Metallikooste - Toukokuu 2008
Blackwinds: Flesh Inferno
Regain Records
Ruotsalaista uudemman aallon nopeaa ja melodista blackmetallia edustava Blackwinds puskee aidan läpi siitä missä se on selvästi ohuin. Flesh Inferno ei pyri muuttamaan genressään mitään, eikä siltä löydy ainuttakaan todella pysäyttävää ideaa, mutta nämä puutteet korvataan sitäkin kovemmalla yrittämisellä. On vaikeaa sanoa onko kyse lopulta ihannoitavasta peräksiantamattomuudesta vai silkasta typeryydestä, mutta jollain tavoin ryhmä onnistuu kääntämään ottelun edukseen.
Setherialin Lord Mysteriisin ikiomana projektina käynnistynyt yhtye saa melodisen blackin muotoutumaan juuri sopivan kokoisiksi, noin viiden minuutin mittaisiksi annoksiksi, jotka sulautuvat vaivatta albumin mittaiseen jatkumoon. Kappaleita yhdistää nopea tempo, ohuehkoja kitaroita kuorruttavat synat, sekä rosoinen vokalisointi, johon olisi kyllä kaivannut vähän lisää syvyyttä. Tuttua mutta omalla sarallaan toimivaa mäiskettä.
Mika Roth
Darkest Era: The Journey Through Damnation
Eyes Like Snow
Irkkumetalli on monelle metallipäälle todellinen kirosana, mutta tulee vihreältä saarelta sentään muutakin kuin pelkkää kikkelikelttilaukkahevanderia.
Darkest Era lukeutuu Irlannin lupaavimpiin nuoriin metalliorkestereihin, joka ei tosin tuoreella minillään pysty vielä lunastamaan kaikkia odotuksia.
The Journey Through Damnation on neljän vahvan kappaleen liitto, josta ei löydy turhaa numeroa, mutta jonka rakennetta olisi voinut kyllä optimoida reilusti. Teemallisesti Darkest Era liikuu vanhojen kunnon miekka & kilpi -aikojen hurmoksessa, jossain siellä
Bathoryn, kolmen ensimmäisen albuminsa aikaisen
Manowarin sekä
Primordialin suunnilla, sortumatta kuitenkaan liiaksi klisheisiin. Yhtyeen luoma metalli on melodista, perinteistä, tummaa sekä paikoin jopa
Paul Di´Annon aikaisesta
Iron Maidenista muistuttavaa. Vokalistin melodinen laulu jää vielä rahdun ohueksi, mutta bändin reipas soitto luo vahvan pohjan, jolle kelpaa rakentaa tulevaisuudessa.
Mika Roth
Dead Shape Figure: The Grand Karoshi
Season Of Mist
Tämänkertaisen koosteen ehdotonta kärkeä edustaa kotimainen
Dead Shape Figure, jonka Season Of Mist nappasi viime vuonna talliinsa. Yhtyehän on vaikuttanut kotimaisen thrashin kentillä jo jokusen vuoden, julkaisten nipun kovatasoisia demoja ja promoja, sekä heittäen siinä samalla tukun tulikuumia keikkoja. Esikoista voikin pitää näin kaikin puolin odotettuna tapauksena.
The Grand Karoshi on kolmen vartin mittainen vanhan koulukunnan ja tuoreemman death/thrashin onnistunut yhdistelmä, jossa mennyt aika (lue
Slayer ja
Testament) sekä nykyhetki limittyvät onnistuneesti. Vauhti on halki kiekon melkoinen, riffiä räiskitään maisemaan raskaskalibeerisella kitara-arsenaalilla ja rytmiryhmä pitää vinhasti etenevät kipaleet tiukasti ruodussa. Eli toisin sanoen jokainen osa-alue on juurikin kohdillaan. Kaiken kruunaa vielä täydellisyyttä lähentelevä soundimaailma, jonka ansiosta jokaiseen iskuun saadaan riittävästi painoa. Jos yhtyeen nimi ei ole aiemmin käynyt tutuksi kannattaa se viimeistään nyt pistää mieleen, sillä tästä orkesterista tullaan kuulemaan vielä – ja paljon.
