Tuska Open Air – sunnuntai

Kolmannen festivaalipäivän esiintyjälista pullisteli yhdysvaltalaisisten mättöorkestereiden nimiä, Slayerin erottuessa pääesiintyjänä vähäisemmistä seuraajistaan. Mahtui päivään silti muutakin kuin pelkkää jenkkirutistusta, kuten Färsaarilta kotoisin oleva Tyr. Myös Korpiklaanin piti esiintyä päivän alkajaisiksi, mutta keikka jouduttiin perumaan koska soittajat ehtivät kyllä paikalle mutta soittimet jäivät jonnekin matkan varrelle. Metallipelimanneja paikkasi lopulta pikahälytyksen saanut Before The Dawn.

Samaan aikaan kun Before The Dawn paikkaili pienellä teltalla, oli isolla teltalla tarjolla jotain tyystin muuta. Aikataulua lukiessa saattoi vain ihmetellä, voiko millään bändillä olla enää tätä typerämpää nimeä? Job for a Cowboy kuulostaa niin klisheiseltä takavuosien halpisleffalta, että yhtyettä oli aluksi vaikea ottaa tosissaan. Yhdysvaltalainen death-orkka onnistui kuitenkin yllättämään positiivisesti MySpacesta löydetyillä kappaleilla, joten ei muuta kuin stetson päähän ja lehmipoikien kuolotusta rohkeasti todistamaan.

Isossa teltassa odotti kuitenkin jo päivän toinen yllätys, sillä orkesterin vokalistin Jonny Davyn kurkku oli siinä kunnossa, ettei laulamisesta tullut mitään. Kuuleman mukaan keikka oli tämän takia vähällä peruuntua, kunnes ryhmä päätti viime tingassa esiintyä ilman solistiaan. Instrumentaali deathcore vaikuttaa paperilla ehkä aavistuksen oudolta, mutta mätke upposi väkeen ongelmitta ja oikeastaan Job for a Cowboy kuulosti jopa persoonallisella tavalla hauskalta, kun yleisö pyrki täyttämään puuttuvan solistin paikkaa mylvinnällään.

Megadethin kelkassa pitkin Pohjois-Amerikkaa kiertänyt yhtye soitti suurin piirtein koko Genesis debyyttialbuminsa ja myös muutaman vuoden takaiselta Doom ep:ltä kiskaistiin ainakin Entities. Ryhmän tuore rumpali Jon Rice ansaitsee myös erikoismaininnan taidostaan pyörittää horisontaalisesti tukkaa soittaessaan samanaikaisesti todella tarkasti ja nopeasti.

Killswitch Engage loi vuosituhannen alussa metalcoren historiaa kahdella ensimmäisellä albumillaan, jotka järisyttivät metallimaailmaa erityisesti Atlantin tuolla puolen. Viime vuosina yhdysvaltalaisten metalliylpeys on aurannut tietä auki myös vanhalla mantereella ja kuluvan kesän aikana orkesteri esiintyy muutamilla eurooppalaisilla festivaaleilla. Näihin festivaaleihin kuului myös Tuska, joka otti yhtyeen avosylin vastaan.

Iso kenttä olikin täyttynyt jo mukavasti, kun yhdysvaltalaiset astuivat kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja aloittivat osuutensa. Keikka eteni nätisti käsikirjoituksen mukaan. Howard Jonesin laulu oli monipuolista ja vahvaa, mikä tuli osoitetuksi viimeistään Dio coveri Holy Diverilla. Hauskuuttajakitaristi/tuottajaguru Adam Dutkiewiczin säntäilyä ja sipsuttelua oli mukava seurata, mutta miestä ei saisi koskaan päästää mikin ääreen, kun kyseessä on välispiikki. Bändi viihtyi, samoin se osa kansasta jolle jenkkien metalcore sattui uppoamaan ja settilistakin oli takuuvarmaa korvakarkkia faneille.

Vuodesta 1991 lähtien toiminut Dying Fetus ei ole juuri omaperäisyydellään hurmannut, eikä bändin viime vuotinen War Of Attrition pitkäsoitto jaksanut vakuuttaa, joten odotukset retkueen keikkaa kohtaan eivät olleet nyt varsinaisesti kovinkaan kummoiset. Synkät ennakkoaavistukset osoittautuivat nopeasti myös aiheellisiksi, kun ison teltan estradille kavunnut yhdysvaltalaisorkka tikkasi kappaleita toinen toisensa perään ilman, että numeroita pystyi erottamaan mitenkään toisistaan. Eturivien fanaatikot vaipuivat ehkä ekstaasiin tästä brutaalista deathgrindistä, mutta Desibelin edustaja päätti jonkun ajan kuluttua poistua maisemasta. Kiitos vaan, mutta ei kiitos.

