Metalcamp – maanantai

Rankan viikonlopun jälkeen koitti maanantai, mutta se ei tarkoittanut että festivaalit olisivat loppuneet – päinvastoin! Soitto jatkui entiseen tapaan kahdella lavalla ja metallilomailijat kansoittivat yhä runsaslukuisina Tolminin katuja, rantoja sekä tietysti itse festivaalialuetta. Kuten sunnuntaina myös nyt aloituksessa luotettiin ranskalaiseen voimaan ja päälavan ensimmäinen bändi oli pitkän linjan perinteistä melodista metallia soittava Nightmare.

Ranskalainen painajaisporukka koki ensimmäisen kukoistuskautensa jo kultaisella 80-luvulla, kunnes erimielisyydet hajottivat ryhmän. 90-luvun lopulla yhtye kasattiin uudelleen ja uudelleensyntymänsä jälkeen Nightmare on ehtinyt julkaista jo neljä pitkäsoittoa, joista viiden vuoden takainen Silent Room päätyi ilmestyessään myös allekirjoittaneen käsiin.

Ranskalaisten melodinen ja perinteinen metalli ei ollut houkutellut paikalle paljoakaan väkeä, mutta vokalisti Jo Amore pisti silti rivit järjestykseen ja asianmukaiset yhteislaulut, taputukset sun muut kuviot käytiin tarkkaan lävitse. Pari vuosikymmentä nuorempaa Dioa etäisesti muistuttava vokalisti osoittautuikin todelliseksi showmieheksi ja viimeisenä numerona kiskaistu Iron Maiden coveri Fear of the Dark sai yhteislaulun raikumaan vielä kerran ja voimalla. Kunnon keikka ei ollut nytkään kiinni yleisön määrästä, vaan sen ja esiintyjien välisestä kemiasta, joka toimi tässä tapauksessa moitteetta.

Painajaisten loputtua pimeän pelkoon aloitti pienellä lavalla meuhkaamisen italialainen Human Cluster, joka on vajaan kolmen vuoden ajan pyrkinyt yhdistämään deathin ja thrashin parhaita puolia toisiinsa. Tiedä sitten missä on vika, mutta ainakin Metalcampin keikan perusteella bändin kannattaisi palata takaisin suunnittelupöydän ääreen, sillä herrain musiikissa ei toiminut käytännöllisesti katsoen mikään. Persoonatonta, tavallista, tylsää ja suoraan sanottuna sielutonta rypistystä, josta puuttui suunta. Muutaman kappaleen jälkeen oli aika vaihtaa maisemaa, sillä venttiilivikaisen Trabantinkin käymistä kuuntelee mieluummin kuin tällaista metrimetallia.

Onneksi aikataulu oli lähtenyt laahaamaan heti kättelyssä ja isolla lavalla seuraavaksi soittava Misery Speaks ei ollut vielä käynnistänyt omaa osuuttaan – siispä sinne. Misery Speaks edustaa saksalaista uuden deathin aaltoa, jossa perinteinen kuolotus on saanut seurakseen metalcoren elementtejä. Brutaaliudessa ei siis säästetä, eikä melodioista tingitä. Yhtye on saavuttanut saksankielisessä Euroopassa jo vankan suosion, mikä myös näkyi kelvollisena yleisömenestyksenä, sekä väen aktiivisena jalkatyönä. Bändin kappaleista löytyi tarttuvaa melodiaa ja koukuttavaa riffiä siihen malliin, että nimi kannattaa viimeistään nyt painaa mieleen.