Mika Roth
Goatron: The House of the Goat
Konseptialbumin julkaisu on aina rohkea veto, etenkin kun tyylilajina on tummempi metalli ja yhtye on vasta omakustannetasolla.
Goatron ei kuitenkaan kavahda haastetta lyödessään tiskiin lähes 50 minuuttisen The House of the Goat –albuminsa, joka johdattaa meidät tumman korpikuusen alle, sarvipään synkkään taloon.
Goatronin tyylissä perinteinen metalli yhdistyy tummiin sävyihin ja vaikka mukana on selkeitä vaikutteita esim. blackin suunnalta, kyseessä on silti ensisijaisesti perinteiseen melodiseen tyyliin nojaava darkmetal orkesteri. Puolen vuoden aikana nauhoitettu kokonaisuus on kunnianhimoinen, mutta etenkin puolessa välissä meno tahtoo vähän notkahdella. Soittopuoli on kyllä suurinpiirtein hallussa, mutta erityisesti harvempien suvantokohtien vokaalit jättävät paljon toivomisen varaa. Pientä tiivistystä ja hiomista, niin kyllä se siitä lähtee.
Mika Roth
Lathspell: Elegia
Excesor Christianorum
Rosoisempaa blackia soittava hyvinkääläinen
Lathspell on saanut valmiiksi toisen pitkäsoittonsa, joka jatkaa genren tylymmän laidan perusasioiden läpikäymistä. Rupinen ilmaisu, raa´at soundit ja kaikin puolin rosoinen soundimaailma ei päästä kuulijaa helpolla, minkä takia reippaasti eteneviä kipaleita on rahdun hankala lähestyä. Pohjimmiltaan kappaleet ovat melodisia, mutta diskanttimankelin läpi vedetyt soundit alleviivaavat ryhmän asennetta ja tavoitteita.
Itse kappaleet ovat suhteellisen perinteisiä black-lanauksia, joissa ei lähdetä kaatamaan totuttuja tapoja ja testattuja ratkaisumalleja. Tämä äärimmäinen tasaisuus on myös albumin suurin ongelma, sillä parin kuuntelukerran jälkeen kiekolta ei tunnu löytyvän enää juurikaan uutta annettavaa – kaiken kukkuraksi tämä kaikki on tehty jo muutamaan otteeseen paremmin. Kuvaavaa on, että levyn ikimuistoisin hetki on viimeisenä kuultava
Darkthrone-laina
En Vind Av Sorg, josta lisäpinnat hyvinkääläisille.
Mika Roth
Machinery: The Passing
Regain Records
Machinery kuuluu siihen loputtomalta tuntuvaan nuorempien bändien massaan, jotka soittavat rankempaa, melodista ja modernia metallia, josta voi kuulla eri genrejen ja aikakausien kerrostunutta vaikutusta. Keskimääräisen laadun jatkuvasti kohotessa joka toisesta orkesterista löytyy myös jo asiansa osaava vokalisti, jolla riittää palkeissa voimaa vaikka risuista kasatun majan nurin puhkumiseen. Samoin soittotaitoa on jaettu eri tonteille roppakaupalla.
Rankka rutistus, nopeat ja puolinopeat rallit, sekä kohdillaan olevat soundit täyttävät nekin kaikki laatustandardit, mutta vielä on yksi asia, joka pitäisi tarkistaa – ja juuri siinä kohdin Machinery horjahtaa kohtalokkaasti. Kaiken kiillon ja taidon alla kun muhii iso joukko keskinkertaisia kappaleita, joiden seasta ei löydy kuin pari hohdokkaampaa yksilöä. The Passing on kuin uunituore tilaperheauto, kyyti on laadukasta, miellyttävää ja jouhevaa, mutta lähdettäessä kisaamaan todellisten kilpa-autojen kanssa tulos on selvillä jo ennen starttia. Keskinkertaista, ehkä jopa hieman sitä parempaa, mutta siinä kaikki – ja se ei näinä päivinä enää riitä.
