Pienet – Syyskuu 2006
Dead Shape Figure: 6 x 9
Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva
Dead Shape Figure on pykäissyt kasaan uunituoreen kolmen siivun mittaisen demon 6 x 9. Jotta rautaisannos ei jäisi liian kevyeksi, on wanhan liiton thrashia tiputteleva bändi lätkäissyt kiekolle ”extraksi” vielä viime vuonna äänitetyn promonsa, jota ei tätä ennen ole julkaistu missään. Näin kasaan on saatu reilun puolen tunnin mittainen annos purevaa thrashia, jossa voi havaita pieniä viittauksia niin deathin kuin asennemetallinkin puoleen. Vetovastuu biiseissä on luonnollisesti kuusikielisillä, mutta myös vokalisti astuu rohkeasti esiin mittavien vallien takaa. Laulu ulottuukin vaivatta puhtaista osuuksista aina kunnon ärinään ja murinaan asti. Biisit kulkevat suht mallikkaasti eikä soundeistakaan sovi valittaa, mutta omaleimaisuutta voisi olla kyllä enemmän. Dead Shape Figuren rätke on toki tällaisenaankin jo niin kovaa, että yhtyettä voi verrata jopa alan vanhempiin suurnimiin, mutta hetkittäin bändi kuulostaa jo liikaakin esikuviltaan.
Mika Roth
Eternal Despair: Waves Have Gone...
Kolmisen vuotta kasassa ollut
Eternal Despair aloitti matkansa death metallin kunnailta, mutta aikaa myöten yhteen tie on vienyt äärimmäisemmistä muodoista lähemmäs pop-metallia sekä gootahtavasti rockaavaa kevytmetallia. Jo avausbiisi
All For Nothing lähtee rohkeasti kumartamaan itsensä
HIMin suuntaan, eikä jälki ole lopulta lainkaan hullumpaa, vaikka ero mestareihin onkin yhä melkoinen. Eternal Despair ei ole silti karistanut vielä läheskään kaikkia rankemman metallin vaikutteita itsestään ja kiekon edetessä saadaan hetkittäin kuulla myös tylympää rypistelyä, vaikka vokaalit pysyvätkin halki matkan puhtaan keveinä. Nelikko osaa kyllä luoda koukukkaita melodioita, mutta osa vieheistä vaikuttaa välillä turhankin tutuilta. Koskettimet saavat kitaroiden rinnalla yllättävän näkyvän roolin, etenkin kun yhtyeessä ei ole (ainakaan vielä) edes virallista kosketinsoittajaa. Waves Have Gone... tarjoaa joitain hienoja hetkiä, mutta paljon pitää vielä petrata mikäli nelikko mielii nousta alan mestaruus-sarjaan.
Mika Roth
Inferior: Inferior
Inferior oli edellisen kerran esillä keväällä, kun ryhmä julkaisi
We´re Gonna Kick Your Ass demonsa. Tuolloin tämä varhaista
Metallicaa musiikillaan muistuttava bändi sai kokkareita surkeista soundeista sekä kiekon mitättömästä infotasosta. Tällä kertaa ei sovi kuitenkaan urputtaa äänenlaadusta, sillä tanakka soitto on saanut nyt tuekseen – jos ei loistavat, niin ainakin säälliset soundit. Infoakin löytyy jo paremmin, niin biisien nimien kuin saatteenkin muodossa. Musiikillinen tyylisuunta ei sitävastoin ole muuttunut tippaakaan ja meno on kiekon kummallakin raidalla jälleen sangen retrohenkinen, kun thrashia rutistetaan perinteisellä otteella ja englanti palvelee tulenjohdon kielenä. Kahden kipaleen näyte on kiusallisen lyhyt, sillä karvan alle kahdeksan minuuttia kuluu näin nopeassa tahdissa vikkelään. Tällä kertaa vahvimmat assosiaatiot syntyvät aina luotettavan
Stonen suuntaan, sillä thrashiin on saatu puhallettua uudenlaista lennokkuutta. Etenkin ensimmäisenä soiva
Eternal Mist kolahtaa otsaan lapion tavoin.
Mika Roth
Kamala: Peto
Kamala on kotimainen yhtye, joka takoo raskasta metallia äidinkielellään. Ei, älkää lopettako lukemista vielä tähän, sillä Kamala ei ole viikon kolmas vara-Rautiainen. Kamala on neljän nuoren naisen muodostama orkesteri, jolla on tyystin omanlaisensa tyyli ja pirusti hyviä ideoita. Kappaleet rakentuvat perinteisen heavyn oppien mukaan ja rosoinen soitto toimii jokaisella osa-alueella. Puhtaat ja asenteikkaat vokaalit osuvat myös kohdilleen ja lyriikoistakin löytyy paljon ajateltavaa. Demon kolmesta siivusta ensimmäisenä soiva
Akana lähtee oitis taluttamaan kuulijaa tukasta pitkin mantuja, eikä biisin törkeää tarttuvuutta voi vastustaa.