Pienen teltan Shade Empire on haastava bändi ottaa haltuun pelkän keikan perusteella. Yhtyeen musiikki on sekoitus useampaa raskaamman pään metallilajia, vokalisti Juha Harju lauloi vuoroin puhtaasti, vuoroin bläkkistyyliin, ja parin biisin kohdalla englanti vaihtui vielä suomeksi. Yhtye hyödynsi myös taustanauhoja melko runsaasti, väliin jopa paikkaamaan naissolistia. Tätä hahmottomuuden partaalla liikkunutta menoa piti koossa Harjun karismaattinen tulkinta, vaikka silti mieleen tuli, että persoonallisuus ei synny pelkästään poistamalla ilmeisimmät viitekehykset. Sinisessä savussa ja tuikkivissa valoissa kylpenyt lava oli kuitenkin tunnelmallinen erityisesti viimeisenä soineessa "iltasadussa" Ja pimeys laskeutui.

Ilmaiseeko Tony Kakko asuvalinnoillaan mielipiteensä heviunivormusta, vai onko hänellä vain poikkeuksellista silmää väreille? Hänen yhtyeensä, aina yhtä hyväntuulisesti esiintynyt Sonata Arctica tuntui olevan hiukan väärässä paikassa - eikä vain kriitikon mielestä, sillä lavan edustan nyrkkimeri oli silmiinpistävän vaisu, vaikka yhtyeellä on tiettävästi suuri määrä uskollisiakin faneja. Mahtoiko Tuskan kovin raskas kattaus karkoittaa melodisen kevythevin ystävät? Jo pidempään on näyttänyt siltä, että metallikansan ääripäillä, joista yhtä Sonatan kuulijakunta edustaa, ei ole enää paljoa yhteistä kosketuspintaa, ja tänä vuonna kokoavat tekijät olivat vähissä. Pyroista voivat sentään nauttia kaikki, ja niitä riitti viimeiseen biisiin asti.

Karl Sandersin johtama Nile kävi vuosituhannen alussa läpi sarjan muutoksia, kun kokoonpanosta poistui yli puolet alkuperäisistä jäsenistä. Muutokset eivät kuitenkaan läheskään aina ole pahasta ja kuinka ollakaan, seuraavaksi bändi loi kaksi modernin death metallin merkkipaalua: pitkäsoitot In Their Darkned Shrines ja Annihilation of the Wicked. Viime vuonna julkaistu Ithyphallic jatkoi vankkojen albumeiden sarjaa, joten yhtyeen Tuskan keikka oli laajalti odotettu tapaus. Iso teltta täyttyikin jo ennen keikkaa äänekkäistä ”Nile! Nile! Nile!” –huudoista, eikä bändi peitellyt tyytyväisyyttään kun herrat Sanders, Toler-Wade, Kollias sekä vastikään ryhmän riveihin kiinnitetty basisti Lollis ottivat estradin omakseen.

Monet bändit pystyivät luomaan viikonloppuna melkoisia äänivalleja, mutta ison teltan puolella voiton kisassa taisi lopulta viedä Nile. Kollias on rumpalina samanaikaisesti uskomattoman nopea ja huimaavan tarkka, mikä nyt vain korostui entisestään kirkkaiden rumpusoundien ansiosta. Lollisin basso yhdistettynä Sandersin ja Toler-Waden kitarointiin loi puolestaan tämän rungon päälle raskaan, mutta nopean kudoksen, jota näiden kaikkien kolmen vokalisointi vielä tuhdinsi entisestään. Aivan kuten levyllä, Nile osasi myös lauteilla kuitenkin annostella äänten tulvaa mestarillisesti, jolloin rikkaat yksityiskohdat ja tarkkaan suunnitellut sovitukset pääsivät kunnolla oikeuksiinsa.

Uuden albumin nimibiisi Ithyphallic sekä samalta kiekolta löytyvä Laying Fire Upon Apep tekivät tehtävänsä samoin kuin kolmen vuoden takaisen Annihilation of the Wickedin nimibiisi sekä Lashed to the Slave Stick – ja oikeastaan kaikki muutkin kappaleet, jotka orekesteri esitti. Keikan huonoin puoli oli sen loppuminen selvästi liian aikaisin, sillä soittoaikaa olisi ollut vielä hyvinkin kahdelle rallille, ettei Nilen hepuilla ollut vaan kiire jo katsastamaan Slayeria...

Pienen teltan viimeinen esiintyjä oli Färsaarten suurin ja kaunein metalliyhtye Týr. Folkloristit voisivat ehkä kertoa näille skandinaavisesta perinnöstään innostuneille yhtyeille, että hei, viikingit ihan oikeasti käyttivät joskus paitojakin. Muuten yhtyeen tulkinta oli toki historiallisesti tarkkaa, fäärinkielisten kansanmelodioiden kutoutuessa keskitempoiseen heviriffittelyyn. Toisin kuin monet muut folkista innostuneet metallibändit, Týr ei humppaa, vaan kutoo sävelteoksiaan hyvinkin kärsivällisesti, joten keikasta saattoi nauttia muutenkin kuin sukeltamalla pää edellä pomppivaan massaan. Ikävä kyllä uuden Land-albumin Sinklars vísan komeaa a cappella -introa oli typistetty, mutta tämä oli pieni kauneusvirhe.

