Pienet – Huhtikuu 2008
Funeral Planet: The Chosen Ones
Funeral Planet ilmoittaa vannovansa perinteisen doommetalin nimeen - mikä pitää hyvinkin paikkansa. Riffittely on jo Sabbathista tuttua, mutta muuten laahaava messunta tuo mieleen hieman myöhäisemmät yhtyeet, vaikkapa bändin itsensäkin mainitseman Saint Vituksen. Meno on muutenkin kovin primitiivistä, kakku kuiva ja kuorruttamaton. Kymmenminuuttiset avaus- ja päätösbiisit tiivistävät kuitenkin liikaa doomin huonoja puolia, kuten että jos pitkä kappale pyörii enimmäkseen yhden idean ympärillä, tämän idean on parempi olla hyvä. Silti tuntuu siltä, että yhtyeellä olisi saumaa hyvinkin erottuvaan ilmaisuun, kunhan he malttaisivat olla hiukan vähemmän genreuskollisia. Parhaiten demon biiseistä toimiikin nopeatempoisempi Invocation of Tnana, jonka toinen jalka seisoo heavymetallissa, toinen doomissa.
Mikko Heimola
Gadus Morhua: You Wanna Pieces of Me?
Pääkaupunkiseutulainen
Gadus Morhua veivaa toisella demollaan perinteistä, nopeaa deathmetalia anatomia-aiheisilla sanoituksilla. Nimen voisi siis olettaa olevan lääkislatinaa, mutta ei, se tarkoittaa ihan arkisesti turskaa. Blackmetalin suuntaan tässä ei silti edes syljetä. Pelkistetty soundi ei puuroudu ja istuu biiseihin hyvin, kunkin soittajan panos erottuu.
Laten örinä on melko selvästi artikuloitua, ja sanoituksia saa seurattua ihan mukavasti, vaikka niiden tuoma lisäarvo onkin vähäinen - goreteemoistakin olisi kiva kuulla välillä jotain uutta. Pisteitä myös soolokitaristille, jonka tilutukset antavat biiseille hiukan lisäulottuvuutta. Mistään ihmeellisestä tässä ei ole kuitenkaan kyse. Onneksi viidestä biisistä pisimmät ovat kahden ja puolen minuutin mittaisia, joten perusasioiden hallitseminen kantaa vielä.
Mikko Heimola
Malvo: Nälkäkuolemantie
Raumalainen
Malvo hakee kolmen biisin demollaan jotain thrashin tapaista yleislinjaa. Muutaman läpikuuntelun jälkeen on todettava yhtyeellä olevan vielä paljon kehitettävää monilla eri osa-alueilla. Surkeaksi tekeleeksi lättyä ei parane sanoa, mutta toimiakseen biiseihin tarvittaisiin rutkasti enemmän kekseliäitä melodioita, koukkuja ja tarttuvuutta. Parhaaksi yritykseksi voisin nostaa päätöskappaleen
Kohteliaisuus ja käytöstavat, tosin sekään ei suuremmin sytytä.
Huutolauluun olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota, sillä nyt vokalistin ääniskaalan voi jakaa kahteen osaan: Tylsään perusärjymiseen ja ärsyttävään noita-akkamaiseen kirkumiseen. Lisäksi laulu on miksattu liian alas ja muutenkin studiotyöskentelyssä on suuria puutteita. Omaperäisyydestä plussaa, mutta riffi- ja melodiakyniin tarvittaisiin reippaasti teroitusta ennen kuin tähän bändiin viitsii uhrata enempää palstatilaa. Nyt Malvo ei vakuuta oikein millään tasolla.
Jarmo Panula
Mensura: Monastery Of Mess
Kun edellisen kerran hypistelin
Mensuran uutta kiekkoa, yhtyeen jäsenistöön kuului vielä viulisti ja ryhmän tyyli oli huomattavasti nykyistä puhtaammin perinteisen blackin puoleen kallistuva. Nyt viulu on siis poissa, ryhmän tyyli on hiotunut melodisen darkmetallin ja jopa deathmetallin suuntaan, eivätkä lastentaudit vaivaa enää yhtyettä.