Misery Speaks oli virittänyt vehkeensä vähintään kaksi pykälää liian tykeille äänenpaineille, joten alussa keitettiin taas paksua äänipuuroa. Tilanne kuitenkin parani pitkin keikkaa ja lopussa tasot olivat laskeutuneet lähelle optimia. Allekirjoittaneelle suht tuntematon yhtye veti mallikkaan keikan ja bassosta sekä taustalauluista (lue huudoista) vastannut herra oli oikea agitaattori. Bassotaitelijan käskystä syntyi tavallinen pitti ja jokainen otti myös kuuliaisesti muutaman askeleen eteenpäin, kun käsky moiseen kävi. Parin yrityksen jälkeen kentälle syntyi jopa oikeaoppinen ja olosuhteisiin nähden mittava circle pit, mikä oli jälleen yksi osoitus hyvien puhetaitojen arvokkuudesta.

Mystic Prophecy on nimi johon törmää Keski-Euroopan metallimarkkinoilla tuon tuosta. Saksalainen yhtye soittaa modernisoitua powermetallia, josta löytyy perinteisten elementtien lisäksi myös tuoreempia aineksia. Bändi on luonut tällä kaavalla jo nipun lähinnä Keski-Euroopassa menestyneitä pitkäsoittoja, joten yleisön seassa vilahtelikin taajaan saksalaisten bändinpaitoja. Sään jumalat olivat kuitenkin tahollaan päättäneet puuttua puolessa välissä keikkaa tapahtumien kulkuun pienen ukkospuuskan muodossa, mikä karkotti kuulijat kentältä lähinnä suuren olutteltan suojiin. Muutamat sitkeät sissit seisoivat kuitenkin alusta loppuun saakka etulinjassa ja heille orkesteri tarjosi parastaan kiitoksia säästelemättä.

Regressus albumin jyräävä Sign of the Cross sai väen hereille ja bändin viimeisimmän Satanic Curses albumin Dark Forces käynnisti juhlat toden teolla. Pian tämän jälkeen mukaan tuli edellä mainittu kaatosade, mutta keikka huipentui lopulta klassisimmalla mahdollisella tavalla, kun yhtye kiskaisi ilmoille versionsa Paranoidista, mikä aiheutti välittömän huutokuoron ja pienimuotoisen ryntäyksen kohti lavaa (sade siis jatkui edelleen, mutta mitäpä siitä kun Black Sabbath soi).

Taivaan suuren hanan kerran auettua se ei enää niin vain sulkeutunutkaan ja näin myös norjalainen Sahg sai esiintyä kouralliselle kaatosateessa värjöttelevää juhlakansaa, muiden tyytyessä kuikuilemaan tilannetta joko ison teltan tai muiden suojien alta. Onneksi Sahg on mitä loistavinta sademusiikkia, sillä yhtyeen retroileva Black Sabbath soundi, jossa voi kuulla niin Cathedralin kuin rockimpien stoner-ryhmien kaikuja, sopi tilanteeseen kuin risti hautuumaalle. Riffin pyhään voimaan uskova bändi rokkasi kuin viimeistä päivää taivaan jyristessä ja salamoiden valaistessa tasaisin väliajoin taivasta. Harmi vaan, että niin kovin harva seurasi bergeniläisten groovaavaa stonerointia, jossa pitkät instrumentaaliosuudet ja mehukkaat nostatukset seurasivat toinen toistaan.

Edes huono sää ei kestä ikuisuuksia ja niinpä Sahgin lopetettua taivas lähti kirkastumaan ja sadesää oli maanantain osalta ohitse. Olivatko syynä parantuneet olosuhteet vai saksalaisten runsas määrä yleisön joukossa, mutta kun koitti saksalaisen metalliveteraani Ragen vuoro soittaa, oli väkeä ilmaantunut paikan päälle häkellyttävän paljon. Ragehan ei ole koskaan saavuttanut mitään ihmeellistä kansainvälistä menestystä ja bändin sielu, vokalisti/basisti Peter ”Peavy” Wagner heittikin osan spiikeistä kotoiseen tyyliin äidinkielellään.