Taistelun tyly junttaus pistää, jos mahdollista, avausraitaakin paremmaksi. Naseva yhteensoitto ja terävä ote nostavat nyt kokonaisuuden osiensa ylle. Yhtä katkeraa tilitystä oleva
Petolintu haiskahtaa jo puolittaiselle hudille, vaikka ote pitää nytkin loppuun asti. Kamala on lähtenyt rohkeasti tallaamaan omia polkujaan ja sopiikin toivoa, että matka jatkuu vielä kauan. Erittäin lupaava ja persoonallinen tuttavuus.
Mika Roth
My Dawn: Adrenalin Burst
Sentenced on kuollut, joten ketkä kaikki haluavat kalifiksi kalifin paikalle? Lievestuoreelta kotoisin oleva
My Dawn ilmoittautuu mukaan tähän kisaan kruununperinnästä, eikä aivan heppoisin eväin lainkaan. Vuodesta 2003 toiminnassa ollut ryhmä hallitsee melodisen ja rankan alakulometallin vaikean saran, mutta liiasta omaleimaisuudesta kuusikkoa ei käy syyttäminen. Osaltaan asiaa ei ainakaan helpota vokalisti
Pasi Sormusen ääni ja laulutyyli, jotka kumpikin viistävät läheltä
Ville Laihialan vastaavia. Toisaalta – minkä mies äänelleen mahtaa ja joka tapauksessa Sormunen ON ihan pätevä keuhkoaja. Demon kolmesta kappaleesta jokainen omaa selvää hittipotentiaalia ja kun kullakin raidalla on riittävän erilainen maailmansa, ei yhtye päädy toistamaan missään vaiheessa itseään. Kahden kitaran ja koskettimien yhteistyö tuottaa koukkuja, tarttuvia riffejä sekä tasokkaita melodioita, joten My Dawnilla alkaa olemaan kaikki tarvittava kasassa. Enää puuttuu vain se pankit räjäyttävä ässäbiisi, josta tosin kuullaan jo lupauksia.
Mika Roth
Reprisal Scars: Done Is Done
Jyväskylän suunnalta kajahtaa taas, kun
Reprisal Scars iskee ilmoille tummaa rytyytystä. Jossain thrashin, deathin ja perinteisemmän hevanderin välimaastossa poukkoileva äijäviisikko on taltioinut kolme uutta tapporaitaa, joilla olisi tarkoitus valloittaa muutakin kuin Jyväskylän maalaiskunta. Käheällä örinällä, kahden kitaran aktiivisella vallitustyöllä ja rytmiryhmän napakalla soitolla saadaan aikaiseksi melkoinen metakka, joka tuntuu nojaavan rahdun länsinaapurimme raskaskuolottajien suuntaan. Ensimmäisenä kuultava
4th Victim on suht perinteistä kuolorallia, mutta toisena soiva ”lovemetal” juntta
The Signs osuu jo kohdilleen.
Panteran rautainen tahto ja
Iron Maidenille sukua oleva melodisuus muodostavat liiton, jonka edessä on pakko kumartaa. Viimeisenä kuultava nimibiisi varastaa kuitenkin shown, sillä vasta nyt Reprisal Scars iskee todelliseen kultasuoneen. Demon materiaali on niin monimuotoista, että mistään linjasta on turha puhua, vaikka paletti pysyykin kasassa. Saisiko tätä seuraavaksi pitkäsoitollisen, kiitos?
Mika Roth
Shattered Within: Fall To Rise Again
Shattered Within on nuorten esiintyjien nuori yhtye, joka on rohkeasti lähtenyt ratsastamaan kohti melodisen metallin kunniakkaimpia tantereita. Puhdasta naislaulua, murisevampaa miesvokalisointia, pirusti kitaroita ja koskettimia, sekä taitojensa ylärekisterillä keikkuva kunnianhimoinen rytmiryhmä, joka ei nähtävästi osaa sanoa missään kohtaa ei. Siinä elementit joista Shattered Within on työstänyt kolme siivua runsaasti yksityiskohtia sisältävää metallia. Kappaleissa tapahtuu siis jatkuvasti ja vaikka seassa on toki hyviäkin ideoita, niin useimmiten liian monta asiaa on tungettu liian lyhyeen aikaan. Näin biisien tunnelmat ovat kaikkea muuta kuin vapautuneita, eikä kipaleista tahdo saada oikein otetta. Vokalistien äänet tuntuisivat toimivan yhdessä ja niiden varaan olisi ehkä kannattanut laskea jossain kohdin enemmänkin. Samoin kitarat ja koskettimet pääsevät silloin tällöin väläyttelemään parastaan. Shattered Within onkin kehityskelpoinen bändi, joka ei ole vain kyennyt hyödyntämään vielä koko potentiaaliansa.