Siinä missä kahden vuoden takainen
Serpentine Benediction hajosi aivan liian monien ideoiden temmellyskentäksi, pysyy Monastery Of Mess huomattavasti edeltäjäänsä tiukemmin koossa, vaikka rönsyily tuntuu edelleen olevan ryhmän helmasynti. Ainoastaan yksi kappale jää vaivoin alle kuuden minuutin, mutta Mensuran onneksi jokainen neljästä raidasta jaksaa kantaa itsensä kunniakkaasti loppuun saakka. Rohkeimmin rakenteidensa kestävyyttä testaava
In Mysteries Of Shadows taitaa sitäpaitsi nousta lopulta kiekon kovimmaksi siivuksi. Mensuran kurssi näyttää erittäin nousujohteiselta, kunhan ryhmä vain muistaa pitää kappaleidensä suitset riittävän tiukalla.
Mika Roth
Point-Blank: Gatling Gun Manifest
Raahelaisen
Point-Blankin vaikutteiksi on lueteltu järjestään kaikki death-thrashin suurimmat, kuten
Slayer,
Kreator ja
Death. Aika lailla tarkasti edellä mainittujen orkestereiden polkuja seurataankin, ja vieläpä melkoisen tasokkaasti siihen nähden, että Gatling Gun Manifest on pumpun ensimmäinen demotuotos.
Nimibiisi rullaa hyvin järeän riffin ja genreuskollisen murinan vetämänä, eivätkä kaksi jälkimmäistäkään kipaletta ole yhtään sen huonompia. Tasavahvan kolmibiisisen tähtihetkeksi nousee kuitenkin
Die Or Obey, tai pikemminkin sen lopun raskas ja tunnelmallinen kitarasooloilu. Soundipolitiikkaan olisi hyvä satsata enemmän jo tässä vaiheessa uraa, nyt äänenlaatu on erittäin tunkkainen. Musiikillisesti lisähuomiota voisi kiinnittää kertosäkeisiin ja onhan tässä viilattavaa vielä monessa suhteessa. Varsin naseva alku kuitenkin.
Jarmo Panula
Reprisal Scars: Dead End Road
Maan demobändimassassa
Reprisal Scars on onnistunut saamaan jo jonkin verran nimeä. Bändin melko perinteinen, mutta kiitettävän monipuolinen thrashmetal on purrut niin kuluttajiin, kriitikoihin, kuin klubien ohjelmavastaaviinkin. Neljäs omakustanne, Dead End Road, on julistettu orkesterin kenraaliharjoitukseksi ennen ensimmäistä pitkäsoittoa.
Neljästä biisistä löytyy nopeampaa, popimpaa ja raskaampaa linjaa, joka kerta maukkaiden riffien säestämänä. Turhat kauneusvirheet on onnistuttu jättämään pois, ja soundeihinkin on panostettu, joten bändi näyttää olevan tosissaan matkalla kohti isompia ympyröitä. Uuden vokalistin brutaali death-mörinä tuo kuitenkin biiseihin kontrastin, josta en pidä. Sanoista ei saa selvää, ja huuto on astetta raskaampaa, kuin muun bändin musisointi.
Edellisen demon arvioon peilattuna myös biisipuolella on huolestuttavia merkkejä ilmassa. Hitti puuttuu, eikä koko demolta löydy mitään valtavan tasokasta tarjottavaa, enimmäkseen sellaista perushyvää. Sinänsä Dead End Road on varsin hyvä paketti, mutta väittäisin bändin ottaneen debyyttialbumin kynnyksellä askeleen taaksepäin.
Jarmo Panula
Sami Anttila: Insomnia (Promo 2008)
Konemausteista metallia kotioloissa työstävä
Sami Anttila pitää totta tosiaan kiirettä. Herran edellinen demo ilmestyi viime vuoden lopulla ja jo nyt uutta materiaalia on ilmestynyt taas kolmen raidan verran.