Mika Roth
Mahatma: Perseverance
Listenable Records
Etelä-Korea on musiikista puhuttaessa eksoottinen maa, joka ei sano metallin saralla oikein mitään. Niinpä hieman oudosti nimetty
Mahatmakaan ei ollut ennestään tuttu allekirjoittaneelle. Kyseessä on kuitenkin kuuleman mukaan yksi maan kovimmista metallibändeistä, joten ei muuta kuin kiekkoa koneeseen ...
… ja ihmettelemään, josko soitimeen eksyi sittenkin väärä levy. Perseverance kun kuulostaa joltain 80-luvun thrashin kulta-aikojen kadonneen albumin ensimmäiseltä treenikämppäversiolta, jonka
Testament tai demoaikainen
Metallica olisi saattanut hyvinkin pyöräyttää nauhalle kaljapäissään. Kopiointi on tietysti suorinta mahdollista kunnianosoitusta, mutta lopputuloksen kannalta olisi edukasta, jos sekaan olisi eksynyt
edes yksi oma idea. Mahatma on 20 vuotta myöhässä, eikä asiaa ainakaan auta täysin vesitetty versio
Judas Priestin klassisesta
Painkiller biisistä. Huh-huh.
Mika Roth
Remembrance: Silencing The Moments…
Firebox
Ja kukkaset nauraneet ei, kun ranskalainen
Carline Van Roos ja
Matthieu Sachsin muodostama funeraldoom duo
Remembrance lähti luomaan toista albumiaan. Kotimainen Firebox on kunnostautunut viime vuosina ensiluokkaisten doom-orkestereiden keräämisessä ja jälleen kerran yhtiö on onnistunut nappaamaan itselleen todellisen helmen.
Rememberancen kulku on hidasta, painostavan tummaa ja melkeinpä usvamaista, eli genren koukut ovat duolla hallussa. Van Roos vastaa albumilla harvoista kauniimmista vokaaleista Sachsin hoitaessa asianmukaiset murinat, mutta perinteisiä kaavoja ”rikotaan” siinä, että Van Roos hoitaa myös koskettimet, rummut ja basson, Sachsin vastatessa kitaroista. Koskettimet on sijoitettu reilusti eteen pehmentämään runsaan rosovokalisoinnin vaikutusta, kappaleiden edetessä tuskaisesti kohti loppuaan. Mitään uutta Rememberance ei äärikonservatiisisella doomillaan genreen tuo, mutta kun perusasiat ovat näin vahvasti hallussa, ei moiseen ole edes tarvetta.
Mika Roth
Tracedawn: Tracedawn
Redhouse FMP
Tracedawn on ehtinyt kerätä jo runsaasti huomiota metallin kentillä ja orkesterista on leivottu kovaa tahtia sitä seuraavaa isoa juttua kotimaisen deathmetallin saralla. Alle parikymppiset jäsenet, rankka usko omaan touhuun sekä rekkalastillinen taitoa ovatkin yhdistelmä, jolla ura kelpaa aloittaa, mutta mistä Tracedawnin jyräys on lopulta tehty?
Melodinen death kohtaa lukuisten muiden tyylilajien vaikutteita, mukana onkin progehtavia osia ja jopa suoran popahtavia elementtejä. Runsasta kitara-arsenaalia ryyditetään koskettimilla ja vokaalit vaihtelevat puhtaan laulun sekä rosoisen karjunnan/rääynnän välillä. Kaava kuulostaa ehkä turhankin tutulta, eikä pieniltä kompastumisilta voida välttyä, mutta Tracedawnin erottaa yhä lukuisista kilpakumppaneista se, että orkesteri pistää itsensä täysillä likoon. Taidokkaasta soitosta löytyy sellaista intoa ja paloa, jonka avulla albumi kantaa loppuun saakka. Kiitokset ansaitsee myös kiekon soundimaailma, josta kunnia kuuluu ainakin osittain kolmikolle
Laurenne – Karmila - Jussila. Yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyytti on lupaava alku, joka toivottavasti saa jo pian jatkoa.
Mika Roth
Unearthly Trance: Electrocution
Relapse Records
Unearthly Trance ei tee helppoja levyjä, mitä parin vuoden takainen
The Trident -kiekko vain alleviivasi. Josiian dronen puolelta aloittanut ja hitaasti kohti mustempaa ja metallisempaa maailmaa kulkenut orkesteri jatkaa taivaltaan, Electrocutionin ollessa luonnollisen tuntuinen neljäs askel pitkäsoittojen ketjussa.
