puolella yleisöstä kenties päivän kuumeisimman sykkeen esiin.

Vaiherikas festivaalipäivä päättyi vuorokauden jo vaihduttua miehen luokse, joka omien sanojensa mukaan oli joskus robotti.

Kyseessä oli Musik Soldat niminen dj-projekti. Kiinnostavaksi tapauksen teki se, että levyjä pyörittämässä oli itsensä Wolfgang Flür, joka tunnetaan ehkä parhaiten Kraftwerkin pitkäaikaisena jäsenenä vuosilta 1973 - 1987, eli ajalta jolloin düsseldorfilaiset tekivät ne kaikkein legendaarisimmat albuminsa. Flür julkaisi vuosituhannen vaihteessa kirjansa Ich war ein Roboter, joka on myös käännetty englanniksi nimellä I Was a Robot. Tiskijukkamme pyöräytti maailmaan noina milleniumin päivinä lisäksi samannimisen sinkun, jolla viitattiin niin ikään Düsseldorfin suurimman elektro-bändin suuntaan.

Levyjen pyörittäjänä Flür oli uskollinen vanhoille soundeilleen ja sille tyylille, jota hän oli aikoinaan muokkaamassa Kraftwerkin riveissä. Herran taustalle heijastettu kuvavirta muistutti myös tasaisin väliajoin siitä, kuka Wolfgang Flür oikein onkaan sekä missä hän on soittanut, joten voisi jopa todeta, että hän taitaa vieläkin olla robotti.

Näihin taustakankaalle heijastettuihin kuviin ja kaikkein väsymättömimmille juhlijoille soitettuihin kappaleisiin oli hyvä päättää festivaalin ensimmäinen päivä, joka pienistä sadekuuroista huolimatta oli ollut pääosin positiivinen kokemus.

Täältä löytyy festivaalin sunnuntai.

Teksti ja kuvat: Mika Roth