Sauna Open Air, torstai

Sauna Open Airin aloittivat torstaina ulkomaan klassikot Helloweenistä Ozzy Osbourneen.

Sauna Open Air pyörähti käyntiin kakkoslavalla Moonsorrow:n myötä, joka täräytti pakanallista metallia lähes doomahtavan laahaavasti. Ainakin aluksi. Verissäpäin esiintynyt joukkio elehti musiikin mukana sopivasti, milloin vähäeleisesti, milloin hurjasti päätä heiluttaen. Tempo nousi keikan edetessä ja yleisö osoitti suosiotaan mm. Jotunheim -biisin myötä, jota spiikatessa vokalistibasisti Ville Sorvali uteli yleisön kylmyysastetta. Yleisöä siunautui paikalle hyvissä määrin ja lavan edusta olikin melko piukassa.

Festarikeikkojen ikuinen riesa on soundit eikä Moonsorrow ollut poikkeus. Kitarat jäivät melkoisesti basson ja rumpujen alle, katkeilevasti esiintyen aina silloin tällöin. Koskettimet sensijaan kuuluivat selkeästi, mikä oli tunnelman luonnin puolesta plussaa. Tämä ei näyttänyt yleisöä kuitenkaan haittaavan tippaakaan, vaan nyrkit ja pirunsarvet nousivat kohti lavaa. Festaripäivä lähti siis mallikkaasti liikenteeseen.

Saunan päälavan korkkasi herrasmiehet Saksasta eli power metallin pioneeri Helloween , joka vetikin alueelle ison yleisön. Huumoririkkaan intron jälkeen nuorekkaan oloiset sedät pistelivät tuulemaan energisellä Are You Metal? -biisillään. Toisin kuin Moonsorrow'lla, Helloweenin kitarat eivät hukkuneet muuhun mökään ja muutenkin soundit olivat kohdillaan. Bändi jatkoi menevän alun jälkeen Eagles Fly Free -klassikollaan, joka osoitti Helloweenin olevan soitannaltaan timantinkovan, mutta muistutti myös ettei vokalisti Andi Deris ole Michael Kiske. Seuraavalla veivillä, yhtä klassisella, March of Timellä, Deris suorituikin jo paljon paremmin. Ehkäpä kokenut esiintyjä tarvitsi hieman aikaa lämmetäkseen, ken tietää.

Keikan edetessä tuli selväksi, että Deris on showmiehiä. Biisejä laulaessaan hänen kätensä kulkivat levottomasti melodioita mukaillen ja juttua riitti biisien väleihin. Ennen hyvin toiminutta Keeper of the Seven Keys / The King for a 1000 Years / Halloween -sovitusta Andi kertoi miten yleisö aina haluaa kuulla bändin eeppisiä teoksia, joista jokainen kestää sen reilun kymmenen minuuttia ja jos näin tehtäisiin, bändi ei ehtisi esittää kuin nämä muutamat eeppokset ennen soittoajan loppumista! Yleisö sai osansa laulamisesta mm. Future World -biisin aikana, mutta varsinainen yleisön huudatus koettiin seuraavalla I Want Out -biisillä, mikä veny ja venyi, kestäen lopulta noin kymmenisen minuuttia ja sisältäen melkoisesti Andin monologia, jossa mm. kiusoiteltiin bändin rumpalia. Keikka päätettiin Dr. Stein -encoreen.

On huomattavaa miten iso osa Helloweenin setistä oli klassiselta Keeper of the Seven Keys part 2 -levyltä, mikä laittoikin miettimään oliko se taktinen veto pelata "varman päälle"? Olisi ollut mukava kuulla bändin tuorempaa materiaalia enemmän, joka on jäänyt ainakin allekirjoittaneelle hieman hämärän peittoon. Keikan lopun yleisön huudattelu ja I Want Outin väkisin venyttäminen tuntui typerältä, kun miettii, että festarikeikkojen soittoajat ovat melko lyhyitä ja venyttelyn sijaan olisi voitu vetää yksi biisi enemmän.