I Am The Punisher -kiekkoon verrattuna Insomnia on selvästi raskaampi, metallisempi ja nopeampi, tyylin hiotuessa entistä modernimpaan ja uusia uria avaamampaan suuntaan.
Ensimmäisenä kuultava nimibiisi on yhtä raivoisaa riffipyörrettä, jossa industrial/kone vaikutteet sulautuvat pikametallin vinhaan syöksyilyyn. Toisena soiva
Too Far käynnistyy puolestaan huomattavasti säksättävimmissä tunnelmissa, koneosaston ollessa painmaisesti kitaravallitusten jatkuvana tukena. Nyt Anttila saavuttaakin jotain sellaista, jota kannattaisi lähteä tulevilla teoksilla kehittelemään eteenpäin. Eräänlaisena bonuksena tarjotaan vielä industrial remix kiekon nimibiisistä, joka on ihan mukava extra, muttei juuri sen kummepi kokemus. Saate lupaa, että uutta metariaalia tulee ilmestymään vastaisuudessakin tasaiseen tahtiin ja kun tasokin näyttää pysyttelevän näin korkealla, noita tulevia kiekkoja kelpaa odotella – ellei joku yhtiö mene tietysti nappaamaan Anttilaa siipiensä suojaan.
Mika Roth
Scream For Change: Strange Days
Silmille käyvää, haastavaa, kantaaottavaa, vasten kasvoja lyövää – siinä muutama määritelmä, joilla salolaisen
Scream For Change -orkesterin hc-punkkia voisi kuvailla. Tiukalla määrällä kantaaottavuutta ladatut lyriikat henkivät turhaituneisuutta ja halua muutokseen. Aggressiivisen poukkoilevasti etenevät sävellykset osaavat puolestaan välttää tyylilajin ilmeisimmät klisheiköt. Nämä tekijät yhdessä korkean energiatason kanssa muodostavatkin yhtälön, joka johtaa väistämättä positiiviseen tulokseen.
Vaikka vokalistin ääni ja puristus tahtoo loppua muutamaan otteeseen kesken ja sounditkin jättävät toivomisen varaa, välittyy olennainen korvakäytäviin ja siitä eteenpäin. Erityisesti toisena soiva
Megalomania osaa niputtaa kaiken tarvittavan alle kolmen minuutin mittaiseen dynamiittiseen pakettiin, joka sisältää vain olennaisen ja josta ei puutu enää mitään. Juuri Megalomaniassa myös sovitus onnistuu nostamaan ryhmän ja biisin vahvoja puolia kiitettävästi esiin. Biisikolmikon ankkuriraita
Boiling Frogs avaa myös lupaavalla tavalla uusia ovia, joten salolaisten tulevaisuus vaikuttaa oikein lupaavalta.
Mika Roth
Sinfactor: Demo 2007
"Salonseudulta" ponnistava
Sinfactor soittaa grungemaista hardrockia. Bändi kuulostaa hyvin asiansa valmistelleelta; kaikki soittajat hoitavat tonttinsa, laulaja etenkin on vahvaääninen, ja biisit ovat mietittyjä. Toisaalta tästä se vasta alkaa: kun perusasiat ovat näin hyvin hallussa, pitää kysyä, millä perusteella yhtye ansaitsee muuta kuin soittopaikan
Pearl Jamin muistoiltamissa? Ehkä voisi huomauttaa, että tässä metallin luvatussa maassa alkaa olla jo pulaa yhtyeistä, jotka raskaasta soundistaan huolimatta soittaisivat rokkia eivätkä synkkää jynkytystä. Groove Sinfactorilla on hallussa, ja siinä kannattaa pitäytyä. On soitossa toki terävöittämistäkin, ja etenkin grunge-maneerit on syytä karsia pois. Silti, pätevä tuotos.
Mikko Heimola
Southwest Sunrise: Sleep In The Fire
Jaaha, sitten sukellettiin syvälle 70-luvun groovaavan heavyrockin pariin. Turkulainen
Southwest Sunrise tuntuu näet uskovan sellaisiin nimiin kuin
Deep Purple,
Graham Bonnetin aikainen
Rainbow ja saman aikakauden
Whitesnake. Myös saatteessa mainittu
Iron Maiden on löydettävissä, etenkin jos etsii sitä alkupuolen rautaneitoa.