Mika Roth
Sinister Creation: Second
Raisiolainen
Sinister Creation kallistuu tyylillisesti melodisen deathin rupisimman laidan puoleen, sinne
Children Of Bodomin ja paria astetta ilkeämpien sveduorkestereiden välimaastoon. Koskettimia keitoksesta ei löydy, mutta kitaraa tarjotaan sitten senkin edestä. Asennepitoinen aloitusraita
Demigod potkaisee kinkerit käyntiin voimalla, eikä deathimpi
Mortal Grandeur päästä kuulijoita tippaakaan vähemmällä. Kummallakin biisillä on kuitenkin ongelmana kesto, joka venyy yli ideoiden. Lyhyempi
Reborn Fear yrittää irtiottoa
Dark Tranquillityn suuntaan ja tulokset eivät ole lainkaan hullumpia. Viimeisenä kuultava, muusta materiaalista selvästi erottuva, nimibiisi kilahtaa sitä vastoin kerta toisensa jälkeen ohi korvien. Soittotaitoa löytyy riittämiin, sovituksia ollaan mietitty eikä sävellyskynäkään ole tylsä. Aiemmin puhtaampaa ja nopeampaa deathia syytänyt yhtye ottaa nyt askeleita kohti tylympää, raskaampaa ja riisutumpaa ilmaisua, eikä sen pitäisi tämän demon alkupuolen perusteella empiä tuolla tiellä.
Mika Roth
Thraciar: First Death
Thraciar paiskaa tällä ensimmäisellä, sangen osuvasti nimetyllä demollaan tiskiin kolme mustanpuhuvaa ja kalmalta löyhkäävää metallin kimpaletta. Helsinkiläisnelikon soitossa perinteistä
Black Sabbath sukuista metallia on buustattu rutkasti black- ja death-vaikutteilla. Lopputuloksena syntynyt metakka onkin sitten niin persoonallista mallia, että sitä on lähes mahdoton kategorioida mitenkään sopivasti. Pieniä kiihdytyksiä lukuunottamatta meno on enimmäkseen keskitempoista. Silti tunnelma pysyy sitkeästi halki kiekon raskaana ja synkkänä. Murinaa sekä örinää yhdistelevät vokaalit möyrivät todella matalalta, eivätkä armottoman kokoiset riffihirviöt anna hetkenkään rauhaa. Rytmiryhmä pitää pakettinsa hyvin kasassa ja kitaroita tarjotaan juuri oikeassa suhteessa. Tasaisen vahvan biisikolmikon kirkkain helmi on toisena soiva
Claustrophobic Holocaust, jonka groovaavassa menossa vanha ja uusi yhdistyvät parhaiten. Lupaava tuttavuus joka toimii kaikesta päätellen livenä lekan tavoin.
Mika Roth
Valium77: Time To Break Out
Energistä ja erittäin melodista punkrockia veivaava
Valium77 oli viimeksi esillä vajaa kaksi vuotta sitten, kun
Storm Warning promo julkaistiin. Tuon jälkeen tämä pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva bändi on lähinnä kiertänyt pitkin ja poikin vanhaa mannerta. Yhtyettä kuultiin myös viimevuotisella
Ratsia tribuutilla, mutta seuraavaksi nelikon tavoitteena on kokonaisen albumin purkittaminen. Moisia aikeita alustavan promon kaksi menoraitaa kertovatkin nopeasti, että bändin vauhdikas vääntö ei ole ainakaan löystynyt kuluneiden kahden vuoden aikana. Nopeiden siivujen koukut ovat mainiossa terässä, eikä kertosäkeidenkään iskevyydessä ole valittamista. Ensimmäisenä kuultava
Valley of the Damned irtoaa oitis reippaaseen vauhtiin ja kipaleen hittipotentiaalisuus on suorastaan silmiinpistävää. Kiekon toinen raita
Time to Break Out pistää lisää rautaa tankoihin, mutta vauhti ei hyydy tippaakaan. Valium77 ei ehkä keksi punkin pyörää uudelleen, mutta osaa asiansa vähintäänkin riittävän hyvin.
Mika Roth
Äärijärjestö: Pirullisia säveliä ja epäkorrekteja säkeitä
Anjalankoskelta käsin toimiva
Äärijärjestö on saanut synnytettyä kolmen biisin mittaisen kiekon, joka on täynnänsä ”jossain brutaalin rockin ja raskaan heavyn välimaastossa” huojuvaa musiikkia.
Toveri Byman äänitorvenaan yhtye käsittelee lyriikoissa äidinkielellään kolmea eri aihetta, ottaen viimeiseksi hampaisiinsa vielä vanhan kunnon kirkon. Demon soundit ovat paikoin todella demomaiset tason heittelehtiessä melkoisesti, mutta tärkeässä asemassa olevista lyriikoista saa sentään riittävästi selvää. Demon kaksi ensimmäistä kappaletta
Apatian ylistys ja
Voittaako kylmyys? ovat vielä melko mitäänsanomattomia rypistelyjä. Kyllähän biisit toki etenevät, mutta jotenkin kaikesta huokuu keskeneräisyyden tuntu. Vasta viimeisenä soiva
Pyhäinhäväistyshymni saa liperit tutisemaan toden teolla, sillä nyt soittoon hiipii aivan omanlaisensa voima ja ilkeys – vaikka sovitusta olisi tälläkin kertaa voinut vielä hioa. Mielenkiintoista meteliä, mutta samalla niin kovin, kovin keskeneräistä.
Mika Roth
Lukukertoja: 9123