Vuosituhannen vaihteessa trioksi kutistunut ryhmä esitti asianmukaisen kattauksen musiikkia eri vuosikymmeniltä, mikä olikin möykästä päätellen festivaalikansan mieleen. Setti lähti liikkeelle melodisesta poweriin kallellaan olevasta materiaalista, mutta hitaasti kappaleet kovenivat ja lopussa sekaan eksyi jo pari speed- ja thrash metalli palaakin. Vuosien saatossa rahdun tukevoitunut ja tukattomaksi muuttunut Wagner jaksoi hillua lauteilla kuin nuoruutensa parhaina päivinä, samoin yhtä ja samaa kitaraansa halki keikan piiskannut Victor Smolski suoriutui ammattimiehen tavoin, mutta André Hilgers, bändin tuore rumpali, tuntui laahaavan ja kiilaavan toistuvasti. Ongelmat saattoivat myös johtua puhtaasti monitoreista, sillä ainakin Smolski osoitteli taajaan äänimiestä sekä monitoreita kohti ja myös Wagner vilkuili usein rumpalin postin sekä äänimiehen suuntaan.

Päivän voimakas kaatosade oli muuttanut pienelle lavalle vievän tien valtavaksi kuraränniksi, joka kävi vakavasta esteradasta, mikäli mieli päästä eteenpäin sen pahemmin sotkeentumatta. Moni oli kuitenkin ottanut haasteen vastaan ja muutama oli myös kulkenut halki pahimpienkin rapakoiden katsomaan sveitsiläisen Zyaniden keikkaa. Myös Desibeli tunkeutui tänne metallin eturintamaan, joka muistutti ensimmäisestä maailmansodasta irtirepäistyä kurainfernoa. Pienen lavan eteen oli muodostunut iso lammikko, joka toimi nyt eräänlaisena mutapainin, kuraleikkien ja moshpitin välimuotona, jossa oudot mutahirviöt temmelsivät sydämensä kyllyydestä. Osa fanaattisimmista mudan ystävistä oli jopa ilkosillaan, mutta tämä ei tuntunut haittaavan juuri ketään.

Zyaniden musiikissa yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla tekninen thrash ja kosketinvetoiset folk-vivahteet. Bändin kuulostikin oudolta Kreatorin, Turisaksen ja Ensiferumin yhdistelmältä perinteisen thrashin, hämeenlinnalaisten lanseeraaman battle metallin sekä kansanperinnemetallin punoutuessa yhdeksi sulavaksi kokonaisuudeksi. Runsaat ja polveilevat kitaramelodiat, tiukat runttausvaiheet, sekä koskettimien tuomat eeppiset linjaukset pelasivat mainiosti yhtyeen. Laulu oli puolestaan suoraa thrash-perintöä, mielleyhtymien harhaillessa Metallican ja Testamentin suuntaan. Zyanide on edelleen demotason bändi, mutta Metalcampin yössä nautitun maistiaisen perusteella bändillä voi olla edessään vielä vaikka kuinka loistava tulevaisuus.



Maanantain kahdesta selkeästi isommasta nimestä ensimmäisenä esiintyi ruotsalainen Soilwork, joka sitkeästä Göteborg-leimastaan huolimatta on kotoisin Helsingborgista. Yhtye menetti kolme vuotta sitten tärkeän lenkin itsestään, kun kitaristi ja merkittävä biisinkirjoittaja Peter Wichers jätti retkueen. Soilwork julkaisi kuitenkin loppuvuodesta 2007 mukavasti menestyneen ja uusia ovia avanneen Sworn to a Great Divide albumin, minkä jälkeen myös toinen kitaristi Ola Frenning nosti kytkintä. Nyt kuusikielisten varresta löytyvät tyystin uudet miehet Daniel Antonsson ja David Andersson ja rummuissa paukuttaa neljä vuotta mukana ollut belgialainen Dirk Verbeuren, joka rankaisee kannuja myös ranskalaisessa Scarvessa.