Yhtye esiintyi antaumuksella, etenkin pitkin lavaa poukkoillut, stereotyyppisen pyöreä ja hyväntuulinen basisti Gunnar H. Thomsen, ja laulaja Heri Joensen keräsi irtopisteitä puhumalla ällistävän monta lausetta selvää suomea. Keikan päätteeksi yleisöä huudatettiin vielä yhtyeen levyttämälläkin juomalaululla The Wild Rover, ennen kuulasta kansansävelmää Ramun hin unge. Yleisömäärässä Nile veti odotetusti pidemmän korren, mutta Týriin päätyneillä ei ollut syytä katua valintaansa.

Bändejä tulee ja menee, tyylit muuttuvat aikojen saatossa, mutta yksi asia pysyy ja paranee ja se on Slayer. Kun tämä kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten Kalifornian paahtavassa auringossa perustettu yhtye nousi Tuskan päälavalle monen kotimaisen metallipään kesä sai aikaisen huipennuksen. Tätä yhtyettä on vuosi toisensa perään pyydetty ja toivottu Tuskaan esiintyjäksi, joten nyt kun aikataulut ja tähtikuviot vihdoin osuivat kohdilleen, saattoi ilmassa aistia valtavan latauksen. Lataus näkyi myös väenpaljoudessa, sillä Kaisaniemen kentällä olivat nyt kaikki – ja tällä tarkoitetaan siis kirjaimellisesti kaikkia kynnellekykeneviä.

Jykevät Marshall rivistöt ja niiden väliin rakennettu rumpuständi saivat odottaa vielä muutaman minuutin senkin jälkeen kun soitto muilla estradeilla oli jo tauonnut, kunnes se yht´äkkiä tapahtui: Slayer ilmestyi lavalle, God Hates Us All -albumin Disciple kajahti soimaan ja suurimittainen teurastus saattoi käynnistyä. Väki sekosi täydellisesti ja pitit, sekä ”wall of death”:it olivat tämän jälkeen tuttu näky kentällä. Yhtyeen uusimman Christ Illusion albumin Cult sai jatkaa vielä hetken tuoreemman materiaalin takomista, kunnes koitti aika sukeltaa menneisiin.

Vaikka Slayer ei varsinaisesti huonoa levyä olekaan tehnyt (Undisputed Attitudea ei lasketa tässä yhteydessä oikeaksi Slayer-levyksi ja Diabolus in Musica oli sekin sentään kohtalainen tuotos), halusi suuri osa väestä kuulla niitä vanhempia helmiä.

Festivaalihengessä Slayer jäjestikin seuraavaksi thrashin historian oppitunnin, joka käynnistyi Chemical Warfaren raa´alla räiskeellä. Tuloksena lisää pittaajia, enemmän nyrkkejä ilmassa sekä suurempaa huutoa, joten ei muuta kun lisää vanhaa tavaraa ilmoille: War Ensemble, Hell Awaits, Dead Skin Mask… Eipä tätä parempaa ilotulitusta olisi voinut enää toivoa. Varsinainen setti päätettiin tuimalla tavalla kun South of Heaven ja Raining Blood paukkuivat peräjälkeen maisemaan. Tämä ei tietenkään riittänyt, joten rankkojen aplodien jälkeen encorena esitettiin vielä Angel of Death, minkä jälkeen se oli siinä. Slayer poistui lauteilta ja yli 10 000 kuulijaa toipui hitaasti iskuhumalastaan.

Slayerin osuudesta on sanottava vielä se, että vaikka keikka oli soundeiltaan lähinnä keskitasoinen ja liika tungos muutti kentän suureksi sardiinipurkiksi pysyi tunnelma mahtavana. Biisilista oli täyttä dynamiittia vaikka monet merkittävät kappaleet (Mandatory Suicide, Flesh Storm, Seasons in the Abyss...) jäivätkin soimatta. Toisaalta kuten aiemmin on jo todettu: Slayer on Slayer ja vaikka soundeja olisi voinut hinkata, ovat ne toisarvoisia kun puhutaan tällaisesta musiikista, eikä edes kolmen tunnin mittainen keikka olisi pystynyt kattamaan vielä läheskään kaikkia helmiä bändin mittavasta diskografiasta.

Näin päättyi yhdestoista Tuska Open Air festivaali, joka oli tarjonnut kolmen päivän ajan loistavaa musiikkia melkein yhtä loistavassa säässä. Jatkoklubeilla riitti tämänkin jälkeen ohjelmaa yllin kyllin aina seuraavan päivän puolelle saakka, ja eihän seuraavaan kertaan ole enää kuin vuosi. Sitä odotellessa.

Perjantai
Lauantai osa 1
Lauantai osa 2

Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola