Nightmare: Silent Room

Napalm Records

Ranskalainen Nightmare on perinteistä heavya soittava yhtye historialla. Bändi syntyi jo vuonna 1979, mutta levytyssopimus irtosi moninaisten vaiheiden jälkeen vasta 1984. Diilistä Ebony Recordsin kanssa sikisi kaksi pitkäsoittoa, mutta eteneminen loppui lyhyeen kun riitojen repimä bändi pisti 1987 pillit pussiin. Seitsemän vuotta myöhemmin ajatus comebackista syntyi ensi kerran, mutta vasta 1999 ajatus sai muodon kun Astral Deliverance, yhtyeen kolmas levy näki päivänvalon. Vuonna 2000 bändi julkaisi tuplaliven (ensimmäinen koko ranskan metalligenressä !), ja seuraava vuosi toi mukanaan pitkäsoitto Cosmovisionin. Näin saavummekin tähän päivään.

Debyyttilevyllä soittaneesta viisikosta on Nightmaren riveissä vuonna 2003 jäljellä vielä neljä soittajaa: basisti Yves Campion, kitaristit Nicolas De Dominicis ja Jeannot Strippoli, sekä rumpupallilta laulajaksi loikannut Jo Amore, jonka veli David on rekrytoitu uudeksi rumpaliksi. En ole kuullut Nightmaren 80-luvun tuotantoa, mutta mikäli Jo Amore ei tuohon aikaan laulanut edes stemmoja, on hänen lahjojaan heitetty surutta hukkaan. Miehen vahva ääni on genren perinteitä noudattava, voimakas ja kantava, vaikkei lasienmurskaus taajuksille ylläkään. Kaikki lyriikat lauletaan englanniksi, ja luojan kiitos tyypillisestä ranskalais-aksentista ei ole tietoakaan. Musiikillisesti bändi liikkuu kevyitä progesävyjä kantavan melodisen powermetallin saralla, vertailukohdiksi voisi ottaa vaikka Savatagen ja Queensrÿchen – joissain kohdin jopa Dream Theaterin.

Levyn 12 raitaa on jaettu viiteen eri lukuun, jotka johdattelevat yhtä kertomusta löyhästi eteenpäin. Keskeisistä teemoista nousee hieman mieleen Queensrÿchen mestariteos Operation: Mindcrime, ja vain positiivisessa mielessä. Nytkin käsitellään kasvua, riippuvuutta, muutosta, sekä yksilön vapautta, mutta näitä tärkeitä aiheita tutkitaan tällä kertaa hieman eri suunnasta.

Miltei tunnin mittainen teemalevy on rohkea veto yhtyeeltä kuin yhtyeeltä, ja Nightmaren ei tarvitse häpeillä lopputulosta. Vaikka pitkäsoitolle mahtuu nivaska turhiakin biisejä, on sillä silti enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä. Strange Connection avaa kolmantena kappaleena levyn toisen luvun todella vahvasti, ja kolme raitaa myöhemmin saman luvun sulkeva Silent Room kääntyy jo lähelle 2000-luvun Tarotia, mikä ei ole vain hyvä vaan loistava asia. Seuraavana soiva Mind Matrix Schizophrenia on jo täysi napakymppi, mutta lisäherkkuja saadaankin sitten odottaa miltei loppuun asti. Vasta viimeisenä soiva Prisoner Of The System onnistuu kampeamaan resiinan takaisin raiteille.

Nightmare kuulostaa kaikista vertailuista huolimatta omalle itselleen, mutta soundipolitiikkaa yhtyeen soisi silti hieman päivittävän. Nyt tuntuu jatkuvasti siltä kuin kuuntelisi yli kymmenen vuotta vanhaa levyä, mikä ei kuitenkaan (vaikka omalla nostalgisella tavallaan mukavaa onkin) ole mielestäni tavoiteltava tilanne.