Kaikista näistä muutoksista huolimatta yhtye oli jälleen oma luotettava itsensä, jonka keikalla ei löydy tyhjää hetkeä tai kuollutta kohtaa. Vokalisti Björn ”Speed” Strid laittoi itsensä satakymmenenprosenttisesti likoon, eikä herra odottanut vähäisempää panosta yleisöltä. Strid johtikin estradin eteen pakkautuneita kuulijoita varmoin ottein, saaden aikaan mm. festivaalien suurimman ja komeimman circle pitin, joka jauhoi lavan edustalla pariin otteeseen. Täysi kenttä väkeä sai nauttia myös erinomaisista soundeista ja upeista valoista, joten show täytti varmasti kriittisimmänkin juhlijan standardit.

Biisilista oli todellinen ”best of” kattaus bändin seitsemän pitkäsoiton mittaisesta diskografiasta. Alkurynnistyksessä kuultu seitsemän vuoden takainen Bastard Chain irrotti jo kummasti ääntä, eikä mekkala ollut ainakaan laantumaan päin kun Natural Born Chaos, Rejection Role ja muut ässäbiisit kajahtivat ämyreistä yksi toisensa perään pimentyvään yöhön. Luonnollisesti myös uusi Sworn to a Great Divide albumi oli vahvasti esillä, eivätkä nämä uudetkaan kappaleet saaneet mitenkään kylmäkiskoista vastaanottoa.

Soilworkin jälkeen kenttä ei enää tyhjentynytkään normaaliin tapaan leirintäalueelle tapahtuvan massamuuton takia, vaan moni päätti pitää paikkansa sillä maanantain pääesiintyjä oli nousemassa helsingborgilaisten jälkeen lauteille. Koska aikataulu lähti sateen aikana jälleen laahaamaan pahasti, pääsi seuraava keikka alkamaan melkein tunnin myöhässä, mutta tämä ei näyttänyt enää väkeä haittaavan.

Tulevaa kahdeksatta studioalbumiaan kiireettä kypsyttelevä Morbid Angel esiintyi reilua viikkoa aiemmin kotoisessa Tuskassa, jossa sade pääsi vähän latistamaan tilannetta, mutta moinen ei päässyt tällä kertaa toistumaan. Tähtikirkas taivas ja ohut kuunsirppi muodostivat yhdessä majesteetillisten vuorten kanssa sopivan mahtipontinen asetelman toisenlaisen enkelin tulemiselle.

Reilun tunnin mittainen keikka noudatteli pääpiirteissään samoja linjoja kuin Tuskan vastaava sillä erotuksella, että vokalistin ja basistin tonttia hoitava David Vincent vaikutti olevan oikein poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Vincent on normaalistikin bändin ääni ja kasvot, mutta nyt herra jaksoi jutustella ja jopa riehua tavallista enemmän lauteilla. Kitaravirtuoosi Trey Azagthoth kirskutti kitaraansa tutulla tontillaan innolla ja toisesta kitarasta, sekä pian nähtävästi myös pysyvästä kokoonpanosta, löytyvä Zyklon mies Thor Anders ”Destructhor” Myhren pätki hänkin menemään tyytyväisen oloisena. Rumpupatterinsa takana lymyilevästä Pete Sandovalista ei näkynyt juuri toista kättä enempää, mutta nähtävästi kaikki oli silläkin osastolla kunnossa.

Biisilista tursui klassisia kappaleita kun debyytiltä soitettiin Lord of All Fevers & Plague, Maze of Torment, Chapel of Ghouls ja Evil Spells. Näiden mestariteosten lisäksi nelikko tarjosi äänekkäälle Metalcampin yleisölle mm. sellaisia alku-uransa helmiä kuin Sworn to the Black, Day of Suffering, Pain Divine sekä God of Emptiness. Vincentin sanoja kevyesti lainatakseni, keikka oli kuin se täydellinen painajainen josta et haluaisi millään herätä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin oli hyvä päättää maanantai, joka oli pitänyt sisällään hellettä ja sadetta, rockia ja metallia, sekä muutaman mutahirviön.

Perjantai
Lauantai
Sunnuntai
Tiistai

Teksti ja kuvat: Mika Roth