Pirteä ja hyväntuulisen oloinen Omnium Gatherum jatkoi siitä mihin Helloween lopetti, paukuttaen mättöä tunnin verran. Yleisöä ei liikaa tullut kakkoslavalle parveilemaan, mutta se ei tuntunut haittaavan kotkalaista death metal -pumppua. Tosin paikalle vaivautuneet tuntuivat fanittavan bändiä kympillä. Vokalisti J hoiti nokkamiehen hommat mallikkaasti ottaen yleisöönsä aktiivisesti kontaktia ja heittäen biisien välissä hauskaa läppää. Soundit olivat kohdallaan, mitä nyt koskettimet olivat taka-alalla ja välillä soolot hieman hukkuivat komppikitaran alle. Tykitystä olikin noin yleisesti komia kuunnella. Omnium Gatherum oli ehkä hieman outolintu Helloweenin ja Ozzyn välissä, mikä saattaa selittää vähäisemmän puolisen yleisön. Kuitenkin bändin ulosanti Soul Journey -biisin herkistelystä huolimatta on usemman pykälän rankempaa kuin pirteä ja välillä suorastaan hilpeä Helloween tai hard'n'heavyä rullaava Ozzy.

Torstai-illan pääesiintyjä Ozzy Osbourne veti kentän täyteen raskaan rockin ystäviä. Mahtipontisen intron jälkeen Ozzy kyseli yleisön tunnelmia ja porukan valmiutta hullutteluun. Heti ensimmäisten sointujen aikana tuli selväksi, että soundcheck oli mennyt täysin nappiin, soundit olivat täydellisen tasapainossa kuten maailmanluokan esiintyjällä kuuluukin olla! Ehkä pieni yllätys oli, että tv:stä tuttu laahustava, sönkkäävä ja vaappuva pimeyden isovaari loisti poissaolollaan ja tilalla oli riehakas ja hyvinvoivan oloinen pimeyden prinssi. Näytti siltä, että vuodet eivät ainakaan tänä iltana painaneet 63 ikävuottaan lähestyvää Ozzya.

Herra Osbourne päästi ilkikurisen puolensa irti tarjotessaan vaahtosuihkua valokuvaajille ja yleisölle aikanaan pahamaineisen Suicide Solution -biisin aikana. Vaahtosuihkua tarjoiltiin pitkin keikkaa niin yleisölle kuin järjestyksenvalvojillekin. Taisipa Ozzy ohimennen tokaista miten kyseisen letkun tapaisia laitteita ei pitäisi hänelle antaa. Viimeistään Mr.Crowley -biisi herätti yleisön raikuviin suosionosoituksiin. Ozzy oli muutenkin kuin fyysisesti hyvässä vedossa ja laulu taittui hyvin.

Taustabändi suoriutui tehtävästään myös hyvin, tosin setin loppupuolella lähemmäs vartin sooloilu, mukaan lukien rumpusoolo, alkoi vähitellen puuduttaa. Toisaalta on ymmärrettävää, että Ozzylle annettiin lepotauko, mutta toisaalta yleisö tuli katsomaan Ozzya eikä valtaväestölle tuntemattomista soittajista koostunutta bändiä. Goodbye to Romance -biisiä edeltäneessä spiikissä Ozzy muisteli edesmennyttä kitaristiaan Randy Rhoadsia, jonka kuolemasta tulee 30 vuotta täyteen ensi vuonna. Ozzy innostui useaa otteeseen keikan aikana heiluttamaan käsiään kuin aerobic -tunnilla konsanaan, mikä herätti ainakin allekirjoittaneessa pientä huvittuneisuutta.

Bark at the Moonin ja Shot in the Darkin tapaisten klassikkojen ja bändin sooloilujen jälkeen Ozzy esitti Black Sabbathin tuotantoa parin biisin verran, joista ensimmäinen eli Iron Man, herätti yleisön taas liekkeihin. I Don't Want to Change the Worldin ja klassisen Crazy Trainin jälkeen bändi vetäytyi lavan taakse valmistautuakseen encoreen, joka tällä kertaa oli Mama I'm Coming Home -herkistely ja valtavat suosionosoitukset kerännyt Sabbath -timantti Paranoid.

Reilun tusinan biisin ja puolentoistatuntisen setin jälkeen yleisö oli varmasti saanut sen mitä tuli hakemaan, mitä nyt jäi hieman kaivelemaan, että melko "varmalla" biisisetillä oltiin Helloweenin tapaan taas liikkeellä. Siitäkin huolimatta oli yllättävää, ettei radiossa ahkerasti huudatettua Scream -rallia vedetty. Ehkä parempi niin.

Jatka tästä perjantaihin tai oikaise tästä lauantaihin.

Teksti: Esa Moilanen , kuvat: Tiina Salminen / Photogothic.net