Yhtye on monipuolistanut ilmaisuaan ilman, että itse kokonaisuus kuitenkaan olisi hajonnut liikaa. Nyttemmin jo edesmenneestä
Celtic Frostista ja kumppaneista muistuttavat palaset ovat jälleen kuultavissa, mutta lisääntynyt iskuvoima ja entistä tummemmin rullaavat kappaleet muovaavat lopputuloksesta uniikin metallimyrskyn. Siinä missä edelliset albumit ovat tyytyneet vähän arvattaviin ratkaisuihin sukeltaa Electrocution rohkeasti entistä syvempiin vesiin ja näin Unearthly Trance nouseekin korkeammalle kuin koskaan aiemmin. Mustaa rosoa, rullaavaa soittoa ja tiiviitä tunnelmia – näin sitä pitää!
Mika Roth
When: You Are Silent
Jester Records
Neljä ja puoli vuotta sitten norjalainen
When kävi minulle rytinällä tutuksi. Tämä yhden miehen ihmeorkesteri julkaisi tuolloin
Pearl-Harvest nimisen albumin, joka sukelsi
Arabian Nights -teoksen maailmoihin. Tyylillisesti Pearl-Harvest oli jotain mitä 60-luvun lopun
Pink Floyd ja
The Beatles olisivat saattaneet saada yhdessä aikaiseksi arabi-kulttuuriin seonneen
Phil Spectorin valvovan silmän alla. Pearl-Harvestin jälkeen When on ehtinyt julkaista jo kaksi uutta pitkäsoittoa, jotka ovat liikkuneet psykedeelisen 60-luvun tunnelmissa ja myös uusi You Are Silent –albumi ammentaa voimansa noista maailmoista.
Oudot kielisoittimet soivat, kellopelit kilkkaavat, puhujat vaihtuvat tiuhaan, tuntemattomat lyömäsoittimet kumisevat ja perinteiset kappalerakenteet ovat jääneet galaksin toiselle puolen, mutta yhtäkaikki When kuulostaa tälläkin kertaa hurmaavalta, vaikka sävyt ovat selvästi tummempia. Kepeästi etenevät kappaleet ottavat sieltä täältä pieniä pop-palasia, joita käytetään siltoina eri maailmojen välillä. Jokimaisesti virtaava albumi kuljettaa kuulijaa verkalleen eteenpäin ajan ja paikan kaltaisten toissijaisuuksien jäädessä unholaan. Ensimmäiset neljä raitaa muodostavat oman siron kokonaisuutensa, jota päätöksenä kuultava 20-minuuttinen
False Alarm teos vain alleviivaa.
Mika Roth
YAK: Iron Flavoured Candies
Aural Music
Tärkeintä on liike, tietävät jotkut viisaat sanoa. Mutta mitä tehdä liikkeellä jos suunnasta ei ole pienintäkään tietoa? Italialainen electronica / hc-metalli yhtye
YAK pitää kyllä kunnioitettavaa vauhtia yllä, mutta yhtyeen albumista ei silti tahdo saada mitään otetta. Parhaimmillaan YAK kuulostaa epäonniselta
M.O.D.:n,
System Of A Dawnin ja
Faith No Moren yhteentörmäyksen tulokselta, joka on saanut kaikilta osasiltaan vain ne heikoimmat puolet. Tuo osanen on selvästi käyty lainaamassa tuolta, tämä riffi on taas pöllitty tuolta ja mitäs ihmettä – tässähän on selvä pastissin palanen suoraan sylttytehtaalta... Useimmiten kuulija ei kuitenkaan ole edes näin onnekas, sillä suurimman osan ajasta Iron Flavoured Candies on vain innotonta, näkemyksetöntä ja turhinta mahdollista roskaa, joka on naamioitu kekseliään pikamusiikin muotoon. Tämä on taas niitä albumeja jotka pistävät miettimään, miten jotkut yhtyeet ovat ensinnäkään päätyneet studioon.
Mika Roth
Lukukertoja: 6026