Hevanderi rock´n´roll on siis homman nimi ja musiikin mystistä voimaa toteutetaan ihailtavan suurella tunteella, sekä riittävän korkeatasoisella biisimateriaalilla. Riffit jyräävät, melodiat koukuttavat ja soolot pyörähtävät näppärästi soittimista. Kun taitoa löytyy joka tontilta vielä riittämiin, rutinan aiheet jäävät väistämättä vähiin. Eihän tässä mitään pyörää uudelleen keksitä, mutta kun homma toimii näin saumattomasti, ei sitä tarvitsekaan keksiä. Jokaisella neljästä raidasta on varattu omat koukkunsa, mutta tehokkaimmin raidoista kiinni käyvät aloitusbiisi
Beginning ... of the End, sekä aivan törkeän tarttuva
Legends Never Die. Jos nämä biisit eivät toimi livenä, täytyy yleisön olla joka kuuroa, lobotoitua tai molempia.
Mika Roth
The Warblinkers: Band of Brothers – Demo 2008
Alkuvuodesta 2005 perustettu
The Warblinkers soittaa sellaista rehellistä, napakkaa ja riittävän melodista punkrockia, joka ei tunnut oikein koskaan olevan muodissa – tai poissa muodista. Aktiivisesti keikkaileva yhtye on käynyt lyhyen olemassaolonsa aikana läpi lukuisia miehistönvaihdoksia, joten täytyy pitää pienenä ihmeenä sitä, kuinka hyvin ryhmän yhteistyö sujuu demolla.
Mikko Hamm ei ole uudestisyntynyt
Dee Dee, mutta mies hoitaa siitä huolimatta vokaalit kotiin kunnialla – ja annetaan kunniamaininta myös taustavokaaleita heittäville soolokitaristi
Jussi Luomalalle sekä basisti
Mikko Kesäniemelle, joiden työ on niinikään genren yleisten tapojen ja tottumusten mukaista. Kolmesta kappaleesta ärhäkimmin koukuttaa toisena soiva
Watching, joka ymmärretään myös lopettaa riittävän ajoissa. Samaa ei voi sanoa kahdesta muusta rallista, vaikka jokaisella raidalla omat ansionsa onkin. The Warblinkers on selvästi käymistilassa, joten yhtyeen todellinen tilanne selvinnee vasta seuraavalla kiekolla.
Mika Roth
Trauma Field: Wounded Soil
Moni ryhmä lainaa uransa alkutaipaleella ensimmäisiä biisejään rustatessa kaikenlaista esikuviltaan, mutta hyvin harva kokoonpano saa muokattua noista aineksista mitään kovinkaan kummoista. Lappeenrantalainen
Trauma Field sen sijaan hämmästyttää jo tällä ensimmäisellä demollaan omalla kypsyydellään, jonka ansiosta Wounded Soil nousee tämänkertaisen levypinon kärkipaikoille.
Vajaa neljä vuotta sitten perustettu ryhmä yhdistää esikoisellaan synkän metallin, tunnelmoinnin sekä raskaamman runttauksen persoonallisella tavalla. Trauma Field myöntää auliisti olevansa velkaa
Opethille,
Swallow The Sunille sekä
My Dying Bridelle, mutta ryhmän ei tarvitse hävetä tuotostaan hetkeäkään. Vaikka soundit ja tekniset puitteet ovat vaatimattomia, soitosta puuttuu tarvittavaa ilmavuutta, eikä miksauskaan osu kuin lähelle. Nämä seikat eivät silti heikennä itse kappalemateriaalin vahvuutta, joten ei muuta kuin eteenpäin vaan ja ensi kerralla vähän pitemmällä studioajalla, kiitos. Jos Wounded Soilista etsimällä etsii parannettavaa, niin pieni tiivistäminen ei varmasti vahingoittaisi ketään.
Mika Roth
Lukukertoja: 7399
